Taivalkoskella on Jalavan kauppa. Kauppahuone on toiminut samalla paikalla ensi vuonna 130 vuotta. Osittain tuntuu, että osa tuotteista on alkuperäisiä. Kaupasta voi ostaa vaikka pussihousuja ja flanellivaatteita. Rottinkisauvoja ja puukkoja. Seassa on myös uniikkeja käsintehtyjä vaatteita. Kahvilassa on aitoa vanhan kyläkaupan henkeä. Helposti voi kuvitella kuinka Päätalon Herkko istuu epäluuloisena tuvan nurkassa ja polttelee kessua samalla kun emäntä suorittaa ostoksia.
Kävin kaupassa jutuntekoreissulla ja silloin näin siellä myös pitkän flanellisen miesten yöpaidan. En osta mitään heräteostona, joten yöpaita jäi kummittelemaan mieleeni. Kun kävin seuraavan kerralla Taivalkoskella, niin pakkohan se oli ostaa, vaikka alennusmyyntejä ei kyseisessä kaupassa taideta harrastaa. Tingin kuitenkin ja taisin saada jopa 4 euroa alennusta.
Tämä harmaa pystyraitainen paita päällä olen kuin vanhemmat miehet Egyptiläisen pikkukaupungin kadulla. Käytän tätä asustetta pääasiallisena yöasuna ja olen se päällä myös usein pitkälle aamupäivään jos ei minnekään ole menoa.
Oli arkinen aamu ja istuskelin flanellipaita päällä tietokoneen äärellä. Koirat tulivat levottomaksi ja olin kuulevinani jotain ääntä pihasta. Heristin korviani ja samassa ovikello soi. Samalla muistin kuinka olin pukeutunut ja ryntäsin koirien haukkuessa saunan pukuhuoneeseen laittamaan jotain asiallista päälle. Koirat suorastaan huusivat ja ovikello soi pukiessani uudestaan. Vedin shortsit jalkaan ja riivin jonkun paidan päälle. Menin avaamaan.
Näin oven ikkunasta kaksi tummiin pukeutunutta nuorta miestä. Hivuttauduin ulko-ovesta ja jätin räkyttävät koirat sisälle huutamaan. Samalla kun tervehdin miehiä, niin ajattelin, että nokikolarit tulivat varmaan piippuja rassaamaan. Joku tässä ei kuitenkaan täsmännyt ja kun toinen miehistä kysyi vaimoani nimeltä, niin katsoin tarkemmin. Poliiseja.
Kerroin, että kyllä vaimoni asuu täällä, mutta on tällä hetkellä Tampereella tyttäremme luona. Mitä asia koskee? Samalla päässäni pyöri monenlaiset mietteet, mutta lähinnä päässä potki tyhjää ja hämmennystä. Poliisimiehet kertoivat, että heillä on määräys suorittaa kotietsintä. Mieleni sopukoista muistin, että kotietsintä suoritetaan vain rikoksista joista voi seurata vähintään puoli vuotta vankeutta. Olin entistä enemmän hämmentynyt. Sanoin, että tottakai tervetuloa vain sisälle ja tutkikaa vain paikkoja. Mistä on tarkemmin ottaen kyse? Poliisit kertoivat, että Marketan nimissä olevalla telelaitteella on ostettu tavaraa jonkun toisen nimissä. Kyse on siis maksuvälinepetoksesta. Hämmennykseni vain kasvoi.
Tulimme sisälle ja rauhoittelin koiria. Poliisi kysyi, että onko meillä X-boxia. Ei, olemme enemmän Playstation-tyyppejä vastasin pidätetyllä huumorilla. Kerroin, että pleikkarimme on tyttärellä Tampereella. Poliisit vähän pintapuolisesti katselivat olohuonetta ja sanoin, että vapaasti saa katsella paikkoja. Sitten he kyselivät tietokoneistamme. Näytin pöydällä olevaa iMacciä ja sanoin, että vintillä on vielä pari peeseetä, joista toinen on Marketan ja toinen on minun vanha, mutta se ei ole edes käytössä. Sain luettavakseni pari sivua paperia ja otsasuonet pullistellen luin, että epäiltyjä on kolme (yksi nimetty oli Marketta) ja että heidän nimissään olevilla liittymillä on menty X-box-storeen ja ostettu tavaraa jonkun henkilön tiliin. Heillä kaikilla on sama tunnus. Kysyin, että en tiennytkään, että voi olla samoja tunnuksia ja poliisit sanoivat, että ei hekään. Marketan teleyhdeyksiä on myös seurattu ja tekohetkellä 30.10.2011 hän oli Kuusamossa.
Vähän aikaa juteltuamme, toinen poliisi meni ulos soittamaan tutkivalle komisariolle Espooseen. Jäin juttelemaan toisen poliisin kanssa tuvan pöydän ääreen. Kerroin, että itseasiassa tilanne on erittäin kiusallinen ja että tälläinen ei ole ihan jokapäiväistä. Hän myönsi näin varmaankin olevan. Nämä paikalliset poliisit olivat erittäin fiksuja ja kaikin puolin hyvin käyttäytyviä. Toinen poliisimies tuli ulkoa ja sanoi, että he eivät vie meidän tietokoneita, niin kuin etelästä tulleessa käskyssä luki. Määräyksessä oli, että kaikki tietokoneet pitää takavarikoida tai tiedostot kopioida. Siinä olisikin voinut poliisilaitoksen muistitikut täyttyä, kun olisivat kopioineet minun 14 000 RAW kuvaa kaiken muun lisäksi.
Sain sen käsityksen, että ainakin näiden poliisien mielestä hävisivät epäilyt Marketan syyllisyydestä.
En edes ymmärtänyt kahveja tarjota kun poliisit lähtivät. Kysyin vielä, että voinko soittaa vaimolleni, että kävitte? Ilman muuta, he sanoivat.
En ole varma, mutta mielikuvani on, että poliiseilla oli päällään kevyet luotiliivit. Ainakin pistoolit olivat vyöllä.
Alkuhan oli tosi lupaava. Poliisi soittaa ovikelloa. He näkevät kun mies ryntää oven ohi ja lauma koiria alkaa raivoisan haukun. Menee muutama minuutti, ennen kuin mies tulee ovelle. Jos olisi tullut kyse siitä, miksi juoksin ensin pois, niin olisin nolona joutunut pukemaan päälleni sen pitkän flanellikaavun.
Osa 2.
Soitin Marketalle Tampereelle. Sanoin, että istuppa alas, niin kerron mitä tapahtui. Istutko nyt tykevasti varmistin? Sitten kerroin koko tarinan, ja kun pääsin vähän matkaan, niin Marketta keskeytti: "Mikä on X-box?"Luonnollisesti vaimoni kauhistui ja koki, että joku on vienyt hänen identiteettinsä. Häntä kohtaan on tehty rikos ja hänestä on tullut rikoksesta epäilty. Rauhoittelin häntä ja sanoin, että palataan asiaan sitten kun hän palaa takaisin. Poliisit myös kertoivat tutkijan olevan lomalla tällä hetkellä. Rauhoitteluistani huolimatta Marketan loma oli pilalla. Ajatuksissa pyöri tälläinen mystinen tapaus, koska ei voi ymmärtää mistä tässä on kyse.
Marketta palatasi viikonloppuna ja heti maanantaiaamuna hän soitti tutkijalle, joka olikin edelleen lomalla. Lasten taustamelusta huolimatta tutkija jo vähän rauhoitteli. Seuraavana päivänä he soittelivat vielä muutaman puhelun ja nyt Marketalla on puhtaat paperit. Tai ei ole. Jossakin arkistojen sisällä on merkitä, että hän on ollut vakavasta rikoksesta epäiltynä. Pelottavaa eikös totta?
Olimme jo unohtamassa tämän tapauksen, mutta näin iltapäivälehtien juttuja, että eilen 45- minuuttia ohjelmassa on käsitelty vastaavia tapauksia.
Tarinan opetus: Pue aina päälle sellaiset vaatteet, että voit mennä suoraan avaamaan oven. Koskaan ei tiedä kuka tulee käymään.
torstai 30. elokuuta 2012
Elämänmuutoksia
Katson ikkunasta pienelle suolammelle. Selän takana räiskyy takkatuli. Äskettäin kolme komeasarvista urosporoa käveli toverillisesti yhdessä lammelle juomaan. Juopottelemaan lammen rantaan. Ei mene kuin reilu kuukausi, niin samat äijät tappelevat verissäpäin naaraista ja vain voittaja pääsee lemmiskelemään ja jatkamaan sukuaan.
Olemme asuneet nyt kymmenen päivää uudessa piilopaikassa Pohjoiskuusamossa. Vaikka meillä onkin ollut mahdollisuus asua sukumme kimppamökillä, niin jotenkin ihminen kaipaa aivan omaa kotia. Omaa pesää. Nyt kun syksy ja metsästykausi lähestyy, niin joutuisimme väistymään vähän väliä tai sitten sopeutumaan muiden ihmisten rytmiin. Alun perinkin tarkoitus oli etsiä oma pesä puolen vuoden sisällä, mutta se venyi vuodeksi. Pari päivää sitten tuli vuosi täyteen Kuusamossa asumista. Onko vuosi ollut sellainen kuin etukäteen ajattelimme? Ei.
Joskus ennakolta spekuloin, mitä teen sitten ensimmäisen erakkovuoden jälkeen. Vietänkö toisen erakkovuoden? Itseasiassa en ole viettänyt vielä sitä ensimmäistäkään. Ehkä erakkous onkin utopia, eikä se voikaan toteutua. Puhelin soi monta kertaa päivässä. Olen facebookissa ja siellä pidän yhteyksiä sukulaisiin, tuttuihin ja puolituttuihin. Kävin pitkään koulua ja siellä oli oma yhteisönsä, joka myös jatkuu edellä mainitussa sosiaalisessa mediassa. Vaikka en etsimällä ole etsinytkään, niin on jo joitakin paikallisia ystäviäkin siunaantunut.
Viihdyn edelleen hyvin myös yksin ainakin tunnin kaksi tai päivän kaksi. Silti täytyy koneelle tullessa katsoa, mitä ihmiset puuhailevat eri puolilla suomea ja maailmaa. Yhtä aikaa erakkona ja verkostossa. Olisikohan facebookissa ryhmää erakoille?
Kun muutimme tänne omaan pieneen kotiimme, niin päätimme samalla kieltäytyä tietyistä elämän nautinnoista. Emme viljele täällä valkoisia vehnäjauhoja, emmekä sokereita. Emme myöskään alkoholeja emmekä televisioita. Olen sen sijaan syönyt joka päivä marjoja suoraan pensaasta tai puskasta. Mustikoita olemme keränneet talven varastoon ja olen joka ikinen päivä aamuin illoin riipinyt maasta suoraan suuhun vähintään kaksi kourallista mustikoita. Vuokraemännän pensaista olen myös popsinut mustia viinimarjoja. Jo edesmennyt taidemaalari ja Dallape-orkesterin laulusolistai Leo Matinpalo uskoi, että kaikissa marjoissa on erilaisia vitamiineja. Siis puolukassa puolukkavitamiinia ja mustikassa mustikkavitamiinia. Minä nyt myös paremman uskonnon puutteessa uskon samaan. Mustikka-aika menee kohta ohi, mutta puolukoita olen jo vähän päässyt popsimaan.
Marjastuksen lisäksi olemme käyneet pyörälenkeillä useita kertoja. Ympäristö tulee tutuksi, kun ajelee päämääröttömästi metsäautoteitä ja tuntemattomia polkuja. Paino on myös pudonnut jo pari kiloa ja kesän makkarat ja kaljat alkavat mahan seutuvilta poistua. Tässä muutoksessa on myös ollut sellainen piirre, että en ole pystynyt kirjoittamaan mitään. En blogeja, enkä muitakaan muistiinpanoja. Olen silloin tällöin avannut koneen, mutta kynnys on ollut liian suuri. Lenkillä on tullut päähän kirjoitettavia asioita, mutta koneen edessä pää on ollut tyhjä. Eilen sain kirjoituspöydän ja laitoin kirjoituspisteen ikkunan eteen. Kun kurkin näytön yli, niin suolampi siintelee näkökentässäni.
Jos ei laatua, niin määrää tuli sivu.
Lisään puita takkaan ja kirjoitan tapahtuman, joka sattui noin kuukausi sitten.
Olemme asuneet nyt kymmenen päivää uudessa piilopaikassa Pohjoiskuusamossa. Vaikka meillä onkin ollut mahdollisuus asua sukumme kimppamökillä, niin jotenkin ihminen kaipaa aivan omaa kotia. Omaa pesää. Nyt kun syksy ja metsästykausi lähestyy, niin joutuisimme väistymään vähän väliä tai sitten sopeutumaan muiden ihmisten rytmiin. Alun perinkin tarkoitus oli etsiä oma pesä puolen vuoden sisällä, mutta se venyi vuodeksi. Pari päivää sitten tuli vuosi täyteen Kuusamossa asumista. Onko vuosi ollut sellainen kuin etukäteen ajattelimme? Ei.
Joskus ennakolta spekuloin, mitä teen sitten ensimmäisen erakkovuoden jälkeen. Vietänkö toisen erakkovuoden? Itseasiassa en ole viettänyt vielä sitä ensimmäistäkään. Ehkä erakkous onkin utopia, eikä se voikaan toteutua. Puhelin soi monta kertaa päivässä. Olen facebookissa ja siellä pidän yhteyksiä sukulaisiin, tuttuihin ja puolituttuihin. Kävin pitkään koulua ja siellä oli oma yhteisönsä, joka myös jatkuu edellä mainitussa sosiaalisessa mediassa. Vaikka en etsimällä ole etsinytkään, niin on jo joitakin paikallisia ystäviäkin siunaantunut.
Viihdyn edelleen hyvin myös yksin ainakin tunnin kaksi tai päivän kaksi. Silti täytyy koneelle tullessa katsoa, mitä ihmiset puuhailevat eri puolilla suomea ja maailmaa. Yhtä aikaa erakkona ja verkostossa. Olisikohan facebookissa ryhmää erakoille?
Kun muutimme tänne omaan pieneen kotiimme, niin päätimme samalla kieltäytyä tietyistä elämän nautinnoista. Emme viljele täällä valkoisia vehnäjauhoja, emmekä sokereita. Emme myöskään alkoholeja emmekä televisioita. Olen sen sijaan syönyt joka päivä marjoja suoraan pensaasta tai puskasta. Mustikoita olemme keränneet talven varastoon ja olen joka ikinen päivä aamuin illoin riipinyt maasta suoraan suuhun vähintään kaksi kourallista mustikoita. Vuokraemännän pensaista olen myös popsinut mustia viinimarjoja. Jo edesmennyt taidemaalari ja Dallape-orkesterin laulusolistai Leo Matinpalo uskoi, että kaikissa marjoissa on erilaisia vitamiineja. Siis puolukassa puolukkavitamiinia ja mustikassa mustikkavitamiinia. Minä nyt myös paremman uskonnon puutteessa uskon samaan. Mustikka-aika menee kohta ohi, mutta puolukoita olen jo vähän päässyt popsimaan.
Marjastuksen lisäksi olemme käyneet pyörälenkeillä useita kertoja. Ympäristö tulee tutuksi, kun ajelee päämääröttömästi metsäautoteitä ja tuntemattomia polkuja. Paino on myös pudonnut jo pari kiloa ja kesän makkarat ja kaljat alkavat mahan seutuvilta poistua. Tässä muutoksessa on myös ollut sellainen piirre, että en ole pystynyt kirjoittamaan mitään. En blogeja, enkä muitakaan muistiinpanoja. Olen silloin tällöin avannut koneen, mutta kynnys on ollut liian suuri. Lenkillä on tullut päähän kirjoitettavia asioita, mutta koneen edessä pää on ollut tyhjä. Eilen sain kirjoituspöydän ja laitoin kirjoituspisteen ikkunan eteen. Kun kurkin näytön yli, niin suolampi siintelee näkökentässäni.
Jos ei laatua, niin määrää tuli sivu.
Lisään puita takkaan ja kirjoitan tapahtuman, joka sattui noin kuukausi sitten.
perjantai 10. elokuuta 2012
Näitä karilleajojuttujahan ei yleensä kerrota.
Marketta on ollut poissa koko viikon. Alkuviikosta täällä satoi ja oli todella kylmää. Lämpötilat olivat lokakuulta, mutta sieluni eli kuitenkin elokuun alkua. Istuin lepotuolissa ja katsoin urheilua. Ilahduin siitä, että koska suomalaismenestystä ei ole, niin suorituksiin voi keskittyä ilman nationalistisia intressejä. Urheilua urheilun vuoksi.
Kävin keskiviikkona veneellä kirkolla, koska luovuimme punaisesta vanhasta Volvosta ja elämme yhden auton taloudessa. Veneellä kaupalla käynti toi mieleen Myrskyluodon maijan ja hänen miehensä, jotka vain silloin tällöin kävivät mantereella täydentämässä elintarvevarantoja. Vajaa pari tuntia suuntaansa kestää kun Martalla kauppareissun tekee. Ajassa mitattuna se olisi sama, jos Tamperelaiset kävisivät Helsigissä ruokakaupoilla. Toisaalta ihmiset ajelevat samoja aikoja Tuuriin ostamaan halvat hohtimet.
Eilen iltapäivällä kävin Lämsänkylän erämiesten kanssa tekemässä riistakolmiolaskentaa. Kun palailin sieltä hikisenä totesin, että säätyyppi on muuttumassa ja olisi tulossa nautinnollisia veneilykelejä. Päätinkin viettää perjantai-illan veneilemällä Muojärvellä.
Lähdin tänään viiden maissa (juuri tätä kirjoittaessani kuulen kuinka U.S.A:n naiset tekevät maailmanennätyksen 4 x 100 metrin juoksussa). Siis pakkasin Marttaan vähän eväitä ja laivakoirat Wilman ja Sodan. Aurinko paistoi ja oli lähes tyyni keli. Lämmintä täällä ei ole vieläkään, mutta kun päällä on villapaita ja pelastusliivit, niin kajuutassa on ihan miellyttävää matkustaa. Ajoin Kuusamojärveltä Muojärvelle kapean salmen läpi ja sillan ali. Katselin tyhjiä mökkejä ja ihmettelin kuinka järvillä eikä rannoilla näy ihmisiä ollenkaan.
Kun lähestyin Muojärveä näin muutamia uisteluveneitä. Viikon päästä täällä on vetouistelukilpailut, joten varmaan jotkut käyvät harjoittelemassa ja etsimässä ottipaikkoja. Kävin katsomassa Sossonniemen kalasatamaa ja totesin, että siellä on hyvä rantautumispaikka joskus jos on tarpeen. Päätin jatkaa matkaani Muojärveltä pohjoiseen.
Tunsin olevani tutkimusmatkailija, kun ajelin kapeita salmia pitkin kohti ennalta minulle tuntemattomia vesiä. Mökkejä ja taloja siellä täällä, mutta ei ihmisiä. Tulin Heikkilän kylän edustalle. Ajelin rantoja pitkin ja katselin taloja ja maisemia. Luin koko ajan tarkasti navigaattoria ja päätin ajaa katsomaan jokea joka vie Kiitämäjärvelle. Ajoin hiljaa joensuulle ja totesin, että tuosta ei Martalla kyllä pääse läpi. Olin siis pohjoisimmassa kohdassa tällä vesistöllä.
Kaarsin hitaasti paluumatkalle ja totesin, että kartalla näkyy karikko. Näinkin yhden pinnalla olevan kiven ja otin kurssin noin seitsemänkymmentä metriä oikealle karista. Sota hyppäsi veneen keulaan ja valo kävi jotenkin hyvin. Otin kameran. painoin laukaisinta ja otin tämän kuvan kun......
pamahti. Vene heilahdi ensin voimakkaasti vasemmalle ja sitten oikealle. Meinasin kaatua kamera kädessä ja kurotin kaasukahvaa kohti. Sain vaihteen vapaalle ja kierrokset koneesta pois. Tiesin heti ajaneeni karille. Tulin ulos kajuutasta ja huomasin kuinka vene kallistelee voimakkaasti puolelta toiselle. Olemme siis köliraudan varassa kalliolla. Palasin vielä sisälle ja totesin, että vuotoja ei ole. Mistään ei siis tulvi vettä sisään. Koirat olivat vähän säikähtäneen oloisia.
Mietin ankarasti mitä pitäisi tehdä. Katselin laidan yli ja totesin, että vettä paikalla on vain noin 40-50 senttiä. Martan syväys on noin 70-80 senttiä. Menin veneen perään ja totesin, että potkuri on ehjänä ja veneen perässä on syvempää. Yritin lähteä peruuttamalla pois, mutta vaikka ajoin pakilla täydellä kaasulla, niin vene keikuttelusta huolimatta ei hievahtanutkaan.
Riisuin vaatteet pois ja kahlasin keulaan. Työnsin venettä täysillä ja totesin sen laivaksi. Martta ei liikkunut senttiäkään. Tein vielä erilaisia kallisteluyrityksiä, mutta konstit loppuivat. Soitin levätessäni Marketalle ja kerroin olevani tiukasti karilla. Sanoin, että laiva ei uppoa ja minulla on ruokaa ja juomaa mukanani. Voisin olla karilla vaikka vuorokauden.
Kuten aiemmin kerroin, niin olin juuri Heikkilän kylän kohdalla. Silmäilin silloin tällöin taloihin päin, mutta ihmisiä ei näkynyt. Tein askareita veneen irrottamiseksi ja askaroin ajatusteni kanssa ja tulin aika epätoivoiseksi. Vihdoin näin jonkun miehen kävelevän venevajaa kohti. Vajassa näkyi olevan isohko perämoottorivene, mutta mies lähti soutamaan kohti. Istuin takakannelle ja odottelin. Ei tarvinnut kuitenkaan palokunnalle soitella.
Samalla kun mies sousi kohti minua, niin rannalle tuli toinen mies ja käynnisti vesiskootterin. Ajattelin mielessäni, että niinhän tämä 2500 kiloa painava laiva liikahtaakin soutuveneellä ja seisoen ajettavalla vesiskootterilla. Soutuvene-, ja vesiskootterimies tulivat yhtä aikaa. Molemmilla oli mukava ystävällinen hymy huulillaan. Siis huvittunut hymy, kun yksi urpo on ajanut laivansa kiville aivan kylän edustalla.
Vesiskootterimiehellä oli mukana pitkä köysi ja hän sanoi vetävänsä laivani irti skootterilla. Olin epäuskoinen, mutta ei parempaakaan ideaa ollut tarjolla. Nuori mies kiersi Martan kävellen ja oli vakuuttunut keinonsa onnistumisesta. Katsottiin perästä paikkaa, johon köyden voisi kiinnittää. Laitettiin se kiinni potkurin suojarautaan veden pinnan alapuolelle. Se on ruostumatonta terästä ja pohjaraudassa kiinni.
Seisoin veneen reunalla ja kallistelin. Nuorimies laittoin vesiskootteriinsa kierroksia. Ensin ei tapahtunut mitään, mutta hetken päästä tunsin kuinka Martta tärisi. Tunsinko oikein ajattelin. Kyllä. Tuo pieni vesilelu veti laivani irti karilta. Tuuletin kannella ja olin todella iloinen. Olen joskus ollut aika kriittinen näitä vesiskoottereita kohtaan, mutta nyt perun kaikki pahat sanani. Nuorimies sanoi, että tässä pienessä laitteessa on yhtä paljon voimaa kuin isommissa perämoottoreissa. Tottahan se onkin. Juteltiin vielä leppoisasti kaikenlaista ja vanhempi miehistä kertoi, että en ole ensimmäinen veneilijä tällä karilla. Eräs kunnallispoliitikko oli kerran pamauttanut samalle kivelle kovalla vauhdilla. Oli kuulemma veneilyharrastus loppunut siihen.
Tarjosin korvausta ja kiittelin vuolaasti, mutta ei kelvannut korvaukset. Selvästikin tapaus oli hauskaa huvia perjantai-iltaan. Soutuvenemies oli vanhempi herra Hentilä ja vesiskootterimies nuorempi. Syvä kiitos heille.
Takaisin ajelin vanhaa jälkeä pitkin varovasti, mutta iloisena uudesta kokemuksesta. Oli muuten onni, että ajoin karille juurikin elävän kylän edustalla. Yhtä hyvin vastaava vahinko olisi voinut sattua jossain korpien keskellä. Ainut vaihtoehto olisi soittaa palokunta avuksi. Yksin en olisi millään saanut laivaa irti pohjasta.
Ps. Tälläisen kuvan otin pari päivää sitten kun juuri aurinkonlaskun aikaan aurinko pilkahti kesken sateen. Lähetin myös kuvan aamuteeveen elokuun kuvakisaan. Keltainen hetki voisi olla kuvan nimi.
Kävin keskiviikkona veneellä kirkolla, koska luovuimme punaisesta vanhasta Volvosta ja elämme yhden auton taloudessa. Veneellä kaupalla käynti toi mieleen Myrskyluodon maijan ja hänen miehensä, jotka vain silloin tällöin kävivät mantereella täydentämässä elintarvevarantoja. Vajaa pari tuntia suuntaansa kestää kun Martalla kauppareissun tekee. Ajassa mitattuna se olisi sama, jos Tamperelaiset kävisivät Helsigissä ruokakaupoilla. Toisaalta ihmiset ajelevat samoja aikoja Tuuriin ostamaan halvat hohtimet.
Eilen iltapäivällä kävin Lämsänkylän erämiesten kanssa tekemässä riistakolmiolaskentaa. Kun palailin sieltä hikisenä totesin, että säätyyppi on muuttumassa ja olisi tulossa nautinnollisia veneilykelejä. Päätinkin viettää perjantai-illan veneilemällä Muojärvellä.
Lähdin tänään viiden maissa (juuri tätä kirjoittaessani kuulen kuinka U.S.A:n naiset tekevät maailmanennätyksen 4 x 100 metrin juoksussa). Siis pakkasin Marttaan vähän eväitä ja laivakoirat Wilman ja Sodan. Aurinko paistoi ja oli lähes tyyni keli. Lämmintä täällä ei ole vieläkään, mutta kun päällä on villapaita ja pelastusliivit, niin kajuutassa on ihan miellyttävää matkustaa. Ajoin Kuusamojärveltä Muojärvelle kapean salmen läpi ja sillan ali. Katselin tyhjiä mökkejä ja ihmettelin kuinka järvillä eikä rannoilla näy ihmisiä ollenkaan.
Kun lähestyin Muojärveä näin muutamia uisteluveneitä. Viikon päästä täällä on vetouistelukilpailut, joten varmaan jotkut käyvät harjoittelemassa ja etsimässä ottipaikkoja. Kävin katsomassa Sossonniemen kalasatamaa ja totesin, että siellä on hyvä rantautumispaikka joskus jos on tarpeen. Päätin jatkaa matkaani Muojärveltä pohjoiseen.
Tunsin olevani tutkimusmatkailija, kun ajelin kapeita salmia pitkin kohti ennalta minulle tuntemattomia vesiä. Mökkejä ja taloja siellä täällä, mutta ei ihmisiä. Tulin Heikkilän kylän edustalle. Ajelin rantoja pitkin ja katselin taloja ja maisemia. Luin koko ajan tarkasti navigaattoria ja päätin ajaa katsomaan jokea joka vie Kiitämäjärvelle. Ajoin hiljaa joensuulle ja totesin, että tuosta ei Martalla kyllä pääse läpi. Olin siis pohjoisimmassa kohdassa tällä vesistöllä.
Kaarsin hitaasti paluumatkalle ja totesin, että kartalla näkyy karikko. Näinkin yhden pinnalla olevan kiven ja otin kurssin noin seitsemänkymmentä metriä oikealle karista. Sota hyppäsi veneen keulaan ja valo kävi jotenkin hyvin. Otin kameran. painoin laukaisinta ja otin tämän kuvan kun......
Mietin ankarasti mitä pitäisi tehdä. Katselin laidan yli ja totesin, että vettä paikalla on vain noin 40-50 senttiä. Martan syväys on noin 70-80 senttiä. Menin veneen perään ja totesin, että potkuri on ehjänä ja veneen perässä on syvempää. Yritin lähteä peruuttamalla pois, mutta vaikka ajoin pakilla täydellä kaasulla, niin vene keikuttelusta huolimatta ei hievahtanutkaan.
Riisuin vaatteet pois ja kahlasin keulaan. Työnsin venettä täysillä ja totesin sen laivaksi. Martta ei liikkunut senttiäkään. Tein vielä erilaisia kallisteluyrityksiä, mutta konstit loppuivat. Soitin levätessäni Marketalle ja kerroin olevani tiukasti karilla. Sanoin, että laiva ei uppoa ja minulla on ruokaa ja juomaa mukanani. Voisin olla karilla vaikka vuorokauden.
Kuten aiemmin kerroin, niin olin juuri Heikkilän kylän kohdalla. Silmäilin silloin tällöin taloihin päin, mutta ihmisiä ei näkynyt. Tein askareita veneen irrottamiseksi ja askaroin ajatusteni kanssa ja tulin aika epätoivoiseksi. Vihdoin näin jonkun miehen kävelevän venevajaa kohti. Vajassa näkyi olevan isohko perämoottorivene, mutta mies lähti soutamaan kohti. Istuin takakannelle ja odottelin. Ei tarvinnut kuitenkaan palokunnalle soitella.
Samalla kun mies sousi kohti minua, niin rannalle tuli toinen mies ja käynnisti vesiskootterin. Ajattelin mielessäni, että niinhän tämä 2500 kiloa painava laiva liikahtaakin soutuveneellä ja seisoen ajettavalla vesiskootterilla. Soutuvene-, ja vesiskootterimies tulivat yhtä aikaa. Molemmilla oli mukava ystävällinen hymy huulillaan. Siis huvittunut hymy, kun yksi urpo on ajanut laivansa kiville aivan kylän edustalla.
 |
| Soutuveneellä tullut vanhempi Hentilä |
Vesiskootterimiehellä oli mukana pitkä köysi ja hän sanoi vetävänsä laivani irti skootterilla. Olin epäuskoinen, mutta ei parempaakaan ideaa ollut tarjolla. Nuori mies kiersi Martan kävellen ja oli vakuuttunut keinonsa onnistumisesta. Katsottiin perästä paikkaa, johon köyden voisi kiinnittää. Laitettiin se kiinni potkurin suojarautaan veden pinnan alapuolelle. Se on ruostumatonta terästä ja pohjaraudassa kiinni.
Seisoin veneen reunalla ja kallistelin. Nuorimies laittoin vesiskootteriinsa kierroksia. Ensin ei tapahtunut mitään, mutta hetken päästä tunsin kuinka Martta tärisi. Tunsinko oikein ajattelin. Kyllä. Tuo pieni vesilelu veti laivani irti karilta. Tuuletin kannella ja olin todella iloinen. Olen joskus ollut aika kriittinen näitä vesiskoottereita kohtaan, mutta nyt perun kaikki pahat sanani. Nuorimies sanoi, että tässä pienessä laitteessa on yhtä paljon voimaa kuin isommissa perämoottoreissa. Tottahan se onkin. Juteltiin vielä leppoisasti kaikenlaista ja vanhempi miehistä kertoi, että en ole ensimmäinen veneilijä tällä karilla. Eräs kunnallispoliitikko oli kerran pamauttanut samalle kivelle kovalla vauhdilla. Oli kuulemma veneilyharrastus loppunut siihen.
 |
| Yamaha merkkinen hinaaja ja nuorempi herra Hentilä. |
Tarjosin korvausta ja kiittelin vuolaasti, mutta ei kelvannut korvaukset. Selvästikin tapaus oli hauskaa huvia perjantai-iltaan. Soutuvenemies oli vanhempi herra Hentilä ja vesiskootterimies nuorempi. Syvä kiitos heille.
Takaisin ajelin vanhaa jälkeä pitkin varovasti, mutta iloisena uudesta kokemuksesta. Oli muuten onni, että ajoin karille juurikin elävän kylän edustalla. Yhtä hyvin vastaava vahinko olisi voinut sattua jossain korpien keskellä. Ainut vaihtoehto olisi soittaa palokunta avuksi. Yksin en olisi millään saanut laivaa irti pohjasta.
Ps. Tälläisen kuvan otin pari päivää sitten kun juuri aurinkonlaskun aikaan aurinko pilkahti kesken sateen. Lähetin myös kuvan aamuteeveen elokuun kuvakisaan. Keltainen hetki voisi olla kuvan nimi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)