Katson ikkunasta pienelle suolammelle. Selän takana räiskyy takkatuli. Äskettäin kolme komeasarvista urosporoa käveli toverillisesti yhdessä lammelle juomaan. Juopottelemaan lammen rantaan. Ei mene kuin reilu kuukausi, niin samat äijät tappelevat verissäpäin naaraista ja vain voittaja pääsee lemmiskelemään ja jatkamaan sukuaan.
Olemme asuneet nyt kymmenen päivää uudessa piilopaikassa Pohjoiskuusamossa. Vaikka meillä onkin ollut mahdollisuus asua sukumme kimppamökillä, niin jotenkin ihminen kaipaa aivan omaa kotia. Omaa pesää. Nyt kun syksy ja metsästykausi lähestyy, niin joutuisimme väistymään vähän väliä tai sitten sopeutumaan muiden ihmisten rytmiin. Alun perinkin tarkoitus oli etsiä oma pesä puolen vuoden sisällä, mutta se venyi vuodeksi. Pari päivää sitten tuli vuosi täyteen Kuusamossa asumista. Onko vuosi ollut sellainen kuin etukäteen ajattelimme? Ei.
Joskus ennakolta spekuloin, mitä teen sitten ensimmäisen erakkovuoden jälkeen. Vietänkö toisen erakkovuoden? Itseasiassa en ole viettänyt vielä sitä ensimmäistäkään. Ehkä erakkous onkin utopia, eikä se voikaan toteutua. Puhelin soi monta kertaa päivässä. Olen facebookissa ja siellä pidän yhteyksiä sukulaisiin, tuttuihin ja puolituttuihin. Kävin pitkään koulua ja siellä oli oma yhteisönsä, joka myös jatkuu edellä mainitussa sosiaalisessa mediassa. Vaikka en etsimällä ole etsinytkään, niin on jo joitakin paikallisia ystäviäkin siunaantunut.
Viihdyn edelleen hyvin myös yksin ainakin tunnin kaksi tai päivän kaksi. Silti täytyy koneelle tullessa katsoa, mitä ihmiset puuhailevat eri puolilla suomea ja maailmaa. Yhtä aikaa erakkona ja verkostossa. Olisikohan facebookissa ryhmää erakoille?
Kun muutimme tänne omaan pieneen kotiimme, niin päätimme samalla kieltäytyä tietyistä elämän nautinnoista. Emme viljele täällä valkoisia vehnäjauhoja, emmekä sokereita. Emme myöskään alkoholeja emmekä televisioita. Olen sen sijaan syönyt joka päivä marjoja suoraan pensaasta tai puskasta. Mustikoita olemme keränneet talven varastoon ja olen joka ikinen päivä aamuin illoin riipinyt maasta suoraan suuhun vähintään kaksi kourallista mustikoita. Vuokraemännän pensaista olen myös popsinut mustia viinimarjoja. Jo edesmennyt taidemaalari ja Dallape-orkesterin laulusolistai Leo Matinpalo uskoi, että kaikissa marjoissa on erilaisia vitamiineja. Siis puolukassa puolukkavitamiinia ja mustikassa mustikkavitamiinia. Minä nyt myös paremman uskonnon puutteessa uskon samaan. Mustikka-aika menee kohta ohi, mutta puolukoita olen jo vähän päässyt popsimaan.
Marjastuksen lisäksi olemme käyneet pyörälenkeillä useita kertoja. Ympäristö tulee tutuksi, kun ajelee päämääröttömästi metsäautoteitä ja tuntemattomia polkuja. Paino on myös pudonnut jo pari kiloa ja kesän makkarat ja kaljat alkavat mahan seutuvilta poistua. Tässä muutoksessa on myös ollut sellainen piirre, että en ole pystynyt kirjoittamaan mitään. En blogeja, enkä muitakaan muistiinpanoja. Olen silloin tällöin avannut koneen, mutta kynnys on ollut liian suuri. Lenkillä on tullut päähän kirjoitettavia asioita, mutta koneen edessä pää on ollut tyhjä. Eilen sain kirjoituspöydän ja laitoin kirjoituspisteen ikkunan eteen. Kun kurkin näytön yli, niin suolampi siintelee näkökentässäni.
Jos ei laatua, niin määrää tuli sivu.
Lisään puita takkaan ja kirjoitan tapahtuman, joka sattui noin kuukausi sitten.
Sampo, erakkous on ehkä pään sisällä oleva asia. Itse olena asunut jo 15 vuotta yksin keskellä metsää, viimeiset neljä vuotta seurana on ollut koirani. Kesällä läheisellä järvellä on mökkiläisiä, talvella täällä ei ole ketään. Kertaakaan en ole tuntenut itseäni yksinäiseksi enkä erakoksi. Viihdyn. Olen päätynyt siihen, että jos ihminen ei osaa olla yksin, ei se osaa olla kaksinkaan tai laumassa. Moni kysyy, eikö minua pelota asua metsässä yksin? Ei, koti on paikka, jossa ei saa pelätä tai se ei ole koti. Luulen, että Töölössä on enempi uhkia kuin täällä. Jaana
VastaaPoistaYksin joukossa ja joukotta porukassa ja kokonaisuus on, jos ei niin hallinnassa, niin ymmärrettävissä kuiten.
VastaaPoistaKiva juttu pärstäkertoimen sivulta (Helena Junttila) bonkattu.