Kohti valoa

Sonja nukkuu sohvalla. Aamujuna toi hänet Tampereelta Rauhan kanssa. Pääni on pyörällä pitkän viikonlopun tapahtumista. Torniossa oli hektinen jakso, kun kaksikymmentä entuudestaan tuntematonta ihmistä laitetaan samaan tilaan, jokainen esittelee omia valokuviaan ja niiden kautta itseään valokuvaajana. Opettajat kertovat tulevasta ohjelmasta puoleksitoista vuodeksi ja tavoitteista mitä silloin pitäisi saavuttaa. Oikeastaan tasosta mikä silloin pitäisi saavuttaa. Ammattitaso on aivan eri kuin harrastajataso. Omat kuvat alkavat näyttää aikalailla surkeilta ja niissä on kaikenlaisia asioita joita nyt ei pitäisi enää tällä omalla harrastajatasollakaan sallia. Harmittelen myös omassa esityksessäni olevia jo niitä sinne laittaessanikin tietämiäni puutteellisia kuvia. Mukana esityksessäni on epätarkkoja ja tärähtäneitä kuvia, joita en edes saisi taiteeksi käännettyä. Kuvia on liikaa ja puhun liian paljon. Erakolle iskee puheripuli kun pääsee ihmisille puhumaan. Kun tulen istumaan takaisin tuolille olen hiukan harmissani. Perustelen itselleni, että kun nyt esittelin myös huonoja kuvia, niin seuraavan kerran esittämäni keskinkertaisuudet näyttävät jo paljon paremmilta. Väännän negatiivisen positiiviseksi.

Välillä meinaan lamaantua, mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin innoissani. Kun rima on korkealla, niin sinne voi joskus päästäkin. Jos ei aivan kevyesti rima ylitykään tai menee vaikka hipoen ali, niin silti kuvien ja kuvakäsityksen laatu on varmasti kohentunut. Vaikka viikonloppu herätti välillä paniikkia ja lamaannusta, niin kokonaisuutena olen erittäin innostunut ja motivoitunut opiskelemaan paremmaksi valokuvaajaksi. Ryhmässä on 20 opiskelijaa, mikä on aika paljon. Olen opiskelijaryhmän ikähaitarin yläpäästä, mutta en vanhin. Nuorimmat ovat samanikäisiä kuin minä olin silloin kun he syntyivät.  Opettajia on onneksi kaksi. Opettajia voisin vaikka vähän kehuakin, mutta en viitsi, koska molemmat saattaisivat siitä ylpistyä ja olisivat tämän jälkeen entistä ankarampia. Ankaruuden taso teki jo nyt vaikutuksen. (ei kai ne vaan eksy tänne minun blogiini? :-))

Valokuvauksessa kyse on valosta. Valo pitää oppia näkemään, jotta voi saada hyviä kuvia. Valo pitää tuntea. Valoa kohti pitää mennä. Ne jotka ovat palanneet takaisin sieltä minne me kaikki olemme menossa ovat kertoneet, että he olivat menossa täydellistä valoa kohti, joka veti heitä puoleensa. Uskokaamme että kaikki saamme kuitenkin sen valon kohdalleen viimeisillä hetkillä tässä maailmassa.

Me Zen-Buddhalaiset valokuvaajat etsimme myös aina vaan sitä tietä valaistumiseen. Aion kuitenkin ennen sitä etsiä parempaa taitoa löytää sopivimmat valot.

Kuvia viime viikoilta

 

Tarkoitus ei ole muuttaa tätä blogia pelkästään kuvablogiksi. Viime viikkoina on vain ollut niin paljon kaikenlaista puuhaa, että sen kirjoittaminen tuntuu valtavalta möykyltä. Mitä enemmän kirjoittamista on, niin sitä vaikeampi sitä on ylöskirjata. Laura oli mm. täällä viikon ja kiertelimme kaupungia ja sen nähtävyyksiä.

Kävimme Marketan kanssa viikonloppuna pikavierailulla Mäntässä. Ajelin pakettiautolla edestakaisin kaupungissa ja roudasin tavaroita. Aika ei meinannut riittää kaikkeen ja tunsin itseni kiireiseksi. Mänttä tuntuu minulle olevan ikuisesti ajelua pakettiautolla edestakaisin. No kävin minä entisessä kodissani saunomassa, kävin myös naapurissa juhlissa, joissa oli äärettömän paljon kavereitamme. Vanhempieni luona vierailimme myös useaan otteeseen. Tapasin siskoni Annen ja tyttäreni Sonjan, joka tuli myös kaupunkiin viikonlopuksi. Kävimme kaksi kertaa Erkon haudalla. (ruusukuvat ovat ruusustamme toisellla käynnillä ) Mänttä on siis roudaamista, pakettiautolla ajamista, saunomista ja vierailuja ja juhlimista ja suremista. Kun tarkemmin mietin, niin näinhän se kaksikymmentä vuotta Mäntässä taisi mennäkin. 

Ai niin. Metsäliitto Mäntän konttori heittää kesällä keikan tässä pienessä kaupungissa. 

Olemme nukkuneet elokuusta lähtien patjoilla lattialla. Nyt meillä on sänky ja voi hyvänen aika miten sänkyä osaa arvostaa kun ilman on joutunut kärvistelemään  puoli vuotta. Sänkymme on myös valtavan iso ja se hankittiin kun lapsemme olivat kaikki vielä pieniä. Mahtui koko perhe samaan sänkyyn tarvittaessa.

Kuvat ovat sekalaisia ja sekalaisessa järjestyksessä. Tulevana viikonloppuna alan opiskella tätä valokuvausta sitten ihan tosissani. Harmittelen samalla, että en voi revetä Taivalkoskelle kirjoittamiskurssille. Olen sinne kyllä tekstini lähettänyt opiskelukavereiden riemuksi tai harmiksi.

 

Tilhiä niin, että piisaa.