Kohti valoa

Sonja nukkuu sohvalla. Aamujuna toi hänet Tampereelta Rauhan kanssa. Pääni on pyörällä pitkän viikonlopun tapahtumista. Torniossa oli hektinen jakso, kun kaksikymmentä entuudestaan tuntematonta ihmistä laitetaan samaan tilaan, jokainen esittelee omia valokuviaan ja niiden kautta itseään valokuvaajana. Opettajat kertovat tulevasta ohjelmasta puoleksitoista vuodeksi ja tavoitteista mitä silloin pitäisi saavuttaa. Oikeastaan tasosta mikä silloin pitäisi saavuttaa. Ammattitaso on aivan eri kuin harrastajataso. Omat kuvat alkavat näyttää aikalailla surkeilta ja niissä on kaikenlaisia asioita joita nyt ei pitäisi enää tällä omalla harrastajatasollakaan sallia. Harmittelen myös omassa esityksessäni olevia jo niitä sinne laittaessanikin tietämiäni puutteellisia kuvia. Mukana esityksessäni on epätarkkoja ja tärähtäneitä kuvia, joita en edes saisi taiteeksi käännettyä. Kuvia on liikaa ja puhun liian paljon. Erakolle iskee puheripuli kun pääsee ihmisille puhumaan. Kun tulen istumaan takaisin tuolille olen hiukan harmissani. Perustelen itselleni, että kun nyt esittelin myös huonoja kuvia, niin seuraavan kerran esittämäni keskinkertaisuudet näyttävät jo paljon paremmilta. Väännän negatiivisen positiiviseksi.

Välillä meinaan lamaantua, mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin innoissani. Kun rima on korkealla, niin sinne voi joskus päästäkin. Jos ei aivan kevyesti rima ylitykään tai menee vaikka hipoen ali, niin silti kuvien ja kuvakäsityksen laatu on varmasti kohentunut. Vaikka viikonloppu herätti välillä paniikkia ja lamaannusta, niin kokonaisuutena olen erittäin innostunut ja motivoitunut opiskelemaan paremmaksi valokuvaajaksi. Ryhmässä on 20 opiskelijaa, mikä on aika paljon. Olen opiskelijaryhmän ikähaitarin yläpäästä, mutta en vanhin. Nuorimmat ovat samanikäisiä kuin minä olin silloin kun he syntyivät.  Opettajia on onneksi kaksi. Opettajia voisin vaikka vähän kehuakin, mutta en viitsi, koska molemmat saattaisivat siitä ylpistyä ja olisivat tämän jälkeen entistä ankarampia. Ankaruuden taso teki jo nyt vaikutuksen. (ei kai ne vaan eksy tänne minun blogiini? :-))

Valokuvauksessa kyse on valosta. Valo pitää oppia näkemään, jotta voi saada hyviä kuvia. Valo pitää tuntea. Valoa kohti pitää mennä. Ne jotka ovat palanneet takaisin sieltä minne me kaikki olemme menossa ovat kertoneet, että he olivat menossa täydellistä valoa kohti, joka veti heitä puoleensa. Uskokaamme että kaikki saamme kuitenkin sen valon kohdalleen viimeisillä hetkillä tässä maailmassa.

Me Zen-Buddhalaiset valokuvaajat etsimme myös aina vaan sitä tietä valaistumiseen. Aion kuitenkin ennen sitä etsiä parempaa taitoa löytää sopivimmat valot.