Rovaniemen kautta Tukholmaan

On sunnuntaiaamu ja olen lähdössä tyttäreni kanssa hakemaan firmaan materiaalia Rovaniemeltä. Noin 700 kilometriä ajoa/suunta. Yöpyminen hotellissa, aamulla lastaus ja ajo takaisin. Maanantaina lastin purku ja sitten toisella autolla vaimon kanssa materiaalin vientiä Tukholmaan. Auto jää Tukholmaan ja jatkaa siitä sitten toisen kuskin kanssa Antverpeniin. Me tulemme lentämällä takaisin. Keskiviikkona sitten alkaa Rovaniemen materiaalin työstäminen ja lauantaina se pitäisi sitten esitellä yleisölle. Lauantaina joudun taas hymyilemään ihmisille ja puhumaan small talkia. Small talkia harjoitellaan oikein kursseillakin. Vaikka oikeastihan se on usein sitä mitä paskanjauhamiseksi sanotaan. Vai olenkohan taas vähän kyyninen. Mutta puhe ilman merkitystä on aikalailla turhaa puhetta. Mutta nyt toinen jalka on jo melkein Mersussa. Matka alkakoon. Jos Rovaniemen hotellissa on internet, niin saatan kirjoittaakin. Otan tämän matkan terapiana. Olen aina tykännyt ajaa autolla kohti pohjoista. Nyt vielä kun on paljon lunta joka paikassa ja aurinko paistaa. Kymmenen tunnin meditaatio.

Miten saisi alfaminän hillittyä?

Minulla taitaa olla burnout. Ainakin kaikenlaisia oireita, jotka liitetään kyseiseen sairauteen. Heräilen yöllä vaikeisiin asioihin. Olen todella väsynyt ja en halua tavata ihmisiä. Puhelimeen vastaaminen on vastenmielistä. Rintaa pakottaa, päätä särkee. Mikään ei huvita. Ihmisten joukkoon meneminen aiheuttaa ahdistusta. Tästä syystä olen nyt huilaillut enemmän. Tässä huilailussa on vain se paha puoli, että aivojahan ei saa pysäytettyä. Ainut tekeminen, jossa tuntuu todella hyvältä on hiihtäminen. Olen hiihtänyt lähes joka päivä ja kun metsän keskellä menee, niin vaikka hiihto ei kulkisikaan hyvin, niin silti olo on parempi kuin sohvalla makaamisessa.

Tästä voisi varmaan päätellä että oli viimeinen hetki repäistä pois ja vähän yrittää helpottaa elämää. Päässä kuitenkin pyörii ja painetta aiheuttaa se heikkouden tunnustaminen. Teenkö taas pahan virheen ja kadun sitä sitten myöhemmin. Masennunko erakkoudessa, koska kunnianhimoinen minäni joutuu käymään tyhjäkäynnillä. Haastanko karhun painiin vai mitenkä saan alfaminälleni tekemistä. Uhoanko itsekseni tekemällä aina vaan isompia kasoja koivuhalkoja. Vaellanko aina vain pidempia ja pidempia lenkkejä. Vai teenkö ennätyksiä meditoinnissa? Istun kolme päivää lotusasennossa? pidän 12 vuotta kättä ylhäällä? Intiassa on yksi guru joka pitää koko ajan oikeaa kättään ylhäällä. Henkistyyköhän siinä? Olisiko tällainen guru jotenkin uskottava? Vai ehkä kuitenkin mieluummin naurettava. Saanko vaimennettua uhoilevan minäni. Saako kilpailuhengen ja kaikenlaisen näyttämisenhalun tukahdutettua?

Olen aina ollut aikalailla sosiaalinen tyyppi. Olen viihtynyt joukossa ja järjestänyt paljon juhlia ja muita yleisötilaisuuksia. Saattanut ihmisiä yhteen ja tutustuttanut heitä toisiinsa. Viime vuosina tämmöinen ei ole jotenkin innostanut ollenkaan. Nykyään on ihan mukavaa jos vieraaksemme tulee esimerkiksi yksi pariskunta. Tai siiten äijäporukassa on mukavampaa, jos on korkeintaan pari äijää. Spektaakkelien aika on ohi.

Toteutuuko haave?

Olen tehnyt nyt pari päivää töitä silleen rauhallisemmin. Olen myös levännyt enemmän. Toissapäivänä olin työmatkalla asiakkaiden luona, jolloin kilometrejä tuli melkein 700. Vaimoni ajoi lähes koko matkan. Minulla on ollut ilo työskennellä viime vuodet yhdessä vaimoni kanssa. Joskus nuorempana sanoimme, että olisi varmaan mahdotonta työskennellä yhdessä. Mutta nyt kun yhdessä teemme, niin kaikki sujuu kuin tanssi. Lähdemme myös erakoksi yhdessä.

Mitä se haaveilemani erakkous sitten on? Ei ole kuitenkaan tarkoitus mennä pylvään päähän istumaan. Ehkä tarkoitus on kuitenkin mennä lähemmäs yksinäisyyttä ja vähentää kommunikointia. Haaveena on myös että kukaan ei kyselisi mitään. Kun töissä on välillä todella kiire, niin rasittavimmalta tuntuu kun koko ajan joku kyselee jotakin. Aina pitäisi olla vastaus valmiina. Monasti asiat ovat vielä sellaisia todella pieniä, joissa on kaksi vastausta, jotka ovat yhtä arvokkaita. Siis esimerkiksi leivotaanko pullaa vai korvapuustia? Ostetaanko ruusuja vai tulppaaneja?

Toivon, että yksinäisyydessä voi mietiskellä korkeintaan, että kierränkö tuon kiven oikealta vai vasemmalta puolelta.

En myöskään aio mennä pois kaikista kommunikointivälineistä. Aion käyttää tietokonetta ja internettiä. Taskussani on varmasti puhelin. Metsätöitä aion tehdä hankkimallani uudella raivaussahalla, jossa on kädenlämmittimet. Pokasaha saa olla museossa. Minulla on turvahousut jalassa ja kypärä päässä. Puita en vedä hevosella vaan moottorikelkalla. Mutta toiveissa on, että kukaan ei soittele ja kysele mitään. Voi myös olla, että puhelin on äänettömällä kaikki päivät ja vastailen siihen silloin kun minulle sopii. Televisiota en ehkä katsele ollenkaan, radiosta kuuntelen uutisia. Musiikka todennäköisesti kuuntelen kuulokkeilla hiihdellessä. 

Toteutuuko tämä haaveeni ollenkaan? Kuten eilen kirjoittelin, niin vastaavanlainen haave oli jo vuosi sitten. Se ei toteutunut, koska tulikin tilanne, jolloin työ alkoikin sujua taas helpommalla tavalla. Taas sen janan kunnianhimoinen pää alkoi näyttää houkuttelevalta. Kun lisäksi oli tulossa se toinen yhtiö, joka kaikin tavoin olisi näyttävää toimintaa, niin yksi ystäväni sanoi, että Alfaminä tuli takaisin. Olin siis jo ääneen puhunut, että haaveenani on yksinäisyys ja kaikenlainen vaatimattomampi oleminen. Ystäväni sanoi sen äänensävyllä, jossa ikäänkuin olin parantunut kun taas pyrin kunnianhimoisesti johtajuuteen ja näyttävään tekemiseen. Onko se sitten tässä kilpailumaailmassa näin? Onko näyttävä työn tekeminen sankaruutta ja yksinäisyys ja luonnonmukainen elämä heikkoutta? Olenko siis luuseri jos toteutan haaveeni?

Näissä päiväkirjamerkinnoissä kerron tiestä kohti erakkoutta. Yritän kirjoittaa näihin tuntemuksia tällä tiellä. Osa varmasti on vain haavetta ja todellisuus sitten karistelee nämä haaveet. Tässä varmasti tulee myös taisteluja sisäisen alfauroksiuteni ja betauroksiuteni välillä. Entäs jos sittenkin tekisi enemmän? Entäs jos sittenkin vielä hoitaisi yhden hienon projektin? Näitä joudun varmasti miettimään yön hiljaisina tunteina. Tämä on siis tarina, jonka loppua ei tiedä kukaan.

Jana

Jos kuvittelee pitkän janan, jonka toisessa päässä on yksin suon laidassa mietiskelevä erakko ja toisessa päässä on paljon työtä tekevä ja monessa asiassa menestyvä toimitusjohtaja, niin pääset kartalle tähän blogiin.  Olen viimeiset vuodet kamppaillut ja pyrkinyt yhtä aikaa molempiin päihin. Reilu vuosi sitten suunnitelmat olivat valmiina siirtymiseksi erakkouteen tai ylipäätään kaiken kiireen jättämiseen. Oli jäljellä enää yksi puolen vuoden projekti toisen työnantajan palveluksessa.

Oma firma oli laitettu myyntiin ja kaikki näytti selkeältä. Puolen vuoden mielekäs projekti. Huhtikuussa siirtyminen pohjoissuomeen hiihtelemään ja asustelemaan suvun mökillä. Kyselyihin kerroin kesäsuunnitelmasta veneilystä puisella paatilla saimaalla. Ilman päämäärää ja ilman aikataulua. En ole vaimoni kanssa 20 vuoden työuran aikana koskaan pystynyt pitämään yli kahden viikon yhtäjaksoista lomaa. Pari viikkoa kesällä kyllä, ja sitten lasten syysloma ja hiihtoloma. Mutta ei koskaan sellaista pätkää, että aivot saisi kunnolla ripustaa narikkaan. Ratkaisu firman myymisestä vahvistui kun perheemme kohtasi pahan onnettomuuden. Elämän tarkoitus meni uudelleen mietittäväksi. Oli saatava aikaa miettiä. Oli päästävä tilanteeseen, että kukaan ei kysele. Päässä oli vain yksi kysymys.

Syksyllä firmalle ilmaantui ostajaehdokas, mutta hänellä oli yksi ehto. Minun pitäisi tulla firman mukana. Kauppa oli sinänsä hyvä ja kyseessä oli myös muun sukuni omaisuudesta ja sen realisoimisesta. Kauppoja hieroessa lupasin myydä vaikka itseni orjaksi, jotta kaupat syntyvät. Näin myös tapahtui. Kaupoista on nyt reilu vuosi ja tässä on taas tehty työtä entiseen malliin. Montaa asiaa yhtäaikaa aamusta iltaan. Lomallakin puhelimeen piti vastata. Uuden omistajan kanssa oltiin perustamassa jo uutta firmaakin pyörittämään uutta liiketoiminta-aluetta. Onneksi eräänä aamuna huonosti nukutun yön jälkeen ymmärsin: Tässä ei ole mitään järkeä. Ennen kun uusi yhtiö on perustettu pitää hypätä pois. On viimeinen hetki.

Koko ajan on huono omatunto, kun osa asioista pitää jättää tekemättä. Yöunet alkoivat mennä. Unimaailma oli samaa kuin työmaailma. Aamulla herätessä työt mielessä ja illalla nukahtaessa samoin. Vielä yhden yön mietittyäni soitin aamulla uudelle omistajalle ja sanoin, että uuteen firmaan en lähde mukaan. Vanhan hoidan omalla tavallani. Nyt kun vielä olen lisää miettinyt, niin jätän ensi syksynä myös tämän vanhankin yhtiön. Nyt riittää. Tätä kirjoittaessani en ole kertonut vielä hallitukselle. Mietin sopivaa hetkeä.

Kerroin päätöksestäni viikonloppuna hyvälle ystävälleni. Kerroin, että olen vuoden erakkona. Hän kysyi, että mitä teen vuoden jälkeen. Sanoin, että en tiedä. En edes suostu miettimään sitä. Ei olisi mitään ideaa olla vuotta erakkona mielessä ajatus, että sen jälkeen palaan takaisin vanhaan. Voi olla että erakkovuoden jälkeen olen toisen vuoden erakkona.