Minulla taitaa olla burnout. Ainakin kaikenlaisia oireita, jotka liitetään kyseiseen sairauteen. Heräilen yöllä vaikeisiin asioihin. Olen todella väsynyt ja en halua tavata ihmisiä. Puhelimeen vastaaminen on vastenmielistä. Rintaa pakottaa, päätä särkee. Mikään ei huvita. Ihmisten joukkoon meneminen aiheuttaa ahdistusta. Tästä syystä olen nyt huilaillut enemmän. Tässä huilailussa on vain se paha puoli, että aivojahan ei saa pysäytettyä. Ainut tekeminen, jossa tuntuu todella hyvältä on hiihtäminen. Olen hiihtänyt lähes joka päivä ja kun metsän keskellä menee, niin vaikka hiihto ei kulkisikaan hyvin, niin silti olo on parempi kuin sohvalla makaamisessa.
Tästä voisi varmaan päätellä että oli viimeinen hetki repäistä pois ja vähän yrittää helpottaa elämää. Päässä kuitenkin pyörii ja painetta aiheuttaa se heikkouden tunnustaminen. Teenkö taas pahan virheen ja kadun sitä sitten myöhemmin. Masennunko erakkoudessa, koska kunnianhimoinen minäni joutuu käymään tyhjäkäynnillä. Haastanko karhun painiin vai mitenkä saan alfaminälleni tekemistä. Uhoanko itsekseni tekemällä aina vaan isompia kasoja koivuhalkoja. Vaellanko aina vain pidempia ja pidempia lenkkejä. Vai teenkö ennätyksiä meditoinnissa? Istun kolme päivää lotusasennossa? pidän 12 vuotta kättä ylhäällä? Intiassa on yksi guru joka pitää koko ajan oikeaa kättään ylhäällä. Henkistyyköhän siinä? Olisiko tällainen guru jotenkin uskottava? Vai ehkä kuitenkin mieluummin naurettava. Saanko vaimennettua uhoilevan minäni. Saako kilpailuhengen ja kaikenlaisen näyttämisenhalun tukahdutettua?
Olen aina ollut aikalailla sosiaalinen tyyppi. Olen viihtynyt joukossa ja järjestänyt paljon juhlia ja muita yleisötilaisuuksia. Saattanut ihmisiä yhteen ja tutustuttanut heitä toisiinsa. Viime vuosina tämmöinen ei ole jotenkin innostanut ollenkaan. Nykyään on ihan mukavaa jos vieraaksemme tulee esimerkiksi yksi pariskunta. Tai siiten äijäporukassa on mukavampaa, jos on korkeintaan pari äijää. Spektaakkelien aika on ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti