Olen tehnyt nyt pari päivää töitä silleen rauhallisemmin. Olen myös levännyt enemmän. Toissapäivänä olin työmatkalla asiakkaiden luona, jolloin kilometrejä tuli melkein 700. Vaimoni ajoi lähes koko matkan. Minulla on ollut ilo työskennellä viime vuodet yhdessä vaimoni kanssa. Joskus nuorempana sanoimme, että olisi varmaan mahdotonta työskennellä yhdessä. Mutta nyt kun yhdessä teemme, niin kaikki sujuu kuin tanssi. Lähdemme myös erakoksi yhdessä.
Mitä se haaveilemani erakkous sitten on? Ei ole kuitenkaan tarkoitus mennä pylvään päähän istumaan. Ehkä tarkoitus on kuitenkin mennä lähemmäs yksinäisyyttä ja vähentää kommunikointia. Haaveena on myös että kukaan ei kyselisi mitään. Kun töissä on välillä todella kiire, niin rasittavimmalta tuntuu kun koko ajan joku kyselee jotakin. Aina pitäisi olla vastaus valmiina. Monasti asiat ovat vielä sellaisia todella pieniä, joissa on kaksi vastausta, jotka ovat yhtä arvokkaita. Siis esimerkiksi leivotaanko pullaa vai korvapuustia? Ostetaanko ruusuja vai tulppaaneja?
Toivon, että yksinäisyydessä voi mietiskellä korkeintaan, että kierränkö tuon kiven oikealta vai vasemmalta puolelta.
En myöskään aio mennä pois kaikista kommunikointivälineistä. Aion käyttää tietokonetta ja internettiä. Taskussani on varmasti puhelin. Metsätöitä aion tehdä hankkimallani uudella raivaussahalla, jossa on kädenlämmittimet. Pokasaha saa olla museossa. Minulla on turvahousut jalassa ja kypärä päässä. Puita en vedä hevosella vaan moottorikelkalla. Mutta toiveissa on, että kukaan ei soittele ja kysele mitään. Voi myös olla, että puhelin on äänettömällä kaikki päivät ja vastailen siihen silloin kun minulle sopii. Televisiota en ehkä katsele ollenkaan, radiosta kuuntelen uutisia. Musiikka todennäköisesti kuuntelen kuulokkeilla hiihdellessä.
Toteutuuko tämä haaveeni ollenkaan? Kuten eilen kirjoittelin, niin vastaavanlainen haave oli jo vuosi sitten. Se ei toteutunut, koska tulikin tilanne, jolloin työ alkoikin sujua taas helpommalla tavalla. Taas sen janan kunnianhimoinen pää alkoi näyttää houkuttelevalta. Kun lisäksi oli tulossa se toinen yhtiö, joka kaikin tavoin olisi näyttävää toimintaa, niin yksi ystäväni sanoi, että Alfaminä tuli takaisin. Olin siis jo ääneen puhunut, että haaveenani on yksinäisyys ja kaikenlainen vaatimattomampi oleminen. Ystäväni sanoi sen äänensävyllä, jossa ikäänkuin olin parantunut kun taas pyrin kunnianhimoisesti johtajuuteen ja näyttävään tekemiseen. Onko se sitten tässä kilpailumaailmassa näin? Onko näyttävä työn tekeminen sankaruutta ja yksinäisyys ja luonnonmukainen elämä heikkoutta? Olenko siis luuseri jos toteutan haaveeni?
Näissä päiväkirjamerkinnoissä kerron tiestä kohti erakkoutta. Yritän kirjoittaa näihin tuntemuksia tällä tiellä. Osa varmasti on vain haavetta ja todellisuus sitten karistelee nämä haaveet. Tässä varmasti tulee myös taisteluja sisäisen alfauroksiuteni ja betauroksiuteni välillä. Entäs jos sittenkin tekisi enemmän? Entäs jos sittenkin vielä hoitaisi yhden hienon projektin? Näitä joudun varmasti miettimään yön hiljaisina tunteina. Tämä on siis tarina, jonka loppua ei tiedä kukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti