Kierreportaat

Asumme perustylsässä peruskerrostalossa Rovaniemellä. Mietin viime viikolla, että mikä on mielenkiintoisimman näköinen rakenne perustylsässä talossa ja hyvin nopeasti ainoana tuli mieleen kierreportaikko. Asia unohtui, mutta kun luin yhtä oppikirjaa ja siinä näin Rafael Roosin ottaman kuvan stadionin portaista vuodelta 1952, niin päätin kokeilla. Katselin ja kokeilin olisiko parempi ottaa kuva kun rapussa on valot päällä vai poissa. Rappukäytävän yllä on kattoikkuna ja alaovesta tulee myös luonnonvaloa.

Menin kellariin ja laitoin kameran lattialle kohti kattoa. Aikalaukaisimen päälle ja otin kuvan. Katsoin välillä  ja siirsin paikkaa useita kertoja. Laitoin aukon pieneksi, jotta terävyysalue kasvaisi.
Otin parikymmentä kuvaa välillä säätöjä ja sijaintia vaihtaen ja tulin koneelle katsomaan lopputulosta. Parhaiten portaikko kuvautui pelkällä luonnonvalolla. Rajasin kuvaa ja käänsin sen pystyyn. Kuva oli melkein mustavalkoinen luonnostaan, joten käänsin sen oikeasti mustavalkoiseksi. Säätelin kontrastia ja lisäsin aavistuksen valoa. Pieniä säätöjä.

Kun nyt katselen kuvaa, niin näen sen lähes abstraktina maalauksena, joka kuitenkin kertoo oppimisprosessista. Keskellä näkyy kirkkaana tavoitteena oppia joku asia hyvin. Tikkaita noustaan ylös ja juuri kun luulet osaavasi jonkin asian, niin putoat alas. Ei aivan lähtöpisteeseen mutta alas kuitenkin. Alkaa uusi kipuaminen kaarevia tikkaita, kunnes taas tulee pudotus. Päämäärä kuitenkin kirkkaana edessä.

Valokuvauksen opettelu on minulle juuri tälläistä. Mitä enemmän opiskelen, sitä vaikeammaksi se muuttuu. Silti hyppään tikkaille uudestaan ja uudestaan ja pyrin valoa kohti. Enemmän ja enemmän myös osaa arvostaa hyvää valokuvaa. Valokuvauksessa on yksinkertaisimmillaan kyse vain napin painamisesta, mutta se miten ja milloin sitä painaa, on se mielenkiintoinen kysymys. Yksi mielenkiintoisista kysymyksistä.

Umpihankea

Elämä on välillä kuin lumessa tarpoisi. Vaikka aurinko paistaa, niin silti vain tuntuu raskaalta. Jalka lipsuu syvällä hangessa ja lumi on rakeista ja nuljuavaa. Zen-buddhalainen sanonta: Muta on vain mutaa, voidaan pohjoisen oloihin laittaa muotoon umpihanki on vain umpihankea. Viimeistään Juhannuksena elämä voittaa ja valoa tulee pimeimmänkin tunnelin päähän. Umpihanki on väistynyt pois, kunnes  juhannuspäivän aamuna elämä taas muuttuu raskaaksi, mutta vain hetkeksi.

Umpihanki on vain umpihankea tarkoittaa sitä, että jossakin vaiheessa se elämänraskaus loppuu ja kulkeminen helpottuu. Silloin kun tarpoo hangessa pitää muistaa, että se ei ole loputonta. Hankikin on rajallinen. Ensin pää nousee pinnalle ja sitten kaikki tuntuu taas paremmalta ja helpommalta.

Muistan  armeijassa raskaalta metsäkeikalta tullessamme kuinka osa porukasta sadatteli keikan raskautta ja jäi siihen ikävään negatiivisuuteen elämään. Minä istuskelin tuvan jakkaralla ja ajattelin: Paska reissu, mutta tulipa tehtyä. Mitä sitä raskaita asioita miettimään liian pitkään ja jälkikäteen. Toki menneisyydessä tulee välillä pyöriskeltyä ja menneisyyden ratkaisuja vatvottua , mutta kaikki tehdyt ratkaisut on kuitenkin loppujen lopuksi ollut oikeita. Tai mistä näistä tietää, kun on vain yksi polku jonka on valinnut kuljettavaksi.  Olen sulkenut ovia takana, mutta aina edessäkin on uusia haasteita ja mahdollisuuksia auennut.  Siltoja on palanut, mutta uusia on aina myös rakenteilla. Pää on noussut pinnalle.

Haasteita näyttäisi olevan edessä, niin kirjoittamisen kuin valokuvaamisenkin saralla ja usko on koetuksella. Kuitenkin haluan ajatella, että hyvin se elämä vielä lentoon lähtee. Miksi ei lähtisi?

Tämä taas oli itse keksitty harjoitus päivän kuvien ja elämänpohdinnan yhdistämisestä. Fiilis on tällä hetkellä lähinnä tuon viimeisen kuvan kaltainen.

Kuvauskopissa

                              

Tarmo pyysi minua kuvaamaan merikotkia Pekan kuvauskojuun itärajan pintaan. Olin luvannut joskus lähteä, vaikka en siitä niin kovin innoissani olekaan. Kuvaajat houkuttelevat lintuja kopin viereen haaskalle ja siitä sitten otetaan niitä vuoden luontokuvia, joita yhdessä ihastellaan maailmalla. Kaikki karhukuvatkin on nykyään hyvin syötetyistä pullakarhuista. Syövät säännöllisesti kaikkia herkkuja ja kuulemma tulevat syömäänkin kuin koululaiset. Joka päivä samaan aikaan.  En kehdannut enää kieltäytyäkään, vaikka vapaudesta pidänkin enemmän kuin hikisessä kopissa nyhjöttämisestä. Eläintarhan ja luontokuvauksen erohan on vain se, että eläintarhassa eläin on häkissä ja ihminen vapaana ja luontokuvaajilla asia on juurikin päinvastoin.

Pekan koppi sijaitsee mäen harjanteella hakkuuaukion reunalla. Kopin takana on vanha aarniometsä ja mäen alla virtaa pieni puro kohti Venäjää. Aukon reuna kertoo sen missä suojelualue alkaa ja tehometsä loppuu. Tehometsä tässä yhteydessä tarkoittaa aukkoa.  Aukealle on jätetty muutama kuvauksellinen puu, josta kotkat pääsevät tarkkailemaan juuri hyvälle kuvausetäisyydelle sijoitettua sianraatoa. Haaskoina käytetään luonnollisen kuoleman kokeneita sikoja. Luonnollinen kuolema tarkoittaa  johonkin sairauteen tai yksinkertaisesti vitutukseen kuolemista. Minusta tuntuu, että fiksuimmat siat kuolevat sikalassa ihan vaan siitä syystä, että vankilassa ei ole hyvä olla. Vaikka olisi hyväkin vankila, niin se on vain vankila. Sika on vain sika, mutta sen serkku on villi ja vapaa.

Koppiin mennessä käytiin harjaamassa sianruhojen päältä liiat lumet pois. Jäiset ruhot olivat vain toiselta reunalta syötyjä. Ehjä sian pinta näytti hyvältä. Tarmo löi kirveellä viiltoja sian nahkaan. Olin näkevinäni hänen ilmeessään vähän etovaa vivahdetta. Minulle tuli nälkä. Katsoin kuinka nahka repesi ja ulkofilee paljastui nahan alta. Aika helposti tuosta saisin revittyä herkkupalan. Laitoimme kopin lämmittimen päälle ja viritimme kamerat niille tarkoitettuihin aukkoihin. Tarmolla oli kolme kameraa ja viisi erilaista putkea. Minulla vain tämä yksi ja siihen kaksi objektiivia. Laitoin 200 millisen ja sillä pitäisi pärjätä. Aurinko laski ja yö oli aikaa istuskella, jutella, makoilla ja parantaa maailmaa. Aamulla auringon noustessa saattaa tulla maakotkia ja merikotkiakin. Tällä kopilla on myös nähty ahma joskus ja kerran karhu oli raahannut sianraadon mäen alla virtaavaan jokeen sulamaan keväällä. Haaskat onkin karhulle hyvää evästä pitkän nukutun talven jälkeen.

Tarmolla oli koskenkorvaa ja minulla jaloviinaa. Kaatelimme plöröjä kahvin sekaan. Tarmo kertoi loputtomasti tarinoita kopissa vietetyistä öistä ja päivistä. Kieltämättä hänen kuvansa ovat hienoja ja kauniita. Jokaisella reissulla ei kuulemma tule edes yhtään kelvollista kuvaa. Joku menee pieleen tai haaskalle ei vain tule mitään mielenkiintoista. Joskus keli vain on niin harmaa, että kelvollista ei tule. Vaatimustaso ja kriittisyys myös kasvaa, sitä enemmän mitä enemmän kuvaa. Se mikä aloittelijalle kelpaa ei konkarista ole enää minkään arvoinen.

Söimme makkaraa. Minulla oli savupekoni Wilhelmiä ja keskustelimme syövämme samaa tavaraa kuin kotkatkin. Kävin ulkona kusella ja kuuntelin öistä metsää.  Tunsin raadon tuoksun vienona ja houkuttelevana. Aamu alkoi sarastaa. Venyttelin kopin takana ja levitin siipeni levälleen. Hyppelin ilmaan ja joka hyppy nousi korkeammalle. En halunnut mennä enää takaisin hikiseen vankilaan. Lähdin kävelemään takametsään. Loikin joenvarteen ja join vettä purosta. Huomasin kuinka aurinko nousi. Juoksin ylämäkeen ja kun tulin aukon reunalle levitin siipeni ja vedin pari nopeaa vetoa. Tunsin kuinka vastainen tuuli tuntui kainaloissani ja nousin nopeasti kuvauskopin yli. Tarkkailin aukeaa ylhäältä ja näin kuinka Tarmo kävi takaovesta kurkkimassa, että minne minä hävisin. Liitelin hiljaa hänen yläpuolellaan ja hymyilin, vaikka nokkani ei hymyyn taipunutkaan. Näin Tarmon pyörittelevän päätään ja laittavan oven hiljaa kiinni. Aurinko nousi jo horisontin yläpuolelle. Parin sadan metrin päässä näkyi kaksi maakotkaa istuskelemassa. Päätin käydä heille vähän näyttämässä reviiriäni. Liitelin yläkautta ja syöksyin heitä kohti. Kymmenen metriä ennen levitin siipeni ja näytin heille kynsiäni. Otin tappajan ilmeen ja avasin suuni. Maakotkat ymmärsivät lähteä takaviistoon.

Lensin hitaasti kohti kuvauskoppia. Kaartelin näkökentässä ja toivoin, että Tarmo on saanut kameransa kunnolla valmiiksi. Ensin laskeuduin oksalle istumaan ja poseerasin niin komeasti kuin osasin linssien suuntaan. Kuulin kuinka moottoriperä suorastaan huusi, kun Tarmo painoi laukaisinta. Laskeuduin haaskalle ja siinä koitin pomppia kuin kunnon valokuvamalli. Yritin vielä miettiä, kuinka saisin sellaisia asentoja, joita en ollut koskaan luontokuvissa nähnyt. Seurailin valon suuntaa kun lentelin edestakaisin moottoriperän soidessa. Siipeen kun saisin valonsäteet osumaan, niin näyttäisi hyvältä. Tein ilmassa kuperkeikkoja ja piruetteja.

Aloin olla varma, että pakostakin Tarmolla on eväitä kymmeniin hyviin kuviin. Pysähdyin oksalle ja heiluttelin oikeaa siipeäni. Kuulin kuinka kamera taas kävi. Hyppäsin lentoon ja tein vielä yhden kunniakierroksen. Jospa lähtisin käymään Venäjällä tuumasin kun otin korkeutta kohti itää.

Epilogi

Palattuani Venäjältä kuukausien päästä törmäsin uimarannalla eväsmakkaroita varastaessani iltapäivälehteen. Tuuli avasi juuri aukean, jossa Tarmo kertoo uskomattomista kotkakuvistaan. Hän on voittanut lähes kaikki luontokuvapalkinnot sekä suomessa että ulkomailla. Samassa lehdessä on myös pieni juttu kadonneesta valokuvaajasta, josta ei ole jäänyt jälkeäkään. Tarmoa on kuulusteltu, mutta viimeinen havainto on vain kuselle lähtevästä miehestä, joka ei koskaan palannut.

Yllä oleva on metamorfoosiharjoitus Taivalkosken  kurssille. Jos joku lukijoista uskoi, että  olen muuttunut merikotkaksi ja lehtänyt Venäjälle, niin hyvä. Sillä niinhän minä olenkin tehnyt.

Uimme Joulupukin katiskaan

- Haluatko nähdä Joulupukin? Kysyin Sonjalta kun hän tuli Rovaniemelle tiistaiaamuna. Olin jo unohtanut asian, mutta Sonja palasi siihen kun olimme katsomassa Arktikumin näyttelyä. Kävimme vielä Korundissa ja sitten lähdimme kohti vesiä joissa tiesin Joulupukin uivan.

Kävin Lauran kanssa napapiirillä kun hän oli täällä. Ensimmäistä kertaa löysin paikan ja näin Joulupukin istumassa tuolillaan. Kun tupsahdimme käytävän päähän, jossa katseemme kohtasivat Joulupukki kutsui meitä sanoen:  - Tänne päin. Tulkaa tevehtimään. Laura kääntyi nauraen pois samalla punastuen. Minä totesin pukille, että Laura ei ole ollut kiltti ja siksi ei uskalla tulla. Käännyimme hyväntuulisina naureskellen pois.

Sonjan kanssa menimme määrätietoisesti samaan paikkaan tarkoituksena tavata pukki silmästä silmään. Kävelimme käytävää pitkin ja penkillä istui selvästi viime kertaista pienikokoisempi pukki. Parissa viikossa pukki oli laihtunut parikymmentä kiloa. Karppaaminen taitaa purra. Pukin molemmilla puolilla on penkki ja istuimme paikoillemme. Samalla kun istahdin näin edessämme jalustalla olevan järjestelmäkameran. Tiesin, että olemme katiskassa. Juttelimme pukin kanssa niitä näitä ja pukilla oli välillä virkayskä. Kameran vieressä nuori poikatonttu palveli edellisiä kävijöitä ja pujotti jotakin muovipussiin. Pukki yskäisi vielä pari kertaa nyt jo vaativammin. Poika sai asiakkaat hoidettua ja kääntyi kameran puoleen. Painoi nappia pari kertaa tarkemmin katsomatta ja huoneessa välähti studiovalot. Pukki kertoi, että kuva tulee pukin arkistoon, mutta toki itselleen voi oman kopion lunastaa.

Samalla kun näin kameran, tajusin että me lähdimme  kalastamaan pukkia, mutta pukki kalastikin meidät. Hän toimi oman katiskansa syöttinä. Menimme katsomaan kuvaa ja vaikka kuinka olin  päättänyt että en osta kuvaa, niin jotenkin kuitenkin jouduin pyörtämään päätökseni. Kapinoin kuitenkin vastaan ostamalla vain pienemmän kuvan (15€) kun isompi olisi maksanut kaksikymppiä.

Koko paikka jossa pukin tapaaminen tapahtuu on suunniteltu oikeasti pyydykseksi. Siitä ei ole läpikulkua vaan on oikeastaan pakko pysähtyä ellei ymmärrä kääntyä katiskan nielulta pois. 

Kun nyt julkaisen tämän kameralla ottamani huonon kuvan tästä kuvasta saan varmaan syytteen teoksen laittomasta levittämisestä. Kuvan oikeudethan on edelleen sillä nappia painaneella tontulla. Tonttuja oli siis kameran molemmilla puolilla.

Annoin alkuperäisen kuvan Sonjalle Tampereelle vietäväksi.

Kuvassa vasemmalta: Sampo tonttu, Joulupukki ja Sonja

Samana päivänä näimme myös tasavallan presidentti Sauli Niinistön. Hän oli päivän Rovaniemellä ja varta vasten menin Lordinaukiolle katsomaan. Siellä me valokuvattiin sulassa sovussa Esko - Juhani Tennilän (Vas. omaa sukua Kom.)  kanssa tätä instituutiota.
En kuunnellut mitä Presidentti puhui, mutta hän näytti kameran läpi puhuvan hyvin. Ihan kuin olisi ennenkin puheita pidellyt.

Kaksi tunnettua instituutiota samana päivänä. Jompi kumpi on satuolento. Joulupukki tuli kyllä paljon konkreettisemmaksi, kun tililtä vilahti 15 euroa.

Eilen minun piti lentää Helsinkiin. Käydä katsomassa näyttelyitä ja mennä tänään Mänttään kokoukseen. Kokous oli peruttu, joten jätin koko reissun väliin. Harmittaa vaan kun lentolippukin tuli jo hankittua.

Olen tänään matkalla, jolla en ole.