Kuvauskopissa

                              

Tarmo pyysi minua kuvaamaan merikotkia Pekan kuvauskojuun itärajan pintaan. Olin luvannut joskus lähteä, vaikka en siitä niin kovin innoissani olekaan. Kuvaajat houkuttelevat lintuja kopin viereen haaskalle ja siitä sitten otetaan niitä vuoden luontokuvia, joita yhdessä ihastellaan maailmalla. Kaikki karhukuvatkin on nykyään hyvin syötetyistä pullakarhuista. Syövät säännöllisesti kaikkia herkkuja ja kuulemma tulevat syömäänkin kuin koululaiset. Joka päivä samaan aikaan.  En kehdannut enää kieltäytyäkään, vaikka vapaudesta pidänkin enemmän kuin hikisessä kopissa nyhjöttämisestä. Eläintarhan ja luontokuvauksen erohan on vain se, että eläintarhassa eläin on häkissä ja ihminen vapaana ja luontokuvaajilla asia on juurikin päinvastoin.

Pekan koppi sijaitsee mäen harjanteella hakkuuaukion reunalla. Kopin takana on vanha aarniometsä ja mäen alla virtaa pieni puro kohti Venäjää. Aukon reuna kertoo sen missä suojelualue alkaa ja tehometsä loppuu. Tehometsä tässä yhteydessä tarkoittaa aukkoa.  Aukealle on jätetty muutama kuvauksellinen puu, josta kotkat pääsevät tarkkailemaan juuri hyvälle kuvausetäisyydelle sijoitettua sianraatoa. Haaskoina käytetään luonnollisen kuoleman kokeneita sikoja. Luonnollinen kuolema tarkoittaa  johonkin sairauteen tai yksinkertaisesti vitutukseen kuolemista. Minusta tuntuu, että fiksuimmat siat kuolevat sikalassa ihan vaan siitä syystä, että vankilassa ei ole hyvä olla. Vaikka olisi hyväkin vankila, niin se on vain vankila. Sika on vain sika, mutta sen serkku on villi ja vapaa.

Koppiin mennessä käytiin harjaamassa sianruhojen päältä liiat lumet pois. Jäiset ruhot olivat vain toiselta reunalta syötyjä. Ehjä sian pinta näytti hyvältä. Tarmo löi kirveellä viiltoja sian nahkaan. Olin näkevinäni hänen ilmeessään vähän etovaa vivahdetta. Minulle tuli nälkä. Katsoin kuinka nahka repesi ja ulkofilee paljastui nahan alta. Aika helposti tuosta saisin revittyä herkkupalan. Laitoimme kopin lämmittimen päälle ja viritimme kamerat niille tarkoitettuihin aukkoihin. Tarmolla oli kolme kameraa ja viisi erilaista putkea. Minulla vain tämä yksi ja siihen kaksi objektiivia. Laitoin 200 millisen ja sillä pitäisi pärjätä. Aurinko laski ja yö oli aikaa istuskella, jutella, makoilla ja parantaa maailmaa. Aamulla auringon noustessa saattaa tulla maakotkia ja merikotkiakin. Tällä kopilla on myös nähty ahma joskus ja kerran karhu oli raahannut sianraadon mäen alla virtaavaan jokeen sulamaan keväällä. Haaskat onkin karhulle hyvää evästä pitkän nukutun talven jälkeen.

Tarmolla oli koskenkorvaa ja minulla jaloviinaa. Kaatelimme plöröjä kahvin sekaan. Tarmo kertoi loputtomasti tarinoita kopissa vietetyistä öistä ja päivistä. Kieltämättä hänen kuvansa ovat hienoja ja kauniita. Jokaisella reissulla ei kuulemma tule edes yhtään kelvollista kuvaa. Joku menee pieleen tai haaskalle ei vain tule mitään mielenkiintoista. Joskus keli vain on niin harmaa, että kelvollista ei tule. Vaatimustaso ja kriittisyys myös kasvaa, sitä enemmän mitä enemmän kuvaa. Se mikä aloittelijalle kelpaa ei konkarista ole enää minkään arvoinen.

Söimme makkaraa. Minulla oli savupekoni Wilhelmiä ja keskustelimme syövämme samaa tavaraa kuin kotkatkin. Kävin ulkona kusella ja kuuntelin öistä metsää.  Tunsin raadon tuoksun vienona ja houkuttelevana. Aamu alkoi sarastaa. Venyttelin kopin takana ja levitin siipeni levälleen. Hyppelin ilmaan ja joka hyppy nousi korkeammalle. En halunnut mennä enää takaisin hikiseen vankilaan. Lähdin kävelemään takametsään. Loikin joenvarteen ja join vettä purosta. Huomasin kuinka aurinko nousi. Juoksin ylämäkeen ja kun tulin aukon reunalle levitin siipeni ja vedin pari nopeaa vetoa. Tunsin kuinka vastainen tuuli tuntui kainaloissani ja nousin nopeasti kuvauskopin yli. Tarkkailin aukeaa ylhäältä ja näin kuinka Tarmo kävi takaovesta kurkkimassa, että minne minä hävisin. Liitelin hiljaa hänen yläpuolellaan ja hymyilin, vaikka nokkani ei hymyyn taipunutkaan. Näin Tarmon pyörittelevän päätään ja laittavan oven hiljaa kiinni. Aurinko nousi jo horisontin yläpuolelle. Parin sadan metrin päässä näkyi kaksi maakotkaa istuskelemassa. Päätin käydä heille vähän näyttämässä reviiriäni. Liitelin yläkautta ja syöksyin heitä kohti. Kymmenen metriä ennen levitin siipeni ja näytin heille kynsiäni. Otin tappajan ilmeen ja avasin suuni. Maakotkat ymmärsivät lähteä takaviistoon.

Lensin hitaasti kohti kuvauskoppia. Kaartelin näkökentässä ja toivoin, että Tarmo on saanut kameransa kunnolla valmiiksi. Ensin laskeuduin oksalle istumaan ja poseerasin niin komeasti kuin osasin linssien suuntaan. Kuulin kuinka moottoriperä suorastaan huusi, kun Tarmo painoi laukaisinta. Laskeuduin haaskalle ja siinä koitin pomppia kuin kunnon valokuvamalli. Yritin vielä miettiä, kuinka saisin sellaisia asentoja, joita en ollut koskaan luontokuvissa nähnyt. Seurailin valon suuntaa kun lentelin edestakaisin moottoriperän soidessa. Siipeen kun saisin valonsäteet osumaan, niin näyttäisi hyvältä. Tein ilmassa kuperkeikkoja ja piruetteja.

Aloin olla varma, että pakostakin Tarmolla on eväitä kymmeniin hyviin kuviin. Pysähdyin oksalle ja heiluttelin oikeaa siipeäni. Kuulin kuinka kamera taas kävi. Hyppäsin lentoon ja tein vielä yhden kunniakierroksen. Jospa lähtisin käymään Venäjällä tuumasin kun otin korkeutta kohti itää.

Epilogi

Palattuani Venäjältä kuukausien päästä törmäsin uimarannalla eväsmakkaroita varastaessani iltapäivälehteen. Tuuli avasi juuri aukean, jossa Tarmo kertoo uskomattomista kotkakuvistaan. Hän on voittanut lähes kaikki luontokuvapalkinnot sekä suomessa että ulkomailla. Samassa lehdessä on myös pieni juttu kadonneesta valokuvaajasta, josta ei ole jäänyt jälkeäkään. Tarmoa on kuulusteltu, mutta viimeinen havainto on vain kuselle lähtevästä miehestä, joka ei koskaan palannut.

Yllä oleva on metamorfoosiharjoitus Taivalkosken  kurssille. Jos joku lukijoista uskoi, että  olen muuttunut merikotkaksi ja lehtänyt Venäjälle, niin hyvä. Sillä niinhän minä olenkin tehnyt.