Kadonneen maalauksen metsästys

Todella paljon harmittaa yksi juttu. Yllättävän paljon itse asiassa.

Muistin joitakin viikkoja sitten, että minulla on koululla vielä se keskeneräinen maalaus. Kerroin sen synnystä blogissa 16. helmikuuta tänä vuonna. Maalaus on välähtänyt mielessä silloin tällöin ja pohtiessani sen jatkamista tulin siihen tulokseen, että käyn sen hakemassa ja kehystän sen. Julistan itselleni sen valmiiksi, vaikka teknisessä mielessähän se ei sitä olisikaan.

Soittelin tutulle opettajalle ja sovin treffit koulun pihaan. Kerroin hakevani maalauksen Ollin työhuoneelta ja hän avaisi oven. Juteltiin pihalla niitä näitä ja mentiin hakemaan maalausta. Se ei ollut siellä. Katseltiin myös komeroita ja muita mahdollia paikkoja. Mentiin maalausluokkaan ja katseltiin nurkkia. Maalausta ei löytynyt. Harmitti hiukan, mutta kyllähän se jostain vastaan kävelee ajattelin.

Meni muutama päivä ja soitin taas opettajalle. Hän oli unohtanut kysyä taideopettajalta. Lupasi kysyä.
Seuraavana päivänä hän soitti ja sanoi, että valitettavasti teos on ilmeisesti siivouksessa heitetty roskikseen. Tämä maalaukseni on heitetty roskikseen! Suuri menetys minulle, mutta pieni suomalaiselle maalaustaiteelle.

Tapauksesta on mennyt jo useita viikkoja, mutta edelleen päivittäin se palaa mieleeni ja joka kerta harmittaa aika paljon. En olisi sitä jatkanut ja se olisi todennäköisesti kehystettynä ollut jonkun aikaa makuuhuoneeni seinällä ja sen jälkeen jossain taulukasassa oikeiden taideteosten kanssa. Mutta silti.

Tässä kamerakännykkäkuva kyseisestä keskeneräisestä harjoitustyöstä. Tarina teoksen synnystä löytyy sieltä 16.2 blogissa. Harmittaa. Harmittaa.

Maastopyöräilyä

On mukavaa kun Sonja on täällä. Muuten ei tulisi harrastettua liikuntaa näin paljon. Ollaan käyty sauvakävelemässä useana iltana. Melontaakin olen pikkuisen taas kokeillut parin vuoden takaisen kaatumisen jälkeen. Sonja sai eilen tänne maastopyöränsä Ruotsista ja tämän päivän ohjelmaksi suunnittelimme Rukan valloituksen polkupyörillä. Koska minun pyöräni on pappamallia ja se kaipaisi huoltoa, niin vaihtoehdoksi jäi pyörän vuokraaminen.

Veimme Marketan töihin aamulla ja jatkoimme siitä Rukalle. Vähän aikaa pyörittyämme löysimmekin pyörävuokraamon. 10 euroa/ 3 tuntia tuntuu ihan kohtuulliselta.

Saimme myös kartan, mutta varsinaisia pyöräreittejä siinä ei näkynyt. Niinpä lähdimme laskemaan hiihtostadionin pohjaa kohti ja sieltä jyrkässä nousussa jo ensimmäisen kerran syke nousi lähelle 200 lyöntiä. Kiersimme tunturia ja välillä pysähdyimme katselemaan maisemia. Täytyy sanoa, että ensimmäiseksi varsinaiseksi kokeiluksi ei paljon vaativampia olosuhteita voisi valita. Ylämäissä oli aivan puhki ja alamäessä ei oikein voinut nautiskella ja välillä oli pelko että menee tangon yli. Sonjan ajonopeus oli nopeampi, mutta maltoin mieleni ja en yrittänytkään pysyä vauhdissa mukana. Sonja on kuitenkin harrastanut lajia jo paljon pidempään.

Rukan rinteillä oli myös poroja siellä täällä pieninä laumoina. Myös aivan ylhäällä turistien ihmeteltävänä oli parikymmentä otusta. Sonja oli myös poropaimenena pyörän kanssa rinteen alla. Porotokka käpsytteli edellä kun paimen kiersi talvea odottavaa kahvilarakennusta.

Kiipesimme suurimmaksi osaksi pyöriä työntäen aivan huipullekin. Sieltä avautui kauniit Koillismaalaiset maisemat, mutta toki hissirakennelmat hiukan tätä elämystä sekoitti. Seuraava reissu suuntautuu varmasti johonkin muualle kuin laskettelukeskukseen. Jos Iivaaran valloittaisi seuraavaksi?

Huoleton mies on veneetön mies

Edellisen blogin kuvissa näkyy veneenlasku ja kuvia kauniista veneestä. Vesillelasku ei ollut kuitenkaan aivan niin ongelmaton, kuin kuvista voisi päätellä.

Veneen ottaminen lavetilta alas on tarkkaa puuhaa. Se onnistui kuitenkin turvallisesti ja saimme Martan vedettyä traktorilla alas. Joimme kahvit ja sitten oli aika laskea laiva veteen. Kuten huomaatte puhun Martasta sujuvan sekaisin sekä veneenä , että laivana. Minulla on vaihtelevassa määrin suuruudenhulluutta ja vaatimattomuutta päässä, joten juuri kun kirjoitan Martan yleisnimen, niin sen hetkinen aivojen suuruudenhulluus-/vaatimattomuustila ilmenee helposti lukijalle.

Laskettaessa Marttaa veteen, niin juuri vesirajan yläpuolella  koekäynnistin moottorin ja se hyrähti käyniin ensimmäisellä yrityksellä. Koska ilmassa ollessa jäähdytys ei saa vettä, niin sammutin sen pienen rupluttelun jälkeen. Vesillelasku on aina jännittävä paikka ja kun traktorikuskina oli paikallinen isäntämies, jonka taitoja en tiennyt, niin jännitystä oli ilmassa. Onneksi tämä isäntä oli sen verran varovainen luonteeltaan ja mitään ongelmaa ei ilmennyt. Martta solahti veteen ja käynnistin moottorin. Muistin ennestään moottorin luotettavuden. Se on aina lähtenyt käyntiin keväälläkin ilman erityisempiä ongelmia.

Laitoin kipparinlakin syvemmälle ja lähdin ajelemaan kohti selkää ja sieltä sitten kuuden kilometrin matkan kotisatamaan järvimökin rantaan. Suu korvissa ajelin 400 metriä ja moottori sammui. Koska tankki oli ollut irti, niin ajattelin, että sinne on jäänyt putkeen ilmaa. Starttasin uudestaan ja kone lähti käyntiin ja kohta sammui taas. Samalla huomasin kuinka jalkojeni alla näkyi vettä. Pilssipumppu perällä kävi, mutta vuoto oli suurempaa kuin pumpun teho.

Kone ei käynyt millään ja ajattelinkin, että kun nyt starttaan tarpeeksi, niin viimeinenkin sähkö loppuu ja pumppu lakkaa kokonaan toimimasta. Seison kapteenin hattu päässä laivan katolla ja alus vajoaa pikkuhiljaa Kuusamojärven pohjaan. Tämä katolla seisominen oli mielikuvani tästä neitsytmatkasta ongelmien keskellä. Valitettavasti ei ole kamariorkesteri mukana kuten Titanicilla sen upotessa.

Soitin rannalla olevalle Marketalla ja kerroin ongelmasta. Sanoin, että tarvitsen hinauksen. Mailla halmeilla ei näkynyt yhtään venettä. Heitettiin ajatuksena, että Marketta lähtee mökille ja käynnistää siellä perämoottorin ja tulee vastaan. Ajamista aikaa ja uppoamista vastaan. Soitin veneenveistäjälle ja hän kysyi: "Mitenkäs siellä menee?" "Moottori sammui keskelle selkää ja vene vuotaa pahasti." Veneenveistäjä:" "No ei sitten ihan hyvin menekään." Hän myös arveli, että olisiko ilmaa päässyt koneeseen. Sitten hän kysyi: "Oletko avannut polttoainehanan?" "Onko tässä polttoainehana?"

Olin omistanut veneen jo viisi vuotta, enkä tiennyt hanan olemassaolosta. "Siellä se on tankin alla." Ryntäsin veneen keulaan ja avasin luukun. Tungin käteni tankin alle samalla puhelimessa puhuen. Ei ole sanoin. Veistäjä sanoi, että työnnä käsi syvemmälle. Uskomattoman hyvälle tuntui kun tunsin poikittain olevan vivun kädessäni. Käänsin vivun virtaussuuntaan ja menin takaisin kajuuttaan. En muista katsoinko ylöspäin, mutta laitoin virran päälle ja painoin starttinappulaa.

Se että puuvene vuotaa pitkän telakalla olon jälkeen on aivan normaalia. Yleensäkin keväällä vene tihuuttaa vettä pohjan läpi muutaman päivän. Pikkuhiljaa puu turpoaa ja tihkuminen vähenee. Puuveneessä on välttämätöntä pitää pilssipumppuja päällä ja automatiikka hoitaakin pumpun käynnistämisen.

Painoin starttinappulaa ja moottori käynnistyi aivan kuin mitään ongelmaa ei olisi. Soitin Marketalle, että kone käy ja ajan kohti kotisatamaa. Pumppu jaksoi pitää vedenpinnan lattialankkujen alla ja mielialani koheni entisestään. Martta oli palannut luokseni kauniinpana kuin koskaan.

Veneen sähköissä oli ongelmia todella paljon ja edellä mainittu pilssipumppu toimi epävarmasti ja toinen pumppu toimi miten huvittaa. Kysyin paikalliselta ystävältäni Ristolta, että tietäisikö hän jotakin ihmistä, joka ymmärtäisi vähän näistä venesähköistä kun karttablotterikin pitäisi asentaa. Risto sanoi itse ymmärtävänsä ja hän tekikin pari päivää töitä, että saatiin veneen sähkösysteemit toimimaan. Nyt toimii kaikki loistavasti ja ajeleminen on pelkkää nautintoa. Toinen akkukin oli aivan sökö ja toinenkin veteli viimeisiään. Nyt on kaksi uutta akkua ja toimintavarmuus on loistavalla tolalla. Vene jäi pari kertaa käynnistymättä kun akuista loppui virta. Tämän kokoisella veneellä se on katastrofi. Tätä laivaa ei voi meloa eikä soutaa. Moottoria ei saa ulapalla käyntiin mitenkään muutein kuin starttimoottorilla.

Martta on turvallisesti kotisatamassa päivän risteilyn jälkeen.

Täällä on ollut nyt pari viikkoa sukulaisia ja olemme ajelleet pitkin Kuusamojärveä sekä Muojärvellä. Välillä uistimet perässä ja välillä ilman. Kävimme myös risteilyllä em. Riston ja hänen vaimonsa Tarjan kanssa Muojärvellä ja saaliiksi tuli todella iso Ahven ja alamittainen Järvilohi. Lohi päästettiin vapaaksi, mutta ahven on pakastimessa.

Tämä lohi jatkaa kasvamistaan Muojärvellä

Johanna ja Sonja Martan yläkannella.

Marttaa kuvina

Lakkoja ja Piikstammea

Vanhempani ovat vierailulla täällä luonamme. Eilen illansuussa kävimme laavulla keittelemässä kahvit ja paistamassa makkarat. Vaikka molemmilla on ikää jo 82 vuotta, niin hyvin vielä jalka nousi suolla kävellessämme. Lakkojakin tulee jonkun verran, mutta ne ovat vielä aikalailla raakileita.

Viikonloppuna kävimme Piikstammella. Piikstammi on aikoinaan käsipelillä  kaivettu kanava, jonka tarkoituksena on ollut laskea veden pintaa ja sitten kasvattaa karjalle heiniä rantaniityillä. Kuten usein luonnon kanssa, niin  homma voi karata käsistä. Vedet laskivat Kuusamon kirkolla asti ja ranta pakeni satoja metrejä ja rannat muuttuivat mutalikoiksi.

Korjaustoimenpiteiden jälkeen saatiin vedenpinta kaikkia tyydyttävälle tasolle. Tällä hetkellä hiekkaharjun läpi virtaa todella kaunis koski. Myöhemmin paikalle on rakennettu riippusilta.

Venettä odottelen tällä viikolla. Haluaisin että pääsisimme jo perjantaina koeajamaa sitä Kuusamojärvellä. Koska kesä on ollut viileä tähän saakka, niin uskon sen alkavan vasta sitten kun saan Martan tänne.

Tämä kesä tuntuu hupenevan hirveällä vauhdilla. Marjat ovat jo raakileina syksyä odottamassa. Vesi ei varmaan kerkeä edes lämmetä, ennen kuin Jaakko heittää kylmän kiven. Olen uskaltanut käydä uimassa saunasta nyt viikon verran kun katsoin vesilämpömittarista, että se on jo 18 asteista. Eilen katsoin mittaria tarkemmin ja huomasin, että olin lukenut väärin. Se oli vain 16 asteista ja mitähän se on ollutkaan silloin viikko  sitten.

Tein kanootista uima-altaan yhtenä iltana huvikseni. Ajattelin, että jos vesi pysyy ulkopuolella, niin hyvä allashan siitä tulee. Niin tulikin. Täytin sen puhtaalla porakaivovedellä ja löysin varastosta lasten vanhoja lelulaivoja joita laitoin uiskentelemaan. Silloin tällöin paistava aurinko lämmittää altaan vettä. Ensi viikolla tulee Petrin porukkaa Helsingistä ja voimme sitten pitää vaikkapa allasbileitä. Tai nauttia tuoremehua lokoisasti altaan pohjalla istuskellen. Pitääpä muistaa ostaa drinksuihin sateenvarjoja.

Taidetta Mäntässä

Olin jotenkin ajatellut, että Juhannuksen jälkeen pääsen veneilemään Kuusamo- ja Muojärville. Kävin telakalla Hattulassa  katsomassa viimeistelytöitä, mutta vene oli vielä pahasti vaiheessa. Harmitti vietävästi, mutta ymmärrän kyllä veneveistäjää. Veneen hytin puiset muodot eivät ole niitä helpoimpia. Jos joskus olet rakentanut vaikka taloa tai kesämökkiä, niin tiedät. Paitsi että veneessä ei ole yhtään suoraa linjaa eikä suoraa kulmaa. Kaikki pinnat ovat kaarella johonkin suuntaan. Useat listat vielä kaartuvat useampaan suuntaan. Sanoinkin veistäjälle, että ei tarvitse alkaa nyt loppusuoralla kiirehtimällä hutiloimaan eikä väsyneenä tekemään. Vaikka nyt tuntuu, että kestää, niin lopulta on parempi, että tehdään hyvin kuin huonosti. Uskon että saan veneen  ensi viikolla. Vielähän on kesää jäljellä vaikka päivän pituus Kuusamossa onkin enää 22 tuntia ja 45 minuuttia.

Samalla reissulla tarkoitukseni oli myös tutkia Mäntän taidenäyttelyitä. Menomatkalla kävin myös Lapinlahden taidemuseolla, jossa "urani" aloitin joskus -70- luvulla lipunmyyjänä. Katselin näyttelyn ja se oli jollakin lailla oikein mukava ja pirteä. Erittäin hyvä kesänäyttely, joka varmasti kelpaa sekä ammattilaisille, että maallikoille.

Mäntässä kävin ensin katsomassa Gustafissa (Valkoinen talo.. öö.. Serlachius -museo) Operaatio taidekaupunki näyttelyn. Hyvin rakennettu mukava näyttely, josta saa pintaraapaisun siitä kuinka Mänttä on nykyään tunnettu taidekaupunki. Katsojien pitää vain uskaltaa kuunnella tarinoita puhelimen luurista. Näyttelyyn tuli kaksi iäkästä miestä ja puhelin soi. Miehet puhuivat toisilleen, että pitäisikö puhelimeen vastata. Minä sanoin, että kyllä. Toinen miehistä vastasi ja kuunteli viisi sekuntia. Sanoin miehille, että tarinat ovat näissä puhelinluureissa samalla kun itse kuuntelin läheisestä luurista joitakin tarinoita. Miehet olivat näyttelytilassa vain hetken eivätkä vaivautuneet juttuja kuuntelemaan. Tämähän se on hiukan ongelmana monissa näyttelyissä. Ihmiset eivät viitsi vaivautua edes pientä rippusta. Toisaalta  jos ei halua, niin ei sitä voi väkisinkään ihmisiä pakottaa.

Otin museolta lainapyörän ja ajelin Jopolla kuin taideturistit ikään. Kamera kaulassa ihmetellen. Kävin välillä vanhemmillani syömässä ja samalla tapasin sisarenpoikani tyttöystävänsä kanssa. He ovatkin olleet pitkään ulkomailla ja oli mukavaa nähdä heitä face to face facebookin sijaan.

Menin Pekilolle katsomaan Mäntän kuvataideviikkoja. Ensimmäistä kertaa katson kuvataideviikkoja ilman, että olen ollut mitään näyttelyä rakentamassa minnekään. Kokemus oli jotenkin outo. Kiertelin ja kaartelin ja etsiskelin. Pohdiskelin ja ihmettelin. Väkisin myös joitakin näyttelyrakenneratkaisuja pohdiskelin ajatellen, että miten itse olisin sen ratkaissut. Muuten olin kyllä saanut etäisyyttä näyttelyn rakentamiseen. Ymmärrys siitä, miten suuri työ tälläisen näyttelyn rakentaminen on sai minut uupumaan. En ehkä enää jaksaisi. Tuhansia ratkaistavia asioita. Huh huh.
Kävin lähtiessäni pömpeleissä Pekilon pihalla. Olin ilahtunut, että nämä vanhat säiliönjalustoihin tehdyt pyöreät tilat oli otettu jälleen käyttöön. Siellä myös istahdin työn keskelle hetkeksi.

Kauppakadulle oli juuri avattu uusi kahvila. Oli avajaispäivä. Väkeä oli tupa täynnä ja puheensorina valtasi tilan. Join kahvia omistaja Danielin kanssa ja iloitsimme väkimäärästä. Toivottavasti kahvin juojia riittää myös sen jälkeen kun kahvista pitää vielä maksaakin pari euroa. Lupaan käydä joka kerta Mäntässä käydessäni kannattamassa tätä kahvilaa, mutta ennen kaikkea sen viihtyisän sisustuksen ja ilmapiirin vuoksi. Ilmapiirin luo henkilökunta ja miljöö.

Seuraavaksi pyöräilin Honkahoviin. Jo Johtokunnantien päästä näin, että tien päähän on ilmestyntyt kirkas liikennemerkki. Ajoin tätä punareunaista keltaista ympyrää kohti.  Ilahduin kun näin parkkipaikalla paljon autoja. Sain kuulla tutulta lipunmyyjältä, että menossa on kuraattorikierros. Katsoin näyttelyä, mutta en mennyt ryhmään mukaan. Kiertelin myös puistossa ja katselin kuinka paikat ovat muuttuneet. En enää tuntenut sitä oikein omaksi. Ei tullut yhtään ikävä enkä myöskään harmitellut enkä kaipaillut takaisin. Näyttelytoimintahan on nyt pienimuotoisempaa ja hyvin erilaista. Honkahovissa toimii hotelli ja alakerran tiloissa on taideteoksia seinillä. Ihan mukavia töitä roikkui seinällä. Kalervo Palsaa, joka ei pahastuta ketään. Näyttelyyn on siis valittu Palsan "nättejä" töitä, ettei hotellivieraalla mene kahvi väärään kurkkuun eikä yöunet.

Koska olin varannut taidenäyttelyille vain yhden päivä, jätin taidemuseon väliin. Jälkikäteen ajatellen saatoin tehdä virheen, sillä taidemuseo sulkee ovensa syksyllä. Ovia ei suljeta sen vuoksi, että ei olisi varaa ylläpitää, niin kuin hyvin usein Suomessa tapahtuu. Mänttäläiseen tyyliin museo suljetaan sitä varten, että yli 3500 neliön lisäsiipeä aletaan rakentaa. (elintasosiipi) Mäntän näyttelytilat kasvavat taas merkittävästi. Kun uusi museo valmistuu, niin Mänttään pitää mennä useaksi päiväksi taidetta ihmettelemään. Tällä hetkelläkään ei kaikkea jaksa ottaa vastaan yhdessä päivässä.  Mäntässä voi myös hyvin yöpyä, esimerkiksi edellä mainitussa Art Hotel Honkahovissa, Mäntän Klubilla tai vaikkapa sen uuden kahvilan yläkerrassa olevassa Hotelli Aleksanderissa. (Tämä ei ole maksettu mainos)

Venettä en siis saanut mukaani, joten lähdin jo lauantaina ajelemaan kotia päin. Päätin pysähtyä matkalla jos siltä tuntuu tai näen jotain mielenkiintoista. Tikkakoskella poikkesin ilmailumuseoon. Pihalla oli maalattu Mig 17. Jos kaikki maailman sotilaskoneet maalattaisiin tähän tyyliin, niin vähenisikö sotiminen?