Marraskuussa noin viikon Rovaniemellä asumisen jälkeen kuulin aamuyöllä postilaatikon kolahduksen. Heräsin ja menin katsomaan. Lapin Kansa oli yllättäen tullut tilaamatta ja pyytämättä kuten faksi pääministerille. Laitoin kahvin tippumaan ja lueskelin lehteä. Laskin sen pöydälle ja palasin iltapäivällä lehteen uudestaan. Jutut oli jo luettu aikaisemmin, mutta aloin silmäilemään ilmoituksia. Lappia Ammattiopisto ilmoitteli valokuvaajan ammattitutkinto-opinnoista Torniossa. Ai tätä vartenko tämä lehti nyt meidän luukkuun tupsahti. Kiinnostuin opinnoista heti ja päätin hakea opiskelemaan. Tein Joulunpyhinä ennakkotehtäviä ja laitoin tammikuussa hakemuksen vetämään. Eilen postista tipahti kirje, jossa toivotetaan tervetulleeksi opiskelemaan. Lehteä ei tullut seuraavana aamuna eikä muutamaan viikkoon ennen kuin tilasimme sen joulukuuksi.
Samaan tapaanhan törmäsin Helsingin Sanomien ilmoitukseen Kuusamo-opiston valokuvauslinjasta kesällä 2011. Hauskoja sattumuksia tälläiset. Epähauskoja sattumuksia sen sijaan, että samana viikonloppuna kun Tornion valokuvausopinnot alkavat, niin Taivalkoskella pitäisi olla luovan kirjoittamisen kurssilla. Koko alkuvuosi olisi ollut vapaita viikonloppuja, mutta juuri samalle viikonlopulle sattuu kaksi tärkeää juttua. Juuri vielä samoille päiville. Perjantai, lauantai ja sunnuntai. Vaikka olenkin välillä jakautunut persoona (sosiaalinen erakko), niin vaikealta tuntuu.
Mukavasti säpinää on tulevana keväänä. Kirjoittamiskursseja Taivalkoskella joka sisältää myös kirjoittamista välillä kotona. Valokuvausopintoja Torniossa ja siihen liittyviä etätehtäviä Rovaniemellä. Lupauduin vielä Lapin taiteilijaseuran kesänäyttelyn kuraattoriksi. Näyttelyt tulevat kahteen paikkaan. Yllästunturin juurella olevaan Galleria Kellokkaaseen ja toinen Ivalon kulttuuritalo Kuulakseen. Näyttelyt aukeavat heinäkuun puolivälissä. Vaikka on monta asiaa päällekkäin, niin otan ihan rennosti ja keskityn aina yhteen tekemiseen kerrallaan. Vaikka sosiaalisuus lisääntyy, niin kirjoittaminen on erakon hommaa. Marketta on arkipäivät töissä ja olen erakkona kerrostalokämpässä kahden koiran kanssa. Kävely- ja hiihtolenkkejä teen päivittäin Kemijärven jäällä. Kameran kanssa ja ilman. Pitkä toipumisloma kiireisestä elämästä tuntuu myös tepsineen. Toivottavasti viisaus on myös lisääntynyt. Sen aika näyttää.
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
torstai 24. tammikuuta 2013
Rovaniemi - Äkäslompolo - Ivalo - Inari - Rovaniemi
Aurinkoinen päivä tammikuussa Lapissa. Yöllä näkyy tähdet ja kuun sirppi. Jos minulta olisi kysytty aikaisemmin, että mikä on pakkasluku, niin olisin arvellut jotain 30 ja 40 asteen väliltä. Viime viikonloppuna olimme yhden yön Äkäslompolossa ja yhden yön Ivalossa. Oli kirkas sää ja lämpötila pysyi 5 ja 10 asteen välillä. Kun ajoimme lauantaina asumattomien seutujen läpi Kittilästä Inariin, niin Marketta sanoi, että on kuin ajaisimme maisemapostikortin sisällä. Koko matkalla tuli vastaan vain muutama auto. Erään pitkän suoran päässä näimme jonkun eläimen. Se oli hyvin tumma ja isompi kuin koira. Häntä näytti pitkältä. Aivot analysoivat ja etsivät mikä se voisi olla. Matkaa oli vielä useita satoja metrejä kun eläin hyppäsi penkalle ja hävisi siitä metsään. Jälkikäteen miettien en oikein keksinyt muuta vaihtoehtoa kuin että näimme ahman. Seuraavan kerran kun ajelen tuolla niin otan kameran käden ulottuville ja laitan siihen valmiiksi pidemmän putken. Vaikka ei tulisi mestarillista luontokuvaa, niin huonostakin voi jälkikäteen tunnistaa eläimen.
Äkäslompolossa lähdin illalla koirien kanssa ulos. Kämpillä asui nuori neito, jonka kameran jalustaa pyysin lainaksi. Aikaisemmin olin nähnyt kuinka kuun sirppi oli kirkkaana taivaalla. Kun menin ulos, niin pilvet olivat tulleet maan ja kuun väliin. Otin kuvia vierellä näkyvästä Yllästunturista, jossa lumikissat kunnostivat rinteitä. Menin kuitenkin alemmaksi ja etsin katseellani puun, jonka sommittelin kuvan vasempaan laitaan. Oli hyvin hämärää, mutta kuu valaisi kuitenkin pilvien läpi ja kämpän pihavalotkin työnsivät pimeyttä syvemmälle metsään. Otin muutaman ruudun ja välillä korjasin sommittelua ja säädin valotuksen korjausta. Jo kameran lasista kuva näytti mukavan väriseltä. Vanhanaikaisen ruskealta. Valokuva näytti vähän paremmalta ja selkeämmältä kuin luonto. Se näytti tältä:
Aamulla auringon noustessa tunturien takaa lähdin uudestaan koirien kanssa metsään kävelemään. Metsässä oli hyviä lumikengillä poljettuja uria joita oli hyvä kävellä. Otin paljon kuvia aamun sinisestä hetkestä tunturissa. Kun palasin kämpille, niin otin muistinvaraisesti samasta kohdasta kuvan käsivaralta. Kuvasta tuli tämmöinen:
Ivalossa oli hotellilla karaokekilpailut. Seurasimme mielenkiinnolla tapahtumaa. Onneksi kyseessä oli jo finaalit ja täytyy sanoa, että joukossa oli paljon hyviä laulajia. Kappalevalinnat eivät vain muutamaa lukuunottamatta olleet oikein meidän maun mukaisia. Kiusallinen yksityiskohta oli, että etelästä tullut tuomaristo oli silminnähden juovuksissa.
Sunnuntaina kävimme Inarissa katsomassa Siidaa ja tapaamassa minun viime vuotisia opiskelukavereita. Meidän viime vuoden ryhmästä kolme lähti opiskelemaan Inariin. Kaksi medialinjalle ja yksi käsitöitä. Oli mukavaa katsella todella tyylikästä saamelaismuseo Siidaa ja samalla turista vanhojen kamujen kanssa. Viime vuoden ryhmästä kertoo jotain se, että toinen opiskelukavereistani on yli viiskymppinen ja toinen 17 vuotias. Kolmas kaveri oli lähtenyt pistäytymään Utsjoella.
Tulomatkalla käytiin vielä Askassa tapaamassa kahta vanhaa tuttua taiteilijaa. Mikä oli kiertomatkamme syy selviää tästä blogista myöhemmin keväällä.
Lähdin pari päivää sitten metsään kävelemään koirien kanssa. Otin kameran mukaan ja mietin, että laittaisinko pidemmän putken. En laittanut. Kävelin metsässä ja kuulin tikan kopistelevan. Katselin puihin ja näin auringon osuvan tikan punaiseen takapuoleen. Harmittelin lyhyttä putkea. Mutta sain kuitenkin tälläisen kuvan:
Jos karppaaja haluaa syödä pizzaa, niin kannattaa sitten valita hyvä ravintola ja hyvä yksilö. Kävimme Äkäslompolon kylässä Jullin ravintolassa. Marketta sanoi, että kyseinen pizza oli hänen elämänsä paras. En minäkään muista koskaan parempaa syöneeni. Kyseessä oli Jullin neliveto. Savuporo, savulohi, leipäjuusto ja smetana oli pizzan täytteenä. Pohja oli myös hyvä ja epäkeskon muotoinen. Suosittelen.
Tässä vielä maisemakuva kaupungista:
Äkäslompolossa lähdin illalla koirien kanssa ulos. Kämpillä asui nuori neito, jonka kameran jalustaa pyysin lainaksi. Aikaisemmin olin nähnyt kuinka kuun sirppi oli kirkkaana taivaalla. Kun menin ulos, niin pilvet olivat tulleet maan ja kuun väliin. Otin kuvia vierellä näkyvästä Yllästunturista, jossa lumikissat kunnostivat rinteitä. Menin kuitenkin alemmaksi ja etsin katseellani puun, jonka sommittelin kuvan vasempaan laitaan. Oli hyvin hämärää, mutta kuu valaisi kuitenkin pilvien läpi ja kämpän pihavalotkin työnsivät pimeyttä syvemmälle metsään. Otin muutaman ruudun ja välillä korjasin sommittelua ja säädin valotuksen korjausta. Jo kameran lasista kuva näytti mukavan väriseltä. Vanhanaikaisen ruskealta. Valokuva näytti vähän paremmalta ja selkeämmältä kuin luonto. Se näytti tältä:
Aamulla auringon noustessa tunturien takaa lähdin uudestaan koirien kanssa metsään kävelemään. Metsässä oli hyviä lumikengillä poljettuja uria joita oli hyvä kävellä. Otin paljon kuvia aamun sinisestä hetkestä tunturissa. Kun palasin kämpille, niin otin muistinvaraisesti samasta kohdasta kuvan käsivaralta. Kuvasta tuli tämmöinen:
Ivalossa oli hotellilla karaokekilpailut. Seurasimme mielenkiinnolla tapahtumaa. Onneksi kyseessä oli jo finaalit ja täytyy sanoa, että joukossa oli paljon hyviä laulajia. Kappalevalinnat eivät vain muutamaa lukuunottamatta olleet oikein meidän maun mukaisia. Kiusallinen yksityiskohta oli, että etelästä tullut tuomaristo oli silminnähden juovuksissa.
Sunnuntaina kävimme Inarissa katsomassa Siidaa ja tapaamassa minun viime vuotisia opiskelukavereita. Meidän viime vuoden ryhmästä kolme lähti opiskelemaan Inariin. Kaksi medialinjalle ja yksi käsitöitä. Oli mukavaa katsella todella tyylikästä saamelaismuseo Siidaa ja samalla turista vanhojen kamujen kanssa. Viime vuoden ryhmästä kertoo jotain se, että toinen opiskelukavereistani on yli viiskymppinen ja toinen 17 vuotias. Kolmas kaveri oli lähtenyt pistäytymään Utsjoella.
Tulomatkalla käytiin vielä Askassa tapaamassa kahta vanhaa tuttua taiteilijaa. Mikä oli kiertomatkamme syy selviää tästä blogista myöhemmin keväällä.
Lähdin pari päivää sitten metsään kävelemään koirien kanssa. Otin kameran mukaan ja mietin, että laittaisinko pidemmän putken. En laittanut. Kävelin metsässä ja kuulin tikan kopistelevan. Katselin puihin ja näin auringon osuvan tikan punaiseen takapuoleen. Harmittelin lyhyttä putkea. Mutta sain kuitenkin tälläisen kuvan:
Tässä vielä maisemakuva kaupungista:
torstai 17. tammikuuta 2013
Lakkoja ja vihaisia lintuja
Viime vuoden pimeimmän ajan olin Kuusamossa ja nyt täällä Rovaniemellä. Kuusamossa katuvalojen ulkopuolella kaamosaika tuntui enemmän ja päivän puuhia piti suunnitella muutaman valoisan tunnin mukaan. Täällä kaupungissa sen ei ole niin väliä. Olen kävellyt paljon iltaisin koirien kanssa ja ilman ja todennut, että Rovaniemi on erittäin valoisa kaupunki. Nyt kun puut kantavat vielä valkoista huntua, niin tuntuu kuin eläisi lampun sisällä. Parvekkeemme edessä on lumisia koivuja ja koivujen takana katulamppu. Nostin säleverhot ylös ja useita kertoja päivässä tuijottelen puita mietiskellen maailman menoa.
Kävellessäni olen yrittänyt nähdä myös lintuja. Välillä joitakin varislintuja näkeekin, mutta lentotoiminta on vuoden hiljaisinta. Pari kertaa olen nähnyt tilhiparven jossakin etäällä. En ole laittanut mitään lintulautaa parvekkeelle, enkä tiedä olisiko se suotavaakaan. Eilen valoisan aikaan istuskelin tässä koneella ja vilkaisin taas lumisia puita. Puussa aivan parvekkeen kohdalla istui pullea lintu. Vaihdoin kameraan 200 millin objektiivin ja hiippailin ikkunan taakse. Otin varuilta muutaman ruudun lasin läpi. Avasin varovasti parvekkeen oven ja otin kuvan. Menin parvekkeen kaiteen luokse ja käytin kaidetta tukena ja otin lisää ruutuja. Lintu vilkaisi minuun ja katseella kertoi: "Eiköhän se ollut siinä." ja lensi pois. Laitoin kuvan facebookkiin ja siellä eräs hyvin asioista perillä oleva ystäväni sanoi: "Uusi angry bird?" Toden totta tämä näyttää aivan tuolta suomen talouden pelastavan leikin linnulta.
Kävimme sunnuntaina hiihtämässä. Täällä ei ainakaan pääse hiihtämisestä sillä, että sanoo latuverkoston olevan kaukana. Kun kävelee sukset kädessä noin 300 metriä on kiinni Ounasvaaran hyvin hoidetussa latuverkossa. Ounasvaaralle toki on hiihdettävää toistakymmentä kilometriä, mutta verkon toinen pää on tuossa Kemijoen toisella puolella jonne täältä menee joen yli yhdyslatu. Odotan jo kevättalven auringonpaisteisia päiviä, kun valon lämmittäessä poskia hiihtelen jäällä ensin alajuoksulle niin pitkälle kuin jaksan ja sitten vielä takaisin.
Syksyllä lupailin vähän äidilleni kerätä lakkoja. Etsimme kyllä lakkoja useina iltoina ja saimmekin joitakin litroja, mutta emme löytäneet mitään kunnon lakkapaikkaa. Tämä on vaivannut minua jonkin verran. Menin paikalliseen tulostusliikkeeseen ja otin yhdestä loppukesän lakkakuvasta tulosteen ja vein sen eilen postiin vanhemmilleni. Jos on lakkoja luvannut, niin pitää ainakin yksi kappale toimittaa. Kokeilin samalla myös tulostimen laatua parilla pienemmällä paperiversiolla. Paljon on lakkoja Rovaniemellä.
Kävellessäni olen yrittänyt nähdä myös lintuja. Välillä joitakin varislintuja näkeekin, mutta lentotoiminta on vuoden hiljaisinta. Pari kertaa olen nähnyt tilhiparven jossakin etäällä. En ole laittanut mitään lintulautaa parvekkeelle, enkä tiedä olisiko se suotavaakaan. Eilen valoisan aikaan istuskelin tässä koneella ja vilkaisin taas lumisia puita. Puussa aivan parvekkeen kohdalla istui pullea lintu. Vaihdoin kameraan 200 millin objektiivin ja hiippailin ikkunan taakse. Otin varuilta muutaman ruudun lasin läpi. Avasin varovasti parvekkeen oven ja otin kuvan. Menin parvekkeen kaiteen luokse ja käytin kaidetta tukena ja otin lisää ruutuja. Lintu vilkaisi minuun ja katseella kertoi: "Eiköhän se ollut siinä." ja lensi pois. Laitoin kuvan facebookkiin ja siellä eräs hyvin asioista perillä oleva ystäväni sanoi: "Uusi angry bird?" Toden totta tämä näyttää aivan tuolta suomen talouden pelastavan leikin linnulta.
Kävimme sunnuntaina hiihtämässä. Täällä ei ainakaan pääse hiihtämisestä sillä, että sanoo latuverkoston olevan kaukana. Kun kävelee sukset kädessä noin 300 metriä on kiinni Ounasvaaran hyvin hoidetussa latuverkossa. Ounasvaaralle toki on hiihdettävää toistakymmentä kilometriä, mutta verkon toinen pää on tuossa Kemijoen toisella puolella jonne täältä menee joen yli yhdyslatu. Odotan jo kevättalven auringonpaisteisia päiviä, kun valon lämmittäessä poskia hiihtelen jäällä ensin alajuoksulle niin pitkälle kuin jaksan ja sitten vielä takaisin.
Syksyllä lupailin vähän äidilleni kerätä lakkoja. Etsimme kyllä lakkoja useina iltoina ja saimmekin joitakin litroja, mutta emme löytäneet mitään kunnon lakkapaikkaa. Tämä on vaivannut minua jonkin verran. Menin paikalliseen tulostusliikkeeseen ja otin yhdestä loppukesän lakkakuvasta tulosteen ja vein sen eilen postiin vanhemmilleni. Jos on lakkoja luvannut, niin pitää ainakin yksi kappale toimittaa. Kokeilin samalla myös tulostimen laatua parilla pienemmällä paperiversiolla. Paljon on lakkoja Rovaniemellä.
maanantai 7. tammikuuta 2013
"Suomalainen on ahdas, umpimielinen ja tyly."
"Suomalainen on ahdas, umpimielinen ja tyly. Hän tulee toimeen vain suomalaisen kanssa, jotka ovat samanlaisia kuin hän itse." Kirjoittaa Erno Paasilinna asian aforismin muotoon.
Ostin Paasilinnan kirjan (Lausui alustaja, joka korosti) alennusmyynnistä ja aloin lukemaan sitä jo kauppakeskuksen penkillä. Aivan alkusivuilla vastaan tuli tuo edellä kerrottu aforismi. Jäin pohtimaan sitä. Jäin myös pohtimaan sitä, että tästä ei ole noussut mitään kohua aikoinaan. En ainakaan muista. Kohu sen sijaan nousi pari vuotta sitten kun Sofi Oksanen (Eesti) kertoi, että suomalaiset ovat väkivaltaisia ja välillä miehet hakkaavat vaimojaan humalassa. Viime viikkoina on ollut kohua kun Umayya Abu- Hanna (Palestiina) on kertonut, että suomessa esiintyy rasismia. Suomalaiset ovat rasisteja.
Yhdeksänkymmentäluvun alussa, kun muutimme Nastolasta Mänttään, meille jäi pieni kerrostaloasunto paikkakunnalle. Koska laman vuoksi asuntojen hinnat olivat romahtaneet, niin päätimme laittaa sen vuokralle. Puhelimeni soi parin viikon kuluttua. Vuokravälittäjä oli puhelimessa ja hän sanoi: "Minulla on asiakas tässä vastapäätä ja hän pyytää kysymään teiltä suoraan erästä asiaa."
Olin hiukan hämmentynyt, mutta sanoin, että olkaa hyvä vaan. "Vuokraatteko asunnon mustalaiselle?" - Kysyi vuokravälittäjä. Mietin sekunnin ja aivoissani kävin läpi asian yksinkertaisesti. Olenko rasisti? En ole. Siksi en näe mitään estettä, ettenkö vuokraisi asuntoani romanille. Vuokravälittäjä hoiteli paperit ja vuokraennakot ja muut aivan normaalisti.
Meni taas muutama viikko ja puhelimeni soi. Puhelimessa oli talossa asuva tuntemani lähes yhdeksänkymmentävuotias nainen. Hän kertoi, että hän on taloyhtiön väen asialla ja kysyy minulta suoraan, pitääkö paikkansa, että olin vuokrannut asunnon mustalaiselle. Kerroin asian pitävän paikkansa. Hän kertoi, että taloyhtiön arvo laskee koska olen tehnyt moisen erehdyksen. Kerroin hänelle, että koska en ole rasisti, niin en näe mitään syytä perua laillista vuokrasopimusta. Sanoin myös, että toimiessanne näin te olette rasisteja. Hän kiisti olevansa rasisti, mutta tämä tapaus on eri. Sanoin ystävällisesti näkemiin ja suljin puhelimen. Kuulin myöhemmin äidiltäni, että tämä iäkäs rouva oli katunut soittoansa ja ollut hiukan häpeissään.
Vuosia sitten Amerikkalainen trio oli esiintymässä Honkahovissa. Juttelin bändin jäsenten kanssa takahuoneessa. Kyselin normaalit: " Kuinka olette viihtyneet suomessa?" -kysymykset. Jonathan Kreisberg (kitaristi) kertoi, että suomessa on niin hyvä olla kun täällä on niin turvallista. Ei tarvitse pelätä väkivaltaa eikä ammuskelua. En malttanut olla heille kertomatta, että Suomi on yksi maailman väkivaltaisimmista maista. Täällä tapetaan paljon ihmisiä. Teemme myös usein itsemurhia. Näin kuinka soittajapojat kalpenivat. Onko totta? he kysyivät. Kerroin tämän olevan taivaan tosi. Jatkoin kuitenkin, että ei teidän tarvitse pelätä. Me suomalaiset tapamme pääasiassa vain kavereitamme ja perheen jäseniämme. Soittajat lähtivät keikalle ja olin kuulevinani soitossa tavallista enemmän vibraattoa.
Voidaanko siis sanoa, että olemme rasistinen väkivaltainen kansa? Rasismi ja väkivalta on vähän sellaisia asioita, että kaikkien ei tarvitse olla rasisteja ollaksemme rasistinen kansa. Kyseessä on vähän samanlainen asia kuin: Vaikka lehdet kuinka väittää, niin emme ole jääkiekkohullu kansa. Kaikki eivät katso formuloita eikä kaikki ole ihastuneita Vain elämää tv-formaattiin. Lehdet kuitenkin väittävät näin. Olen kuullut paljon rasistista puhetta. Olen itsekin kertonut rasistisia vitsejä. Olen joskus ajatellut Turkulaisista rasistisesti. Itse savolaisena olen joutunut rasistisen huumorin uhriksi. Kuitenkin ei ole mitään syytä väittää, että meillä ei olisi väkivaltaa eikä rasismia. Meidän on aivan turha loukkaantua jos joku sen meille kertoo. Meillä on paljon parantamisen varaa. Rasismiamme kansakuntana ei poista se, että valtaosa kansasta ei ole rasistista. Suurin osa pitää vielä mölyt mahassaan vaikka ajattelisikin niin.
Jos Paasilinnan aforismin olisi kirjoittanut joku maahanmuuttaja, niin koko kansa raivostuisi. Kuten meillä iltapäivälehtien mukaan on aika monesta asiasta tapana tehdä.
Ostin Paasilinnan kirjan (Lausui alustaja, joka korosti) alennusmyynnistä ja aloin lukemaan sitä jo kauppakeskuksen penkillä. Aivan alkusivuilla vastaan tuli tuo edellä kerrottu aforismi. Jäin pohtimaan sitä. Jäin myös pohtimaan sitä, että tästä ei ole noussut mitään kohua aikoinaan. En ainakaan muista. Kohu sen sijaan nousi pari vuotta sitten kun Sofi Oksanen (Eesti) kertoi, että suomalaiset ovat väkivaltaisia ja välillä miehet hakkaavat vaimojaan humalassa. Viime viikkoina on ollut kohua kun Umayya Abu- Hanna (Palestiina) on kertonut, että suomessa esiintyy rasismia. Suomalaiset ovat rasisteja.
Yhdeksänkymmentäluvun alussa, kun muutimme Nastolasta Mänttään, meille jäi pieni kerrostaloasunto paikkakunnalle. Koska laman vuoksi asuntojen hinnat olivat romahtaneet, niin päätimme laittaa sen vuokralle. Puhelimeni soi parin viikon kuluttua. Vuokravälittäjä oli puhelimessa ja hän sanoi: "Minulla on asiakas tässä vastapäätä ja hän pyytää kysymään teiltä suoraan erästä asiaa."
Olin hiukan hämmentynyt, mutta sanoin, että olkaa hyvä vaan. "Vuokraatteko asunnon mustalaiselle?" - Kysyi vuokravälittäjä. Mietin sekunnin ja aivoissani kävin läpi asian yksinkertaisesti. Olenko rasisti? En ole. Siksi en näe mitään estettä, ettenkö vuokraisi asuntoani romanille. Vuokravälittäjä hoiteli paperit ja vuokraennakot ja muut aivan normaalisti.
Meni taas muutama viikko ja puhelimeni soi. Puhelimessa oli talossa asuva tuntemani lähes yhdeksänkymmentävuotias nainen. Hän kertoi, että hän on taloyhtiön väen asialla ja kysyy minulta suoraan, pitääkö paikkansa, että olin vuokrannut asunnon mustalaiselle. Kerroin asian pitävän paikkansa. Hän kertoi, että taloyhtiön arvo laskee koska olen tehnyt moisen erehdyksen. Kerroin hänelle, että koska en ole rasisti, niin en näe mitään syytä perua laillista vuokrasopimusta. Sanoin myös, että toimiessanne näin te olette rasisteja. Hän kiisti olevansa rasisti, mutta tämä tapaus on eri. Sanoin ystävällisesti näkemiin ja suljin puhelimen. Kuulin myöhemmin äidiltäni, että tämä iäkäs rouva oli katunut soittoansa ja ollut hiukan häpeissään.
Vuosia sitten Amerikkalainen trio oli esiintymässä Honkahovissa. Juttelin bändin jäsenten kanssa takahuoneessa. Kyselin normaalit: " Kuinka olette viihtyneet suomessa?" -kysymykset. Jonathan Kreisberg (kitaristi) kertoi, että suomessa on niin hyvä olla kun täällä on niin turvallista. Ei tarvitse pelätä väkivaltaa eikä ammuskelua. En malttanut olla heille kertomatta, että Suomi on yksi maailman väkivaltaisimmista maista. Täällä tapetaan paljon ihmisiä. Teemme myös usein itsemurhia. Näin kuinka soittajapojat kalpenivat. Onko totta? he kysyivät. Kerroin tämän olevan taivaan tosi. Jatkoin kuitenkin, että ei teidän tarvitse pelätä. Me suomalaiset tapamme pääasiassa vain kavereitamme ja perheen jäseniämme. Soittajat lähtivät keikalle ja olin kuulevinani soitossa tavallista enemmän vibraattoa.
Voidaanko siis sanoa, että olemme rasistinen väkivaltainen kansa? Rasismi ja väkivalta on vähän sellaisia asioita, että kaikkien ei tarvitse olla rasisteja ollaksemme rasistinen kansa. Kyseessä on vähän samanlainen asia kuin: Vaikka lehdet kuinka väittää, niin emme ole jääkiekkohullu kansa. Kaikki eivät katso formuloita eikä kaikki ole ihastuneita Vain elämää tv-formaattiin. Lehdet kuitenkin väittävät näin. Olen kuullut paljon rasistista puhetta. Olen itsekin kertonut rasistisia vitsejä. Olen joskus ajatellut Turkulaisista rasistisesti. Itse savolaisena olen joutunut rasistisen huumorin uhriksi. Kuitenkin ei ole mitään syytä väittää, että meillä ei olisi väkivaltaa eikä rasismia. Meidän on aivan turha loukkaantua jos joku sen meille kertoo. Meillä on paljon parantamisen varaa. Rasismiamme kansakuntana ei poista se, että valtaosa kansasta ei ole rasistista. Suurin osa pitää vielä mölyt mahassaan vaikka ajattelisikin niin.
Jos Paasilinnan aforismin olisi kirjoittanut joku maahanmuuttaja, niin koko kansa raivostuisi. Kuten meillä iltapäivälehtien mukaan on aika monesta asiasta tapana tehdä.
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Taistelua mökkistudiolla. (ei taiteilua)
Tämä on loppuelämämme ensimmäinen vuosi. Vuosi 2013 on entistäkin parempi loppuelämän ensimmäinen vuosi, koska tässä on uuden alun numerot. 0, 1, 2, 3. Olen siis päättänyt katsoa vain eteenpäin ja jättää taaksepäin vilkuilut tekemättä. Eteenpäinkin katson vain, jos tässä hetkessä on pieni tila haaveilla tulevasta.
Älkää kysykö miksi, mutta minun täytyy kuvata joku minulle rakas tai mieluisa esine. Tai niin minä ainakin muistelin. Mietin pitkään, että mikä olisi rakas esine. En pidä esineistä kovin paljon joitakin taideteoksia lukuunottamatta. Voisin toki ottaa valokuvan tästä tietokoneestani, mutta tätäkin minä usein kuitenkin halveksun ja epäpidän. Älypuhelimeni on kyllä kaunis, mutta se on halveksuntani kohde numero yksi. Näissä teknisissä laitteissa on myös se paha puoli, että internet on täynnä mainoskuvia näistä kaupallisista tuotteista. Päädyin ottamaan kuvan kitarastani. Suhde omistamiini soittimiin on rakkautta. Kaipausta yhteisistä hetkistä ja vieläpä toistaiseksi katteettomia lupauksia päiväkausien yhteiselosta ja vieläpä, että oppisin soittamaan jotenkin kelvosti. Kitarat roikkuvat mökin seinällä, mutta saksofonini kohtalo on olla laatikon pimeydessä. Foni on viettänyt aikaansa siellä jo kohta kymmenen vuotta.
En ole koskaan ottanut varsinaisia esinekuvia. Pohdin jonkin aikaa, että miten rakentaisin alkeellisen studion. Studiossa on yleensä taustakangas. Otin makuuhuoneen parisänkystä päiväpeiton ja niittasin sen parilla niitillä tuvan seinään. (Anteeksi mökin yhteisomistajat :-( ) Aloin katselemaan valoja, koska minulla ei ole edes irtosalamaa. En löytänyt muuta kuin yhden lattiavalaisimen ja yhden pöytälampun. Näillä ja yleisvalolla olisi pärjättävä. Pieni kevytjalustanikin on rikki, joten jalustana käytin pääasiassa tuoleja ja palleja. Jostain tarvitsisin lisää pistevaloa ja niin keksin taskulampun, polkupyörän valon ja otsalampun. Näillä lähdin sitten kuvaa kitarasta tekemään.
 |
| Valokalustoa |
Kokeilin kitaran laittamista pöydälle, seinän vierustalle, pöytää vasten, tuolia vasten, tuolille. Ei vain onnistunut mitenkään. Viimein keksin, että hirtän sen koiran hihnalla kattoparruun roikkumaan. Ongelmaksi muodostui hiukan se, että kitara heilui ja tärisi pikkuisen, kun tilassa käveltiin. Koitin ottaa kuvia eri kuvakulmista, ja välillä tuntui, että onnistuisikin. Suurin osa oli aivan huttua ja jos kuvassa joku osa olikin hyvin, niin sitten varjo tai tausta oli epäkuranttia tavaraa.
Kuvailin myös kitaraa siten, että toinen kitara oli vähän ikäänkuin kuin taustalla. Oikeasti tuotekuvauksen arvostus nousi aika paljon. Toisaalta nykyään varmaan taustat ja muut tehdään pääasiassa tietokoneella ja muutakin sämplätään aika paljon. Minä kun olen vähän vanhankoulun miehiä , niin pyrin aina ottamaan vanhanaikaisia valokuvia.
 |
| Erikoisvalot |
Juuri ennen kuin aloin kirjoittaa tätä, niin katsoin tehtävänantoa. Ei ollutkaan kyse yksittäisestä esineestä, vaan asetelmasta, jossa tämä lempiesineeni on pääosassa. Jos jotain hyvää, niin saan taas jatkaa harjoittelua tässä mökkistudiossani taskulamppujan valossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)