Kuva vastaan teksti

Kun aloitin tämän blogin yli vuosi sitten, niin lähdin kirjoittamaan tätä puhtaasti tekstipohjalta. Kun aloin opiskelemaan valokuvausta, niin tuli toivomuksia kuvista osana blogia. Pitkään kilvoittelin vastaan. Nyt kun olen alkanut laittaa kuvia, niin olen saanut siitä positiivista palautetta. Mutta. Tekstit ovat jääneet kuvien jalkoihin. Kun lähden tapahtumia kertomaan kuvilla, niin kirjoitan kuvien väliin silkkaa sontaa. En pysty keskittymään kirjoittamiseen kuvien kanssa. Kirjoittaminen on kirjoittamista ja kuvat on kuvia. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa sanotaan. Höpö höpö. Kuva kertoo usein vääriä asioita. Kuva voi myös valehdella enemmän kuin tuhat valetta.

Olemme tämän viikkoa siis maalanneet koulussa. Ensimmäinen asetelma oli aivan kelpo, mutta sen jälkeen olen tehnyt kaksi todella surkeaa maalausta. En ole niitä tänne kehdannut laittaa, koska aivan kuten ihmiset yleensä, niin minäkin haluan näyttää paremmalta, taitavammalta ja muutenkin fiksummalta, kuin oikeasti olen. Olen siis tehnyt yhden ihan kelvon ja kaksi paska työtä. Jäljellä oli vielä yksi mahdollisuus. Neljän päivän kurssin viimeinen työ.

Vaikka opiskelen valokuvausta ja vaikka kuvaamataidon kurssin tarkoitus ei suinkaan ole tehdä meistä taiteilijoita, niin siitä huolimatta uskon maalaamisen varmasti parantavan myös valokuvanäkemystä. Kuvataidetaustastani johtuen, minulla on jonkinlaista näkemystä myös maalauksesta ja olen nähnyt paljon hyviä ja huonoja maalauksia. Olen nähnyt mestariteoksia ja paljon mitäänsanomatonta sontaa. Vaikka kyse on "vain" pienestä kurssinpätkästä, niin kuitenkin sitä haluaisi tehdä asiat hyvin. Välttää liikaa puristamista, mutta samalla toivoo vaikka onnenkantamoisena, että saisi tehtyä edes sellaisen maalauksen, jotta sen voisi laittaa edes mökin huussin seinälle.

Eilen viimeistelin metallikannuasetelman ja olin pettynyt kun en saanut metallia esille, vaikka opettaja neuvoi kuinka. Turhauduin ja roiskin työn loppuun ja kävin kiinnittämässä sen seinällä nurkkaan häpeämään,  Sijoitin sen vieläpä niin, että osa työstä jatkui toiselle seinälle. Ole siellä!

Päätin viimeiseksi työksi maalata ihmisen kasvot. Jostakin syystä mieleeni tuli juuri edesmennyt Whitney Houston. Selailin luokassa olevia lehtiä ja toivoin , että sisäinen Hannu Hanheni toisi minulle hyvän Whitneyn kuvan. Ei löytynyt. Menin normiluokkaamme ja ajattelin katsoa googlesta hyvän kuvan. Tietokoneet olivat kiinni, koska niihin laitetaan uusia ohjelmia. Opettajamme kanssa jutellessani huomasin luokan perällä olevat National Geographyt. Otin hyllymetrin kohdasta noin neljäkymmentä senttiä yhden satunnaisen lehden. Siitä löytyi juttu afrikkalaisesta heimosta, jonka juhla-asut olivat kullalla silattuja ja kaikilla oli runsaasti kultaisia koruja. Näin kasvokuvan nuoresta naisesta ja päätin maalata hänet. Päätin myös, että maalaukseen kirjoitan tämän valokuvaajan nimen.

Menin maalausluokkaan ja näytin kuvan opettajalle. Hän kertoi, että voisin heijastaa kuvan seinälle ja siitä piirtää ääriviivat. Kieltäydyin. Mietin vähän aikaa ja totesin, että voisin siltikin käyttää tätä dooppinkia. Kävimme ottamassa kuvasta pienennöksen ja heijastin sen tykillä seinään ja piirsin hiilellä ääriviivoja ja joitakin yksityiskohtiakin. Vein piirroksen lepäämään ja lähdin kotiin.

Tänään oli se päivä jolloin ajattelin maalata teoksen valmiiksi. Vein aamulla moottorikelkan korjattavaksi. Korjaamolla ei ollut vapaita korjaajia ja olin vähän pettynyt. Myyntipuolen mies, joka on vanha tuttu aikaisemmista kelkkaongelmista alkoi kuitenkin auttamaan. Hän sai kelkan käytiin, mutta se ei kuitenkaan käynyt normaalisti. Koeajon jälkeen huomasimme, että toinen tulppa oli kylmä ja toinen lämmin. Tulpan vaihdon jälkeen kelkka kuulosti taas normaalilta. Kun tuskailin moottorikelkkaliikkeessä, niin koko ajan ajattelin maalaamatonta maalausta. Koko ajan.

Myöhästyin pahasti tunnilta ja aloin heti töihin. Hiilipiirros näytti jo hyvältä. Mietin jo aivan tosissani, että jättäisinkö sen siihen. Pystynkö tuomaan siihen sitä mitä toivoisin tuovani. Päätin kuitenkin yrittää. Kun lisäilin ja sekoittelin värejä paletilla, niin huomasin hyvin pian, että tänään en tätä saa valmiiksi. Afrikkalaisen ihmisen iholla on kymmeniä erisävyisiä ruskeita värejä. Valo kiiltää eri sävyissä ja niitä ei meinaa edes huomata. Kun maalaus oli edennyt jo useita tunteja, huomasin että naisella kuvassa on sinistä kajalia. Kun päätin, että en saa tätä valmiiksi, niin helpotuin ja rentouduin. Samalla mieleeni hiipi ajatus, että en saa tätä ehkä valmiiksi koskaan. Tunnen itseni. Jos hommaa ei vie loppuun kerralla, niin se saattaa jäädä. Maalailin lopun kuitenkin uskoen, että kyllä tämä vielä joskus on valmiina. Pelko kuitenkin lopettamisesta. Maalaus on vaikea aloittaa ja lopettaa.

Maalaus on nyt koululla taiteilija Ollin Moision työhuoneella. Menen sen lopettelemaan joskus, jos menen. Laitan tähän alle nyt yhden kamerakännykkäkuvan maalauksesta hetkellä, jolloin en lisännyt enää mitään. Uskallanko jatkaa? Kertooko se kuva enemmän kuin juuri kirjoittamani teksti. En tiedä.