Mielialalääkettä korpiapteekista.

Viikon olen nyt asunut täällä metsässä. Kaverit lähtivät sunnuntaiaamuna varhain ja sen jälkeen olen yksin viettänyt erakkoelämää. Minulla ei ole edes autoa, joten lähimpään kauppaan olisi patikointia 50 kilometriä. Viikko mieselämää ahtaissa tiloissa on mukavaa, mutta myös rasittavaa. Koko päivä tarpomista metsässä ja sitten illalla saunomista ja syömistä "normaalien ruokajuomien" kanssa. Lähes koko viikon satoi tihkua. Sadetta ei silti pidelty, vaan kilometrejä tuli ja joitakin kohtaamisiakin lintujen kanssa. Kokonaissaalis oli yksi pyy ja yksi telkkä. Toteutin suunnitelmaani ja olin vain koiranohjaajana ja vaihdoin haulikon kameraan. Ohjeistin myös seisonnoissa toimintoja. Se riitti minulle. Tappamisviettiä ei enää ole, mutta nautin miesten ja koirien yhteistoiminnasta ja sen seuraamisesta. Hyvä mukava viikko oli kaikkinensa.

Eilen ja tänään on satanut koko ajan. Alakulo on vaivannut. Ei mikään masennus mutta sellainen pieni vitutus ja väsymys. Tutkimusten mukaan käveleminen metsässä auttaa paremmin kuin mielialalääkkeet. Olisi iltapäivällä tehnyt mieli painua peiton alle mököttämään. Kaikkea ikävää on tullut sähköpostiin ja tekstiviesteinäkin. Asioihin pitäisi ottaa kantaa ja pientä vääntöäkin käydä. Tämä erakkoelämänikin on tullut jo naurettavaksi, kun koko ajan kommunikoin kaikilla mahdollisilla välineillä. Tuntemattomiin numeroihin en ole vastannut kuukausiin ollenkaan.

Sää- ja mielentila tänään

Ei ole mielialalääkkeitä, mutta metsäähän tässä ympärillä piisaa. Puin vanhan goretexpuvun ja laitoin lierihatun päähän. Siitäkin särkyi se vanne, mutta se jotenkin kävi tämän harmaan päivän teemaan. Armeijan palikkatestissä muuten kysyttiin: " Kiristääkö vanne päätänne?" Jos testi olisi tänään kirjoittaisin että kiristää. Otin koirat ja kameran mukaan. Lähdin puronvartta yläjuoksun suuntaan. Satoi koko ajan ja välillä kaatamalla. En välittänyt. Jos minulla ei ole asetta, niin en laita koirille myöskään värikkäitä liivejä. Uskon, että koirat tästä sitten erottavat milloin harjoitellaan ja milloin metsästetään. En tiedä mutta uskon.

Koski solisi koko ajan vierellä ja yritin ottaa kuvia. Lääke ei meinannut tehota, kun välillä lensin tarpoessani turvalleni. Kaikesta huolimatta motivaatio oli kova ja kohdallaan. Menin omilta mailta pois ja yhtä-äkkiä maisema muuttuu vanhaksi erämaametsäksi kaatuneine puineen. Kosken kohina yltyy ja on kuin Narniassa olisi. Viidakkoa suomalaismetsässä. Valokuvaamisesta tulee suttua ja linssit on sekä miehellä, että kameralla huurussa. Paukuttelen kuitenkin kuvia aina silloin tällöin. Laitoin pitkän putken ja harmittelin, että lyhyelle olisi enemmän käyttöä. Joskus kuljetan molempia mukana, mutta oikeasti pitäisi olla myöskin kaksi runkoa.

Löysin sortuneen sillan ja menin joen yli. Tällä kohden olen käynyt viime viikolla kun kävimme metsällä siellä. Jatkoimme viimeksi joen jälkeen toiseen suuntaan. Joen pohjoispuolella oli polku. Ei mikään ihmispolku vaan selvästikin eläinten aikaansaama. Välillä näkyi kavion jälkia ja välillä pyöreämpiä ja isompia. Mietin itsekseni, että onneksi en pelkää karhuja. Hauskaahan on kulkea täällä samoja polkuja niiden kanssa ja toivoa ettei tarvitsisi mitellä siitä kumpi väistää.

Jatkoin matkaa ja sitten vilkaisin huuruisilla linsseilläni suon takana olevaan pusikkoon: "Onko tuo karhu?" Huuruisten lasien läpi se näytti karhulta. Otin kameran ja painoin laukaisinta. Syke nousi aika korkealle. Adrenaliinia kehittyi elimistöön. Miksi koirat ei reagoi mietin, mutta silti minusta tuntui että näin karhun. Jatkoin matkaa ja viheltelin mennessäni. Sitä olen tehnyt jo pitkään silloin kun minulla on tunne, että karhu on lähellä. Kutsuin myös koiria normaalia äänekkäämmin.

Tarvoin kotia kohti ja täytyy myöntää, että vilkuilin välillä olkani yli. Tässä paras kuva karhusta:

Kuten kuvasta näkyy, niin kyseessä ei ole karhu. Huuruisilla laseilla se oli aivan uskottavan näköinen.

Ennen tätä kohtaamista menomatkalla näin vielä seuraavan puun, jota ehkä karhu on vähän syleillyt: