Aurinko paistaa. On ollut ainakin pitkältä tuntuva sadejakso. Tänään lähden Tampereelle, huomenna Turkuun, torstaina tai perjantaina Helsinkiin. Sitten näyttelyn työt ovatkin jo kaikki täällä. Koko viikon täällä on taiteilijoita ja sunnuntaina kello 24.00 näyttelyn pitäisi olla valmis. Siis suunnitelman mukaan. Kaikkea voi tietysti vielä sattua ja tapahtua.
Täällä on jo pari viikkoa rakennettu suurinta yksittäistä teosta minun 20 vuotisen taidehistorian aikana. Siitä tulee suurin työ fyysisiltä mitoiltaan ja nyt näyttää jotenkin suuritöisimmältäkin. Taiteilijat ja talkoolaiset ovat ahertaneet aamuvarhaisesta iltamyöhään. Vesisatteessa ja kylmässä sumussa. Heidän vuokseen nyt tämä auringonpaiste tuntuu erityisen hyvältä. Huomenna on luvassa hellettä. Onkohan se sitten jo taas liikaa. Sääherra. Koita pysyä kohtuudessa.
Kipeä olkapää tuntui taas pitkään aikalailla hyvältä ja terveeltäkin. Se oli ehkä 80% terve. Tänä aamuna käsi tuntui taas aikalailla jäykältä ja kipeältä. Kun nyt saa nämä roudailut vähän vähäisemmäksi, niin pitää antaa sen levätä kunnolla ja kuntouttaa terveeksi varovasti. Lähitulevaisuuden ohjelma on hermostuttavan suunnitelmallinen.
Ensin siis tuo kolmen päivän kaupunkikierros taidetta hakemassa. Koko viikon täällä on taiteilijoita pystytämässä ja illat menee avustajan hommissa ja työkalujen ja tarvikkeiden etsinnässä. Lauantaina kummitytön lakkiaiset Helsingissä. Sunnuntaina rakennetaan näyttelyä. Maanantaina pitäisi alkaa näyttelykirjan teko ihan tosissaan. Keskiviikkona jo tulee lehdistö. Taas tehdään kirjaa ja säädetään näyttelyä, puhutaan puhelimessa ja tehdään tekemättömiä töitä. Nurmikkoakin pitää välillä leikata ja puutarhaa hoitaa ja lauantaina on avajaiset.
Sitten sunnuntaina näyttely aukeaa yleisölle. Ihan vähän huilia sen jälkeen ja sitten valmistautumista Jukolan viestiin. Viikonloppuna Jukola, jonka otan kyllä ihan loman kannalta. Jukolan jälkeen ennen juhannusta pitäisi vielä hakea koira Kemijärveltä. Juhannukseen asti on siis ohjelmoitu päivien kulku. Ja kaikki tilkkeet täyttyvät sellaisesta pakollisesta pienestä hoitelusta. Väleihin pitää kyllä saada myös lepohetkiä. Mutta jos vain tekisi asian kerrallaan. Keskittyisi jokaiseen askeleesseen.
Täytyy tunnustaa, että ei ole minkäänlaista paniikkia eikä painetta. Eiköhän kaikki ole hoitunut juhannukseen mennessä. Meni asiat miten vain.
tiistai 31. toukokuuta 2011
perjantai 27. toukokuuta 2011
torstai 26. toukokuuta 2011
Erkko ja erakko
Kevättalvella vuonna 96 vaimoni luki kirjaa viisi- ja kolmevuotiaille tyttärillemme. Kirja oli Elina Karjalaisen upponalle ja erakko. Väsynyt raskaana oleva pienten tyttöjen äiti nukahteli välillä kesken lukemisen. Tytöt herättelivät häntä. Silmät sikkurassa hän luki toistuvasti, että upponalle jutteli Erkon eikä erakon kanssa. Pienet tytöt korjasivat häntä ja sanoivat, että: " Äiti, se on erakko eikä Erkko."Vaimoni kertoi tästä ja hän alkoi makustelemaan nimeä ja niin toukokuun 24. päivä syntynyt poika sai nimeksensä Erkko Anton Johannes.
Valo ja pimeys, musta ja valkoinen, syntymä ja kuolema, ilo ja suru. Tämä toukokuun 26. päivä on päivä jolloin synnyin 47 vuotta sitten. Kaksi vuotta sitten samana toukokuun päivänä 13- vuotias poikamme kuoli onnettomuudessa.
Ei ole syntymäpäivää enää ilman muistoa kolikon toisesta puolesta. Tämä syntymäni päivä on muuttunut Erkon muistopäiväksi. Eilisen päivän kirjoituksessa muistelin yhtä veneretkeä ja erilaisia muistoja on tuhansia. Onneksi saimme yhdessä elää 13 vuotta mukavaa elämää. Täyttä elämää.
Erkko ja erakko.
Valo ja pimeys, musta ja valkoinen, syntymä ja kuolema, ilo ja suru. Tämä toukokuun 26. päivä on päivä jolloin synnyin 47 vuotta sitten. Kaksi vuotta sitten samana toukokuun päivänä 13- vuotias poikamme kuoli onnettomuudessa.
Ei ole syntymäpäivää enää ilman muistoa kolikon toisesta puolesta. Tämä syntymäni päivä on muuttunut Erkon muistopäiväksi. Eilisen päivän kirjoituksessa muistelin yhtä veneretkeä ja erilaisia muistoja on tuhansia. Onneksi saimme yhdessä elää 13 vuotta mukavaa elämää. Täyttä elämää.
Erkko ja erakko.
25.5
Eilen oli poikamme syntymäpäivä. Huomenna on hänen kuolinpäivänsä. Toukokuun kahdeskymmenesviides on aina oleva jonkinlainen välipäivä. Näinä päivinä ajatukset ovat hyvin paljon muistoissa edesmenneessä pojassamme.
Tänään kävin valmistelemassa vanhaa puuvenettämme kuljetuskuntoon. Se lähtee huomenna telakalle. Poikamme kävi viimeisellä veneretkellä vain joitakin päiviä ennen kuolemaansa. Kapteenina oli sillä retkellä isosisko ja mukana molemmat siskot ja muutamia kavereita. He ottivat reissulta valokuvia, joissa näkyy nuoruuden vapaus ja riemu. Elämästä nauttiminen.
Vanha vene on sellainen hidas puksuttelija. Tänään juttelin erään toisen puuvenemiehen kanssa näiden veneiden kiireettömästä kulusta. Kerroin retkestämme poikani kanssa Tampereelle noin viisi vuotta sitten. Menomatkaan meni kaksi päivää ja tulomatkaan saman verran. Autolla vastaavan matkan ajaa reilussa tunnissa suuntaansa. Muistan kuinka silloin reissulle lähtiessäni mietin, että oikeasti tähänkään ei olisi aikaa. Sanoin vaimolle, että tämä reissu on tärkeä meidän perheen miehille. Niinpä varastin ajan ja sitä ei ole tarvinnut katua.
Elimme äijäelämää vesillä. Välillä paistoi ja välillä myrskysi. Kerran pysäytimme veneen keskelle suurta selkää ja hyppelimme veneen katolta veteen alasti. Nauroimme kun matkustajalaiva ajoi vierestä ja kannella oli ihmisiä jotka vilkuttivat. Tampereella kävimme elokuvissa ja Särkänniemen rannassa veneen kannelta katsoimme kun höyrylaiva meinasi syttyä palamaan ja palokunta tuli paikalle. Viimeisen yön olimme Ruoveden satamassa ja kuuntelimme ravintolalaivan kannella juovuksissa olevien naisten mölinää. Katsoimme toisiamme hymyillen. Istuimme lepotuoleissa veneen katolla ja minä luin iltapäivälehteä ja poika Aku Ankkaa.
Usein kysytään , että kuinka olemme toipuneet. Yleisesti vastaan jotenkin niin, että olosuhteisiin nähden hyvin. Oikeastaan vastauksen pitäisi olla niin että: Olemme toipuneet ja emme ole toipuneet. Toisaalta elämää voi elää eteenpäin ulkoisesti ihan normaalisti. Käydä töissä ja tehdä asioita kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hymyillä voi ja nauraakin paljon. Aitoa hymyä ja aitoa naurua. Kuitenkin taustalla on jokahetkinen suru. Välillä surun ja menetyksen todellisuus iskee kuin puukkoa laittaisi rintaan. Välillä haikeus ja ikävä vie voimia ja kaikki tekeminen tuntuu turhalta. Monet ihmisten pikkumurheet hymyilyttävät. Mittasuhde on muuttunut ja kyynisyyskin tuppaa painamaan päälle.
Muistan kuinka ensimmäisinä kuukausina onnettomuuden jälkee aika ei meinannut kulua millään. Aamulla pitkä päivä tuntui taakalta ja illalla saatettiin vaimon kanssa sanoa, että saatiin taas yksi päivä käytyä läpi. Kun voimat pikkuhiljaa palailivat, niin sitten jo sanottiin, että jotenkinhan meidän täytyy nyt tämä loppuelämä lusia. Yksi syy varmaan erakoksi lähtemisessäkin on jonkinlainen elämän mielekkyyden pohdiskelu. Mikä on olennaista ja mitenkä siihen voi päästä. Kaiken turhan karsiminen tuntuu nyt vain jotenkin hyvältä.
Vene lähtee huomenna siis telakalle ja tarkoitus on laskea se uudelleen veteen noin vuoden päästä. Syksyllä 2009 tuli ajatus viettää kesä 2010 veneessä. Puksutella pitkin suurta vesistöä ilman aikatauluja. Olla erakkona veneessä. Silloin se ei onnistunut, mutta ehkä ensi kesänä sitten. Haave on laittaa vene veteen syntymäkotini rannassa ylä-savossa.. Ajella siitä sitten pikkuhiljaa kohti etelää. Pitkin Saimaata kohti New Yorkia. Pienenä nimittäin kerran ymmärsin että tuttu järvi talomme edustalla on suora vesireitti kaikille maailman merille. Olkoon se erakkouden jälkeinen päämäärä.
maanantai 23. toukokuuta 2011
Käsi yläasennossa.
Nyt on töissä vuoden kiireisin aika. Järjestelyjä näyttelytöiden saamiseksi paikkakunnalle ja sitten vielä ihan kongreettista tavaroiden roudaamistakin paikasta toiseen. Kannoimme viime viikolla hyvin painavaa pitkää jalustaa neljän miehen voimin. Taas kyseessä oli sellainen kappale, joka painoi enemmän kuin jaksoi kantaa. Saimme sen kuitenkin hyvin sisälle. Seuraavana päivänä käsivarteni oli kipeä. Kipu yltyi pikkuhiljaa ja käsi ei oikein oiennut. Vähitellen käsi muuttui sellaiseksi, että en voinut nostaa sitä ylös ollenkaan.
Lauantaina oli muistotilaisuus täällä työpaikallani. Rakennuksen katolla on kaksi lipputankoa. Yritin mennä katolle, mutta en vain voinut nostaa itseäni tikapuille. Jouduin soittamaan ystäväni nostamaan liput salkoon. Hän on fysioterapeutti ja samalla tietysti tutkaili kättäni. Vika ei ole ollenkaan siinä käsivarressa johon koskee. Olkapääni on vinksahtanut siinä jalustan nostossa ja säteilee sinne käsivarteen.
Eilen vaihdoin paitaa ja käteni jäi yläasentoon. Siinä seisoskelin lähes minuutin ja oikein suunnittelemalla suunnittelin, että mitenkä saan käden alas. Sitten löysin väylän jolla sain sen käden normaaliasentoon. Outoa on että se toimii tuolla alhaalla ihan normaalisti ja on ihan hyvä apukäsi. Ylös ei nouse eikä sitä voi ojentaa ihan suoraksi eteenpäin.
Vastaavaa sattui myös vuonna 2004. Silloin tähän samaan aikaan minulta hajosi selkä. Ystävät tulivat apuun ja saimme näyttelyn ripustettua. Istuin silloin vain keskellä näyttelyhallin lattiaa ja huutelin ohjeita. Se tuntui aika turhauttavalta. Myös kaksi vuotta sitten ystävien apua tarvittiin näyttelyn rakentamisessa. Torstaina tulee kaksi vuotta poikamme onnettomuudesta. Silloin meni pää niin sekaisin, että ei oikein meinannut näyttely valmistua. Ystäväjoukko tuli kuin ratsuväki lännenelokuvissa ja suunniteltuun määräaikaan näyttely oli valmis.
Oikea käsi siis on rikki. Olisi sairasloman aika? Meillä oli aikoinaan mökkinaapurina mies jolta puuttui toinen käsi kokonaan. Hän kuitenkin rakensi itse sen kesämökkinsä. Hän kävi kalassa ja metsästi. Ajeli moottorikelkalla ja teki kaikkea vieläpä näppärämmin kuin minä kahdella kädellä. Joten eiköhän tämä suju aivan hyvin näin puolellatoista kädelläkin.
Jos tuolla liikenteessä näkyy mies joka tervehtiin pitkään ja hartaasti, niin se olen minä. Käsi vaan on jäänyt vähäksi aikaa yläasentoon.
Lauantaina oli muistotilaisuus täällä työpaikallani. Rakennuksen katolla on kaksi lipputankoa. Yritin mennä katolle, mutta en vain voinut nostaa itseäni tikapuille. Jouduin soittamaan ystäväni nostamaan liput salkoon. Hän on fysioterapeutti ja samalla tietysti tutkaili kättäni. Vika ei ole ollenkaan siinä käsivarressa johon koskee. Olkapääni on vinksahtanut siinä jalustan nostossa ja säteilee sinne käsivarteen.
Eilen vaihdoin paitaa ja käteni jäi yläasentoon. Siinä seisoskelin lähes minuutin ja oikein suunnittelemalla suunnittelin, että mitenkä saan käden alas. Sitten löysin väylän jolla sain sen käden normaaliasentoon. Outoa on että se toimii tuolla alhaalla ihan normaalisti ja on ihan hyvä apukäsi. Ylös ei nouse eikä sitä voi ojentaa ihan suoraksi eteenpäin.
Vastaavaa sattui myös vuonna 2004. Silloin tähän samaan aikaan minulta hajosi selkä. Ystävät tulivat apuun ja saimme näyttelyn ripustettua. Istuin silloin vain keskellä näyttelyhallin lattiaa ja huutelin ohjeita. Se tuntui aika turhauttavalta. Myös kaksi vuotta sitten ystävien apua tarvittiin näyttelyn rakentamisessa. Torstaina tulee kaksi vuotta poikamme onnettomuudesta. Silloin meni pää niin sekaisin, että ei oikein meinannut näyttely valmistua. Ystäväjoukko tuli kuin ratsuväki lännenelokuvissa ja suunniteltuun määräaikaan näyttely oli valmis.
Oikea käsi siis on rikki. Olisi sairasloman aika? Meillä oli aikoinaan mökkinaapurina mies jolta puuttui toinen käsi kokonaan. Hän kuitenkin rakensi itse sen kesämökkinsä. Hän kävi kalassa ja metsästi. Ajeli moottorikelkalla ja teki kaikkea vieläpä näppärämmin kuin minä kahdella kädellä. Joten eiköhän tämä suju aivan hyvin näin puolellatoista kädelläkin.
Jos tuolla liikenteessä näkyy mies joka tervehtiin pitkään ja hartaasti, niin se olen minä. Käsi vaan on jäänyt vähäksi aikaa yläasentoon.
maanantai 16. toukokuuta 2011
Kirjoittaminen vaatii joutilaisuutta
Kirjoittaminen vaatii joutilaisuutta. On toukokuu ja näyttelyä rakennetaan. Kuljetuksia on järjesteltävä ja itsekin näitä töitä kuljettelen, niin paljon kuin mahdollista. Monta asiaa on ratkottava ennen kuin näyttely on valmis. Tästä syystä nyt on vierähtänyt melkein viikko. Tapahtumia on paljon, mutta päiväkirjaan tulee juuri silloin suurimmat aukot.Varokaa vain. Sitten kun erakkona oikeasti olen, niin tekstit vain pitenevät.
Sellainen ajatus tuossa kyllä tuli viime viikolla mieleen, että josko lähtiskin joksikin aikaa pohjoisnorjaan. Pari vuotta sitten kävin aivan ylänorjassa ja Lofooteilla. Maisemat ja olosuhteet ovat todella karut, mutta kauniit. Silloin ajattelin, että tänne olisi kyllä joskus tultava vuodeksi asumaan ja katsottava vuodenaikojen vaihtuminen. Ehkä toteutamme tämänkin suunnitelman jossakin vaiheessa. Vaimoni nimittäin myös on ajatellut samansuuntaisesti. Jos menisi kalanperkaajaksi kalatehtaaseen. Sitten kalan fileointikin kävisi varmaan aika näppärästi tulevaisuudessakin.
Sellainen ajatus tuossa kyllä tuli viime viikolla mieleen, että josko lähtiskin joksikin aikaa pohjoisnorjaan. Pari vuotta sitten kävin aivan ylänorjassa ja Lofooteilla. Maisemat ja olosuhteet ovat todella karut, mutta kauniit. Silloin ajattelin, että tänne olisi kyllä joskus tultava vuodeksi asumaan ja katsottava vuodenaikojen vaihtuminen. Ehkä toteutamme tämänkin suunnitelman jossakin vaiheessa. Vaimoni nimittäin myös on ajatellut samansuuntaisesti. Jos menisi kalanperkaajaksi kalatehtaaseen. Sitten kalan fileointikin kävisi varmaan aika näppärästi tulevaisuudessakin.
tiistai 10. toukokuuta 2011
Noitatohtorin konekorjaamo
Eilen hain ensimmäisen taiteilijan teoksineen Tampereelta.Eilisen aikana hän pystytti oman osuutensa. Tänään alkaa kaikkien aikojen suurimman täällä meillä olleen taideteoksen rakentaminen. Samainen taiteilija on osana työparia, joka sen rakentaa yhdessä talkoojoukon kanssa. Edessä on siis kiinnostavat ajat. Tässä vaiheessa on vielä rauhallista, mutta ensi viikosta eteenpäin on näyttelynrakentamishulina päällä koko ajan. Näyttelyn pitäsi olla valmiina 5.6 ja uskon, että siihen päästään. Avajaiset on sitten 11.6.
Kirjoitin 27.4 blogissa kuinka päältäajettava ruohonleikkuri hyytyi kesken ajon takapihalle. Siinä kirjoitin myös että älä tee tänään sitä minkä huomenna voi jättää tekemättä. Kävin silloin seuraavana päivänä yrittämässä käynnistystä, mutta moottori ei änähtänytkään. Ajattelin soittaa jollekin korjaajalle, mutta se jotenkin aina jäi. Päivät kuluivat ja isäni välillä kysyi, joko se on hoidettu. Ei ollut.
Eilen vanhempani tulivat tänne ja äitini (80 v.) sanoi, että lähdetäänpäs käynnistämään se leikkuri. Äitiä ei voi vastustaa, joten kilttinä poikana lähdin hitaasti äidin kanssa kohti konetta. Hän sanoi käskevänsä leikkurin käyntiin. Matkalla minulle tuli tunne, että hemmetti vie se muuten käynnistyy. Tulimme koneelle ja katsoin, että bensaakin näyttää olevan. Äiti oli totisen näköinen ja sanoi: "Erkko, käynnistä moottori." Käänsin virta-avaimesta ja kone käynnistyi kuin palmun alta. Minua nauratti hervottomasti ja katsoin äitiäni joka oli vakava ja hänellä oli mitäminäsanoinilme.
Ajelin nauraen rannasta etupihalle keittiön ikkunan alle, missä muut joivat kahvia. Ajoin hymyillen rinkiä pihassa. Pitäisiköhän äidin kanssa perustaa noitatohtorin konekorjaamo?
Kirjoitin 27.4 blogissa kuinka päältäajettava ruohonleikkuri hyytyi kesken ajon takapihalle. Siinä kirjoitin myös että älä tee tänään sitä minkä huomenna voi jättää tekemättä. Kävin silloin seuraavana päivänä yrittämässä käynnistystä, mutta moottori ei änähtänytkään. Ajattelin soittaa jollekin korjaajalle, mutta se jotenkin aina jäi. Päivät kuluivat ja isäni välillä kysyi, joko se on hoidettu. Ei ollut.
Eilen vanhempani tulivat tänne ja äitini (80 v.) sanoi, että lähdetäänpäs käynnistämään se leikkuri. Äitiä ei voi vastustaa, joten kilttinä poikana lähdin hitaasti äidin kanssa kohti konetta. Hän sanoi käskevänsä leikkurin käyntiin. Matkalla minulle tuli tunne, että hemmetti vie se muuten käynnistyy. Tulimme koneelle ja katsoin, että bensaakin näyttää olevan. Äiti oli totisen näköinen ja sanoi: "Erkko, käynnistä moottori." Käänsin virta-avaimesta ja kone käynnistyi kuin palmun alta. Minua nauratti hervottomasti ja katsoin äitiäni joka oli vakava ja hänellä oli mitäminäsanoinilme.
Ajelin nauraen rannasta etupihalle keittiön ikkunan alle, missä muut joivat kahvia. Ajoin hymyillen rinkiä pihassa. Pitäisiköhän äidin kanssa perustaa noitatohtorin konekorjaamo?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)