Eilen oli poikamme syntymäpäivä. Huomenna on hänen kuolinpäivänsä. Toukokuun kahdeskymmenesviides on aina oleva jonkinlainen välipäivä. Näinä päivinä ajatukset ovat hyvin paljon muistoissa edesmenneessä pojassamme.
Tänään kävin valmistelemassa vanhaa puuvenettämme kuljetuskuntoon. Se lähtee huomenna telakalle. Poikamme kävi viimeisellä veneretkellä vain joitakin päiviä ennen kuolemaansa. Kapteenina oli sillä retkellä isosisko ja mukana molemmat siskot ja muutamia kavereita. He ottivat reissulta valokuvia, joissa näkyy nuoruuden vapaus ja riemu. Elämästä nauttiminen.
Vanha vene on sellainen hidas puksuttelija. Tänään juttelin erään toisen puuvenemiehen kanssa näiden veneiden kiireettömästä kulusta. Kerroin retkestämme poikani kanssa Tampereelle noin viisi vuotta sitten. Menomatkaan meni kaksi päivää ja tulomatkaan saman verran. Autolla vastaavan matkan ajaa reilussa tunnissa suuntaansa. Muistan kuinka silloin reissulle lähtiessäni mietin, että oikeasti tähänkään ei olisi aikaa. Sanoin vaimolle, että tämä reissu on tärkeä meidän perheen miehille. Niinpä varastin ajan ja sitä ei ole tarvinnut katua.
Elimme äijäelämää vesillä. Välillä paistoi ja välillä myrskysi. Kerran pysäytimme veneen keskelle suurta selkää ja hyppelimme veneen katolta veteen alasti. Nauroimme kun matkustajalaiva ajoi vierestä ja kannella oli ihmisiä jotka vilkuttivat. Tampereella kävimme elokuvissa ja Särkänniemen rannassa veneen kannelta katsoimme kun höyrylaiva meinasi syttyä palamaan ja palokunta tuli paikalle. Viimeisen yön olimme Ruoveden satamassa ja kuuntelimme ravintolalaivan kannella juovuksissa olevien naisten mölinää. Katsoimme toisiamme hymyillen. Istuimme lepotuoleissa veneen katolla ja minä luin iltapäivälehteä ja poika Aku Ankkaa.
Usein kysytään , että kuinka olemme toipuneet. Yleisesti vastaan jotenkin niin, että olosuhteisiin nähden hyvin. Oikeastaan vastauksen pitäisi olla niin että: Olemme toipuneet ja emme ole toipuneet. Toisaalta elämää voi elää eteenpäin ulkoisesti ihan normaalisti. Käydä töissä ja tehdä asioita kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hymyillä voi ja nauraakin paljon. Aitoa hymyä ja aitoa naurua. Kuitenkin taustalla on jokahetkinen suru. Välillä surun ja menetyksen todellisuus iskee kuin puukkoa laittaisi rintaan. Välillä haikeus ja ikävä vie voimia ja kaikki tekeminen tuntuu turhalta. Monet ihmisten pikkumurheet hymyilyttävät. Mittasuhde on muuttunut ja kyynisyyskin tuppaa painamaan päälle.
Muistan kuinka ensimmäisinä kuukausina onnettomuuden jälkee aika ei meinannut kulua millään. Aamulla pitkä päivä tuntui taakalta ja illalla saatettiin vaimon kanssa sanoa, että saatiin taas yksi päivä käytyä läpi. Kun voimat pikkuhiljaa palailivat, niin sitten jo sanottiin, että jotenkinhan meidän täytyy nyt tämä loppuelämä lusia. Yksi syy varmaan erakoksi lähtemisessäkin on jonkinlainen elämän mielekkyyden pohdiskelu. Mikä on olennaista ja mitenkä siihen voi päästä. Kaiken turhan karsiminen tuntuu nyt vain jotenkin hyvältä.
Vene lähtee huomenna siis telakalle ja tarkoitus on laskea se uudelleen veteen noin vuoden päästä. Syksyllä 2009 tuli ajatus viettää kesä 2010 veneessä. Puksutella pitkin suurta vesistöä ilman aikatauluja. Olla erakkona veneessä. Silloin se ei onnistunut, mutta ehkä ensi kesänä sitten. Haave on laittaa vene veteen syntymäkotini rannassa ylä-savossa.. Ajella siitä sitten pikkuhiljaa kohti etelää. Pitkin Saimaata kohti New Yorkia. Pienenä nimittäin kerran ymmärsin että tuttu järvi talomme edustalla on suora vesireitti kaikille maailman merille. Olkoon se erakkouden jälkeinen päämäärä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti