lauantai 31. joulukuuta 2011
tiistai 27. joulukuuta 2011
Miespuhetta
Kello on yli kaksitoista ja on Tapaninpäivän jälkeinen yö. Katsoin juuri Mika Kaurismäen elokuvan Kolme viisasta miestä. Katsoin saman elokuvan pari päivää sitten 70 prosenttisesesti. Alun jälkeen menin saunaan, koska ajattelin, että se suomalainen ryyppääminen jouluna voi olla liian rankkaa anopille. Anoppi tuli saunasta ja minä menin sinne. Lähtiessä vaihdoin kanavan sopivaksi. Kun tulin saunasta, niin anoppi poistui nukkumaan. Jatkoimme vaimon kanssa elokuvan katsomista loppuun saakka. Tänään ilokseni tuli uusinta ja katsoin sen alusta loppuun.
Katsomiskertojen välissä luin joulun iltasanomien tai iltalehden kriitikon arviot kyseisestä elokuvasta. Kriitikko piti elokuvan kohtauksia liian pitkinä ja oli sitä mieltä, että kaikki kuvattu oli otettu myös elokuvaan. Hän antoi elokuvalle kaksi tähteä. Tuntematta ja tietämättä tätä kriitikkoa, minulla on tunne, että hän on vähän nuorehko henkilö ja vanhanaikainen elokuvakerronta on hänelle musiikkivideoaikakauden ihmiselle auttamattoman hidasta. Opinnoiksi pitäisi katsoa Rauli Molbergin elokuva Aapelin siunatusta hulluudesta. Monille nykykatsojille se olisi myös hyvä oppitunti. Hidasta kerrontaa, jossa jokaisella ilmeellä ja eleellä on merkitystä.
Kolmessa viisaassa miehessä pystyin menemään näiden keski-ikäisten miesten sisuksiin. En ole toki kokenut kaikkea sitä mitä nämä miehet. En mitään niistä. Olen kokenut vain sen miten keski-ikäiset suomalaiset miehet kokevat asioita. Miten me keski-ikäiset suomalaiset miehet puhumme asioista. Ja miten me emme puhu asioista. Miten väistämme asioita.
Pari kesää sitten hain Jämsän juna-asemalta ystäväni Teemu Mäen. Emme olleet nähneet moneen vuoteen. Teemu laittoi viestiä joitakin päiviä aikaisemmin, että olisi tulossa. Kerroin tulevani mielelläni vastaan ja katselisimme yhdessä näyttelyitä. Junan saapuessa näin tutun hahmon. Hiuksia oli enemmän kun entisellä Teemulla.
Normaalit: Moi mitä sulle kuuluu? tervehdykset vaihdettiin. Kiitos mikäpäs tässä ihan normaalia. Hyppäsimme autoon ja jatkoimme matkaa kohti Mänttää. Kun totutut ihan kivaa smalltalkit oli käyty, niin oli ihan pakko sanoa: Itseasiassa. Ei nyt ihan hyvin mene. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin kaikki menee p äin persettä... Multa kuoli poika vuosi sitten. Juteltiin aikamme aiheesta ja olin hämmästynyt, että Teemu ei sitä tiennyt. Itsellähän on tunne, että kaikkien muidenkin on pakko tuntea sama tuska ja kipu. Kaikki muut tietää ilman muuta. Mutta eihän se näin ole.
Jatkoimme matkaa ja olin yhtä hämmästynyt siitä, että Teemulle oli syntynyt kaksi lasta minun siitä tietämättä. Miten vähän me tiedämmekään kavereista joiden kanssa ei ihan päivittäin olla yhteyksissä?
Iloitsimme lasten syntymästä samoin kuin surimme lapseni kuolemaa.
Palaan vielä tuohon Mika Kaurismäen elokuvaan. Miehet ovat suunnilleen ikäisiäni. Elämä on ollut armollinen, mutta kolhinut mennessään. On kyse elämästä, syntymästä ja kuolemasta. On pakko puhua totta. Ulkokuoren on pudottava. On oltava rehellinen. Kenelle ihminen valehtelee? Vain itselleen.
En tiedä minkälaisen arvion tai miten kokee tämän elokuvan vaikkapa nuoret naiset. Tai naiset ylipäätään. Miten tämän elokuvan kokee nuoret. Miten miehet, joilla kaikki on aina mennyt niin kuin elämän pitääkin mennä. Vaimo. Kaksi lasta. Omakotitalo ja Toyota Corolla. (tähän voit vaihtaa oman autosi) Minä ainakin menin täysin näiden elokuvan miesten nahkoihin. En kenenkään heidän vaan kaikkien. Näin mielessäni ne kymmenet meidän äijien keskustelut ravintolassa tai saunan jälkeen vilvoittelemassa. Naurua ja itkua. Vilpitöntä puhetta. Miespuhetta.
Katsomiskertojen välissä luin joulun iltasanomien tai iltalehden kriitikon arviot kyseisestä elokuvasta. Kriitikko piti elokuvan kohtauksia liian pitkinä ja oli sitä mieltä, että kaikki kuvattu oli otettu myös elokuvaan. Hän antoi elokuvalle kaksi tähteä. Tuntematta ja tietämättä tätä kriitikkoa, minulla on tunne, että hän on vähän nuorehko henkilö ja vanhanaikainen elokuvakerronta on hänelle musiikkivideoaikakauden ihmiselle auttamattoman hidasta. Opinnoiksi pitäisi katsoa Rauli Molbergin elokuva Aapelin siunatusta hulluudesta. Monille nykykatsojille se olisi myös hyvä oppitunti. Hidasta kerrontaa, jossa jokaisella ilmeellä ja eleellä on merkitystä.
Kolmessa viisaassa miehessä pystyin menemään näiden keski-ikäisten miesten sisuksiin. En ole toki kokenut kaikkea sitä mitä nämä miehet. En mitään niistä. Olen kokenut vain sen miten keski-ikäiset suomalaiset miehet kokevat asioita. Miten me keski-ikäiset suomalaiset miehet puhumme asioista. Ja miten me emme puhu asioista. Miten väistämme asioita.
Pari kesää sitten hain Jämsän juna-asemalta ystäväni Teemu Mäen. Emme olleet nähneet moneen vuoteen. Teemu laittoi viestiä joitakin päiviä aikaisemmin, että olisi tulossa. Kerroin tulevani mielelläni vastaan ja katselisimme yhdessä näyttelyitä. Junan saapuessa näin tutun hahmon. Hiuksia oli enemmän kun entisellä Teemulla.
Normaalit: Moi mitä sulle kuuluu? tervehdykset vaihdettiin. Kiitos mikäpäs tässä ihan normaalia. Hyppäsimme autoon ja jatkoimme matkaa kohti Mänttää. Kun totutut ihan kivaa smalltalkit oli käyty, niin oli ihan pakko sanoa: Itseasiassa. Ei nyt ihan hyvin mene. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin kaikki menee p äin persettä... Multa kuoli poika vuosi sitten. Juteltiin aikamme aiheesta ja olin hämmästynyt, että Teemu ei sitä tiennyt. Itsellähän on tunne, että kaikkien muidenkin on pakko tuntea sama tuska ja kipu. Kaikki muut tietää ilman muuta. Mutta eihän se näin ole.
Jatkoimme matkaa ja olin yhtä hämmästynyt siitä, että Teemulle oli syntynyt kaksi lasta minun siitä tietämättä. Miten vähän me tiedämmekään kavereista joiden kanssa ei ihan päivittäin olla yhteyksissä?
Iloitsimme lasten syntymästä samoin kuin surimme lapseni kuolemaa.
Palaan vielä tuohon Mika Kaurismäen elokuvaan. Miehet ovat suunnilleen ikäisiäni. Elämä on ollut armollinen, mutta kolhinut mennessään. On kyse elämästä, syntymästä ja kuolemasta. On pakko puhua totta. Ulkokuoren on pudottava. On oltava rehellinen. Kenelle ihminen valehtelee? Vain itselleen.
En tiedä minkälaisen arvion tai miten kokee tämän elokuvan vaikkapa nuoret naiset. Tai naiset ylipäätään. Miten tämän elokuvan kokee nuoret. Miten miehet, joilla kaikki on aina mennyt niin kuin elämän pitääkin mennä. Vaimo. Kaksi lasta. Omakotitalo ja Toyota Corolla. (tähän voit vaihtaa oman autosi) Minä ainakin menin täysin näiden elokuvan miesten nahkoihin. En kenenkään heidän vaan kaikkien. Näin mielessäni ne kymmenet meidän äijien keskustelut ravintolassa tai saunan jälkeen vilvoittelemassa. Naurua ja itkua. Vilpitöntä puhetta. Miespuhetta.
lauantai 24. joulukuuta 2011
24.12.2011
Aamulla kello soi 07.55. Illalla uni ei millään meinannut tulla. Katsoin sängystä ulos ikkunasta kuinka lumihiutaleet leijailivat lampun valossa. Ensin katselin ilman silmälaseja, mutta kohta kaivoin pimeässä lasit päähäni. Niin monet olisivat kaivanneet vastaavaa näkyä juuri viime yönä. Heräsin kellon soittoon koska olin luvannut keittää riisipuuroa. Riensin suoraan keittiöön ja lorautin noin kolmisen desiä vettä kattilan pohjalle. Muistelin, että riisit pitää huuhtoa, mutta en huuhtonut. Muistelin, että pitääkö riisit kaataa kuumaan veteen, mutta en malttanut odottaa. Sinne vain käsivaralla pari desiä risellaa.
Keittelin puuroa tunnin ja välillä käytin koiria ulkona yksitellen. Nautin yksinäisestä aamusta. Laitoin television päälle, mutta välttelin jouluohjelmia. Katsoin Capri-sarjaa joltakin kanavalta. Kauniita nuoria ihmisiä kauniissa maisemassa välimerellä. En ollut koskaan sarjaa katsonut, mutta heti oli henkilöt tuttuja ja juonikaan ei liikaa aamuista päätä rasittanut. Puuroa pompin katsomaan muutaman minuutin välein. Enkä vain katsomaan vaan välillä hämmentelin ja lisäilin punaista maitoa. Kun tunti oli kulunut, niin laitoin vaimolle tekstiviestin: Puuuuuuroooolleeeee.
Anoppi oli juuri hetkeä ennen kömpinut ylös. Hän otti ensimmäisenä kahvia. Sonjan kävin herättelemässä myöskin aamupuurolle. En laittanut mantelia. Kun joukkue oli koossa, niin nautiskelimme puuroa yhdessä. Sonja ja minä olemme kaneli-sokeri joukkueessa ja vaimo ja anoppi kannattavat sokeri-voisilmätyyliä. Jotain tärkeää olen sentään saanut lapsille kasvatettua. Riisipuuro syödään kanelin kanssa.
Aamiaisen jälkeen haalin kasaan laskettelukamppeita. Sukset olivat tallissa ja monot varastossa. Lasketteluvaatteiden etsimisen delegoin Marketalle. Kypärä oli jäänyt eräkämpille, mutta karvahattu sai ajaa kypärän asiaa. Hyppäsimme autoon ja Sonja kuskiksi. Sonjan lähes ensimmäiset liukkaat kelit koskaan. Alkumatka menikin sellaista mukavaa lähes viidenkympin vauhtia, mutta pikkuhiljaa se siitä nousi sitten jo kahdeksaankymppiin. Menomatkalla kävimme ostamassa anopille uuden ulkoilutakin. Kätevää, että alennusmyynnit alkavat jo ennen joulua. Niinköhän tällä systeemillä rahaa jää paremmin viivan alle. En oikein usko.
Ostosten jälkeen kohti Rukaa. Kun Sonjan kanssa laittelimme monoja jalkaan, niin Marketta sillä välin kävi ostamassa meille liput. Tarkoitus oli laskea vain pari tuntia näin ensialkuun. Hissitkin menivät kiinni jo kahdelta. Rinteet olivat erinomaisessa kunnossa ja laskimmekin tehokkaasti noin puolitoista tuntia. Lopetimme kun se vielä tuntui mukavalta. Ensi viikolla sitten lisää parina päivänä kun Sonjan ruotsalainen kaveri Linda tulee tänne lomalle myöskin. Laskemisen jälkeen olikin jo hiukan nälkä ja aprikoimme lähdemmekö mökille loimuttamaan lohta vai mentäisikö Coloradoon syömään. Autolle mennessä asia oli vielä vähän epäselvä, mutta ennen kuin olimme autolla, niin Sonjan kanssa päätettiin. Coloradoon.
Kello oli kaksi ja söimme joulukuun 24. päivän ateriaksi normi ravintolaruokaa. Minä söin esimerkiksi Coloradoburgerin. Kylläpäs ulkoilun jälkeen maistuikin hyvälle. Istuimme rauhassa ravintolassa ja nautiskelimme olostamme. Syönnin jälkeen lähdimme kohti mökkiä. Torkuin matkalla useaan kertaan. Hampurilainen ja ulkoilma olivat liikaa virkeystilalleni. Mökille päästyämme koiratkin vähän karkailivat, mutta saimme jäljitettyä ne eräälle parin kilometrin päässä olevalle mökille. Mökillä ollut nuorimies oli hiukan säikähtänyt kun Rauha oli rynnännyt avoimesta ovesta sisään. Fluffy oli jo palaillut aikaisemmin mökille. Voi voi niitä meidän koiria.
Kävin lapioimassa avannon auki ja Marketta kävikin uimassa meidän muiden katsellessa jäänreunalta. Onneksi avantouinti on vapaaehtoista. Käytiin vielä Sonjan ja anopin kanssa kävelyllä järven jäällä ennen saunaa. Saunan jälkeen Marketta teki erittäin hienoja voileipiä. Minun leivälläni oli kylmäsavustettua lohta, smetanaa ja punasipulia. Alla itsetehtyä leipää. Kyllä oli hyvää. Soittelimme vielä Lauralle Helsinkiin näköpuhelimella. Eihän se nyt ihan sama ole, mutta pientä korviketta kuitenkin. Vaimoväen ollessa saunassa sytyttelimme Sonjan kanssa kymmeniä kynttilöitä. Takan reunustalla on koko korkeudella liuskekiven koloissa kymmeniä tuikkuja. Alapuolella takkatuli loimottaa. Valoa on pimeydessä.
Keittelin puuroa tunnin ja välillä käytin koiria ulkona yksitellen. Nautin yksinäisestä aamusta. Laitoin television päälle, mutta välttelin jouluohjelmia. Katsoin Capri-sarjaa joltakin kanavalta. Kauniita nuoria ihmisiä kauniissa maisemassa välimerellä. En ollut koskaan sarjaa katsonut, mutta heti oli henkilöt tuttuja ja juonikaan ei liikaa aamuista päätä rasittanut. Puuroa pompin katsomaan muutaman minuutin välein. Enkä vain katsomaan vaan välillä hämmentelin ja lisäilin punaista maitoa. Kun tunti oli kulunut, niin laitoin vaimolle tekstiviestin: Puuuuuuroooolleeeee.
Anoppi oli juuri hetkeä ennen kömpinut ylös. Hän otti ensimmäisenä kahvia. Sonjan kävin herättelemässä myöskin aamupuurolle. En laittanut mantelia. Kun joukkue oli koossa, niin nautiskelimme puuroa yhdessä. Sonja ja minä olemme kaneli-sokeri joukkueessa ja vaimo ja anoppi kannattavat sokeri-voisilmätyyliä. Jotain tärkeää olen sentään saanut lapsille kasvatettua. Riisipuuro syödään kanelin kanssa.
Aamiaisen jälkeen haalin kasaan laskettelukamppeita. Sukset olivat tallissa ja monot varastossa. Lasketteluvaatteiden etsimisen delegoin Marketalle. Kypärä oli jäänyt eräkämpille, mutta karvahattu sai ajaa kypärän asiaa. Hyppäsimme autoon ja Sonja kuskiksi. Sonjan lähes ensimmäiset liukkaat kelit koskaan. Alkumatka menikin sellaista mukavaa lähes viidenkympin vauhtia, mutta pikkuhiljaa se siitä nousi sitten jo kahdeksaankymppiin. Menomatkalla kävimme ostamassa anopille uuden ulkoilutakin. Kätevää, että alennusmyynnit alkavat jo ennen joulua. Niinköhän tällä systeemillä rahaa jää paremmin viivan alle. En oikein usko.
Ostosten jälkeen kohti Rukaa. Kun Sonjan kanssa laittelimme monoja jalkaan, niin Marketta sillä välin kävi ostamassa meille liput. Tarkoitus oli laskea vain pari tuntia näin ensialkuun. Hissitkin menivät kiinni jo kahdelta. Rinteet olivat erinomaisessa kunnossa ja laskimmekin tehokkaasti noin puolitoista tuntia. Lopetimme kun se vielä tuntui mukavalta. Ensi viikolla sitten lisää parina päivänä kun Sonjan ruotsalainen kaveri Linda tulee tänne lomalle myöskin. Laskemisen jälkeen olikin jo hiukan nälkä ja aprikoimme lähdemmekö mökille loimuttamaan lohta vai mentäisikö Coloradoon syömään. Autolle mennessä asia oli vielä vähän epäselvä, mutta ennen kuin olimme autolla, niin Sonjan kanssa päätettiin. Coloradoon.
Kello oli kaksi ja söimme joulukuun 24. päivän ateriaksi normi ravintolaruokaa. Minä söin esimerkiksi Coloradoburgerin. Kylläpäs ulkoilun jälkeen maistuikin hyvälle. Istuimme rauhassa ravintolassa ja nautiskelimme olostamme. Syönnin jälkeen lähdimme kohti mökkiä. Torkuin matkalla useaan kertaan. Hampurilainen ja ulkoilma olivat liikaa virkeystilalleni. Mökille päästyämme koiratkin vähän karkailivat, mutta saimme jäljitettyä ne eräälle parin kilometrin päässä olevalle mökille. Mökillä ollut nuorimies oli hiukan säikähtänyt kun Rauha oli rynnännyt avoimesta ovesta sisään. Fluffy oli jo palaillut aikaisemmin mökille. Voi voi niitä meidän koiria.
Kävin lapioimassa avannon auki ja Marketta kävikin uimassa meidän muiden katsellessa jäänreunalta. Onneksi avantouinti on vapaaehtoista. Käytiin vielä Sonjan ja anopin kanssa kävelyllä järven jäällä ennen saunaa. Saunan jälkeen Marketta teki erittäin hienoja voileipiä. Minun leivälläni oli kylmäsavustettua lohta, smetanaa ja punasipulia. Alla itsetehtyä leipää. Kyllä oli hyvää. Soittelimme vielä Lauralle Helsinkiin näköpuhelimella. Eihän se nyt ihan sama ole, mutta pientä korviketta kuitenkin. Vaimoväen ollessa saunassa sytyttelimme Sonjan kanssa kymmeniä kynttilöitä. Takan reunustalla on koko korkeudella liuskekiven koloissa kymmeniä tuikkuja. Alapuolella takkatuli loimottaa. Valoa on pimeydessä.
tiistai 20. joulukuuta 2011
Rauha on palannut itärajalle.
Viikonloppuna siis ajelimme puita metsästä. Kaikki kolme koiraa pyörivät mukanamme koko päivän. Lauantaina jo aloimme lopettelemaan töitä illan hämärtyessä ja kiinnitin huomiota siihen, että Fluffy (valkoinen) tuli yksin maastosta. Vanha Wilma oli jo laitettu aikaisemmin mökkiin lepäämään. Aloin huolestua missä Rauha (pentu) on. Viheltelin ja samalla hätäännyin entistä enemmän. Lähdin ajamaan viimeistä kuormaa mökille ja jumitin kuorman vanhaan metsäkoneen jälkeen. Pysähdyin siihen ja silloin puhelin soi taskussani. Aavistin jotakin ja vastasin tuntemattomaan numeroon. Rajanylityspaikalta hyvää iltaa, kuului puhelimesta. Kertoivat siellä ottaneensa Rauhan kiinni ja laittaneensa sen häkkiin.
Irroitin reen kelkasta ja ajoin mökin pihalle. Hyppäsimme Marketan kanssa autoon ja karautimme tulliasemalle. Kaukaa jo näimme, että Rauha kyyhötti rajakoirille tarkoitetussa tarhassa. Rajavartija kertoi, että kaksi koiraa oli tullut ja toinen ei antautunut millään. Tämän pennun saivat sitten helposti kiinni. Hän varoitti, että joskoirat karkaavat Venäjän puolelle, niin siitä voi tulla ongelmia. Pahimmassa tapauksessa koira joudutaan jättämään karanteeniin useaksi viikoksi. Lupasimme pitää koirat paremmin hallinnassa. Kerroimme, että se vähän vanhempi koira juoksee kauas ja tämä pentu perässä. Vartijat olivat ymmärtäväisiä.
Seuraavana aamuna irrottelin jumiutuneen reen ja ajoin sen pihaan ja heiteltiin puut laaniin. Oli tarkoitus siivota mökki ja lähteä järvimökille arjen viettoon. Siinä siivoillessa ja tavaroita pakkaillessa koirat hävisivät. Viheltelin, mutta ei mitään reaktiota. Hyppäsin moottorikelkan selkään ja lähdin jäljittämään. Löysin jäljet rajavyöhykkeeltä ja ensin oletin, että ne ovat juosseet sitä pitkin taas suoraan raja-asemalle. Kohta huomasin, että suunta olikin kohti etelää. Käänsin kelkan ja lähdin seuraamaan. Kiipesin kelkalla lumisateessa ylös jyrkkää mäkeä. Jäljet näkyivät enää vaivoin ja välillä lumisade oli todella sankka. Rajavartijoiden kelkkaura menee mäen päällä sisälle rajavyöhykkeelle. Siinä kohti jouduin itse pysähtymään, koska rajavyöhykkeelle meneminen on kielletty. Koirat siis olivat menossa täyttä vauhtia nokka kohti Venäjää.
Ajattelin, että tämä reitti todennäköisesti kulkee rajavyöhykkeen sisällä ja palaa jossakin vaiheessa rajavyöhykkeen rajalinjalle. Niinpä lähdin ajamaan rajan laillista reunaa. Välillä pysähdyin viheltämään ja odottelin. Ei kuulunut mitään. Lumisade vain tiheni. Jatkoin etelään, eikä vyöhykkeeltä tullut uraa eikä koiria kuulunut. Päätin kääntyä takaisin. Juuri kun käänsin kelkan, niin puhelin soi. Vastasin:
Rajavartiostosta päivää. Onko meidän koirat siellä kysyin. Kyllä. Valkoinen koira on suorittanut luvattoman rajanylittämisen. Entä toinen koira? Siitä ei ole tietoa. Saitteko koiran kiinni? Ei koira ei antaudu meille. Sanoin olevani kelkalle metsässä ja tulevani parasta mahdollista vauhtia. Soitin vaimolle ja sanoin, että putsaa auto. Lähdin ajamaan kohti mökkiä. Kiroilin ääneen. Välillä ajoin liian lujaa ja kelkka meinasi lähteä käsistä. Hillitsin itseäni ja ajattelin, että ei tämän takia kannata kuitenkaan henkeään heittää.
Tulin mökin pihalle aivan hiestä märkänä. Kelkalla ajaminen umpimetsässä on todellista urheilua. Vaihdoin kypärän karvahattuun ja hyppäsimme autoon. Raja-asemalle on vain reilu kilometri. Ajoimme tutusti parkkiin aseman länsiseinustalle. Katselin taas koppiin, josko siellä näkyisi koiria. Ei näkynyt. Tullimies oli ulkona ja hän sanoi, että ai teidänkö koiria ne ovatkin. Tullimies on tullut tutuksi tankillakäyntireissuilta. Menimme asemalle ja ulos tuli nuorehko rajavartija. Hän kertoi, että valkoinen koira ei ole antautunut ja ruskea on todennäköisesti antautunut Venäläisille. Valkoinen on kyllä haukkunut kovasti kun kaveria on otettu kiinni. Lähdimme kävelemään kohti rajaa. Lähestyimme ensimmäistä puomia ja vartioston mies huomasi ja sanoi, että tuollahan se on. Vilkaisin sivulle ja näin koiran. Vihelsin kaksi kertaa ja Fluffy ampaisi siitä täydellä vauhdilla. Suoraan syliini.
Otin koiran kantoon ja lähdimme palaamaan vartioasemalle. Samalla juttelimme ja vartija kertoi, että kolmeen mieheen oli koiraa koitettu saada kiinni. Kerroin, että koulutus on vielä hieman kesken, mutta tarkoitus on koirasta saada vielä kelpo metsästyskoira. Olin kuitenkin aavistuksen ylpeä ja helpottunut kun sain koiran välittömästi vihellyksellä haltuun. Se olisi vielä puuttunut, että olisin pitkin rajaa joutunut koiraa maanittelemaan. Sain luvan laittaa koiran autoon. Menimme sisälle selvittelemään jatkotoimenpiteitä Rauhan palauttamiseksi rajalle. Siis suomen puolelle. Vartijat olivat nuhdelleet Markettaa, mutta ystävällisesti. Tilanne on oikeasti aika kiusallinen ja vielä kun edellisenä päivänä oli koirat tehneet lähes saman tempun. Olimme siis ammatti- ja taparikollisia.
Meille kerrottiin, että tässä voi mennä useita tunteja aikaa. Faxeja lähetellään puolin ja toisin. Ymmärsin kuitenkin, että koira on mahdollista saada takaisin saman päivän aikana. Meille annettiin lupa mennä mökille odottamaan. Kämppä oli jo siivottu ja Marketta oli tehnyt halkokuormankin valmiiksi, sillä välin kun minä etsin koiria kelkalla. Oli vain odoteltava puhelinsoittoa. Minä makailin sänkyllä ja vaimo pelasi pasianssia. Sitten totesimme, että Markettahan voisi lähteä jo ajelemaan järvimökille. Hän otti kaksi koiraa ja lähti. Seurasin vähän matkaa, josko hän pääsee auraamatonta tietä takaisin. Hyvin meni vaikka maha ottikin jo hiukan kiinni keskipolanteeseen. Siis auton maha.
Meni ehkä viisitoista minuuttia ja puhelimeni soi. Vartiostosta soitettiin, että Venäjältä on tullut tieto, että yhtymä on kello 16.00 suomen aikaa. Kysyin, mitä tämä tarkoittaa ja hän sanoi, että todennäköisesti koira luovutetaan tuolloin. Todennäköisesti? Jatkoin makoilua ja kohta puhelin soi uudestaan. Asemalta soitettiin taas ja kysyttiin onko meillä rokotustodistuksia. Sanoin, että ne ovat toisella mökillä 30 kilometrin päässä. Hän sanoi, että ne kyllä olisi hyvä olla mukana. Soitin siis vaimolle ja sanoin, että kun pääset perille, niin ota koiran paperit ja aja takaisin. Tämä oli jotenkin tälle päivälle tyypillistä. Jotenkinhan kaikki meni hankalimman mukaan.
Sovimme treffit raja-aseman edessä olevalle isolle parkkipaikalle. Noin puoli neljän aikoihin lähdin kärryn kanssa kohti yhtymää. Marketta odottelikin jo parkkipaikalla ja jätin auton ja peräkärryn sinne hyppäsin Marketan autoon. Jos ihmettelette, miksi olemme liikkeellä kahdella autolla, niin kävimme lauantaiaamuna tankkaamassa molemmat autot Kiimasvaaran ABC:llä. Odottelimme hetken aikaa ja sitten ajoimme raja-asemalle. Vastassamme oli neljä univormupukuista herrasmiestä. Yksi tullin edustaja ja kolme rajavartioston miestä. Kättelimme ja jutustelimme aiheesta. Pian selvisi, että me emme itse menekään mukaan yhtymään. (tapaamiseen) He kertoivat myöskin, että silloin tällöin näitä tapauksia on. Varsinkin syksyllä metsästysaikaan. Välillä myös venäjältä tulee koiria tälle puolelle. Tullin virkailija tutki Rauhan paperit ja kiinnitti huomiota varsinkin rokotuksiin. Kaikki oli kunnossa. Hän kuitenkin otti Rauhan passin mukaan koiran luovutukseen. Varmaan hän esittelee koiran paperit myös naapurimaan viranomaisille.
Kun määrähetki lähestyi, niin suomalainen kolmen hengen arvokas delegaatio marssi ei kenenkään maalle. Yksi rajavartija jäi jututtamaan meitä. Meni noin viisitoista minuuttia ja delegaatio marssi takaisin taluttaen tutunnäköistä pentukoiraa. Rauha palasi takaisin. Maailmannaisen elkein aivan viilipyttymäisesti. Tullimies ojensi koiran ja antoi koiran passin. Rajavartioston vanhempi virkailija kertoi myös hymyillen, että naapuri oli pitänyt koiraa hyvänä. Rauha oli mieluummin ollut lähdössä takaisin Venäläisten mukaan kuin näiden kolmen Rauhalle tuntemattoman miehen matkaan.
Kiittelin vielä delegaatiota ystävällisestä palvelusta ja lupasin, että nyt siirrymme tästä varmuuden vuoksi 30 kilometriä länteen.
Irroitin reen kelkasta ja ajoin mökin pihalle. Hyppäsimme Marketan kanssa autoon ja karautimme tulliasemalle. Kaukaa jo näimme, että Rauha kyyhötti rajakoirille tarkoitetussa tarhassa. Rajavartija kertoi, että kaksi koiraa oli tullut ja toinen ei antautunut millään. Tämän pennun saivat sitten helposti kiinni. Hän varoitti, että joskoirat karkaavat Venäjän puolelle, niin siitä voi tulla ongelmia. Pahimmassa tapauksessa koira joudutaan jättämään karanteeniin useaksi viikoksi. Lupasimme pitää koirat paremmin hallinnassa. Kerroimme, että se vähän vanhempi koira juoksee kauas ja tämä pentu perässä. Vartijat olivat ymmärtäväisiä.
Seuraavana aamuna irrottelin jumiutuneen reen ja ajoin sen pihaan ja heiteltiin puut laaniin. Oli tarkoitus siivota mökki ja lähteä järvimökille arjen viettoon. Siinä siivoillessa ja tavaroita pakkaillessa koirat hävisivät. Viheltelin, mutta ei mitään reaktiota. Hyppäsin moottorikelkan selkään ja lähdin jäljittämään. Löysin jäljet rajavyöhykkeeltä ja ensin oletin, että ne ovat juosseet sitä pitkin taas suoraan raja-asemalle. Kohta huomasin, että suunta olikin kohti etelää. Käänsin kelkan ja lähdin seuraamaan. Kiipesin kelkalla lumisateessa ylös jyrkkää mäkeä. Jäljet näkyivät enää vaivoin ja välillä lumisade oli todella sankka. Rajavartijoiden kelkkaura menee mäen päällä sisälle rajavyöhykkeelle. Siinä kohti jouduin itse pysähtymään, koska rajavyöhykkeelle meneminen on kielletty. Koirat siis olivat menossa täyttä vauhtia nokka kohti Venäjää.
Ajattelin, että tämä reitti todennäköisesti kulkee rajavyöhykkeen sisällä ja palaa jossakin vaiheessa rajavyöhykkeen rajalinjalle. Niinpä lähdin ajamaan rajan laillista reunaa. Välillä pysähdyin viheltämään ja odottelin. Ei kuulunut mitään. Lumisade vain tiheni. Jatkoin etelään, eikä vyöhykkeeltä tullut uraa eikä koiria kuulunut. Päätin kääntyä takaisin. Juuri kun käänsin kelkan, niin puhelin soi. Vastasin:
Rajavartiostosta päivää. Onko meidän koirat siellä kysyin. Kyllä. Valkoinen koira on suorittanut luvattoman rajanylittämisen. Entä toinen koira? Siitä ei ole tietoa. Saitteko koiran kiinni? Ei koira ei antaudu meille. Sanoin olevani kelkalle metsässä ja tulevani parasta mahdollista vauhtia. Soitin vaimolle ja sanoin, että putsaa auto. Lähdin ajamaan kohti mökkiä. Kiroilin ääneen. Välillä ajoin liian lujaa ja kelkka meinasi lähteä käsistä. Hillitsin itseäni ja ajattelin, että ei tämän takia kannata kuitenkaan henkeään heittää.
Tulin mökin pihalle aivan hiestä märkänä. Kelkalla ajaminen umpimetsässä on todellista urheilua. Vaihdoin kypärän karvahattuun ja hyppäsimme autoon. Raja-asemalle on vain reilu kilometri. Ajoimme tutusti parkkiin aseman länsiseinustalle. Katselin taas koppiin, josko siellä näkyisi koiria. Ei näkynyt. Tullimies oli ulkona ja hän sanoi, että ai teidänkö koiria ne ovatkin. Tullimies on tullut tutuksi tankillakäyntireissuilta. Menimme asemalle ja ulos tuli nuorehko rajavartija. Hän kertoi, että valkoinen koira ei ole antautunut ja ruskea on todennäköisesti antautunut Venäläisille. Valkoinen on kyllä haukkunut kovasti kun kaveria on otettu kiinni. Lähdimme kävelemään kohti rajaa. Lähestyimme ensimmäistä puomia ja vartioston mies huomasi ja sanoi, että tuollahan se on. Vilkaisin sivulle ja näin koiran. Vihelsin kaksi kertaa ja Fluffy ampaisi siitä täydellä vauhdilla. Suoraan syliini.
Otin koiran kantoon ja lähdimme palaamaan vartioasemalle. Samalla juttelimme ja vartija kertoi, että kolmeen mieheen oli koiraa koitettu saada kiinni. Kerroin, että koulutus on vielä hieman kesken, mutta tarkoitus on koirasta saada vielä kelpo metsästyskoira. Olin kuitenkin aavistuksen ylpeä ja helpottunut kun sain koiran välittömästi vihellyksellä haltuun. Se olisi vielä puuttunut, että olisin pitkin rajaa joutunut koiraa maanittelemaan. Sain luvan laittaa koiran autoon. Menimme sisälle selvittelemään jatkotoimenpiteitä Rauhan palauttamiseksi rajalle. Siis suomen puolelle. Vartijat olivat nuhdelleet Markettaa, mutta ystävällisesti. Tilanne on oikeasti aika kiusallinen ja vielä kun edellisenä päivänä oli koirat tehneet lähes saman tempun. Olimme siis ammatti- ja taparikollisia.
Meille kerrottiin, että tässä voi mennä useita tunteja aikaa. Faxeja lähetellään puolin ja toisin. Ymmärsin kuitenkin, että koira on mahdollista saada takaisin saman päivän aikana. Meille annettiin lupa mennä mökille odottamaan. Kämppä oli jo siivottu ja Marketta oli tehnyt halkokuormankin valmiiksi, sillä välin kun minä etsin koiria kelkalla. Oli vain odoteltava puhelinsoittoa. Minä makailin sänkyllä ja vaimo pelasi pasianssia. Sitten totesimme, että Markettahan voisi lähteä jo ajelemaan järvimökille. Hän otti kaksi koiraa ja lähti. Seurasin vähän matkaa, josko hän pääsee auraamatonta tietä takaisin. Hyvin meni vaikka maha ottikin jo hiukan kiinni keskipolanteeseen. Siis auton maha.
Meni ehkä viisitoista minuuttia ja puhelimeni soi. Vartiostosta soitettiin, että Venäjältä on tullut tieto, että yhtymä on kello 16.00 suomen aikaa. Kysyin, mitä tämä tarkoittaa ja hän sanoi, että todennäköisesti koira luovutetaan tuolloin. Todennäköisesti? Jatkoin makoilua ja kohta puhelin soi uudestaan. Asemalta soitettiin taas ja kysyttiin onko meillä rokotustodistuksia. Sanoin, että ne ovat toisella mökillä 30 kilometrin päässä. Hän sanoi, että ne kyllä olisi hyvä olla mukana. Soitin siis vaimolle ja sanoin, että kun pääset perille, niin ota koiran paperit ja aja takaisin. Tämä oli jotenkin tälle päivälle tyypillistä. Jotenkinhan kaikki meni hankalimman mukaan.
Sovimme treffit raja-aseman edessä olevalle isolle parkkipaikalle. Noin puoli neljän aikoihin lähdin kärryn kanssa kohti yhtymää. Marketta odottelikin jo parkkipaikalla ja jätin auton ja peräkärryn sinne hyppäsin Marketan autoon. Jos ihmettelette, miksi olemme liikkeellä kahdella autolla, niin kävimme lauantaiaamuna tankkaamassa molemmat autot Kiimasvaaran ABC:llä. Odottelimme hetken aikaa ja sitten ajoimme raja-asemalle. Vastassamme oli neljä univormupukuista herrasmiestä. Yksi tullin edustaja ja kolme rajavartioston miestä. Kättelimme ja jutustelimme aiheesta. Pian selvisi, että me emme itse menekään mukaan yhtymään. (tapaamiseen) He kertoivat myöskin, että silloin tällöin näitä tapauksia on. Varsinkin syksyllä metsästysaikaan. Välillä myös venäjältä tulee koiria tälle puolelle. Tullin virkailija tutki Rauhan paperit ja kiinnitti huomiota varsinkin rokotuksiin. Kaikki oli kunnossa. Hän kuitenkin otti Rauhan passin mukaan koiran luovutukseen. Varmaan hän esittelee koiran paperit myös naapurimaan viranomaisille.
Kun määrähetki lähestyi, niin suomalainen kolmen hengen arvokas delegaatio marssi ei kenenkään maalle. Yksi rajavartija jäi jututtamaan meitä. Meni noin viisitoista minuuttia ja delegaatio marssi takaisin taluttaen tutunnäköistä pentukoiraa. Rauha palasi takaisin. Maailmannaisen elkein aivan viilipyttymäisesti. Tullimies ojensi koiran ja antoi koiran passin. Rajavartioston vanhempi virkailija kertoi myös hymyillen, että naapuri oli pitänyt koiraa hyvänä. Rauha oli mieluummin ollut lähdössä takaisin Venäläisten mukaan kuin näiden kolmen Rauhalle tuntemattoman miehen matkaan.
Kiittelin vielä delegaatiota ystävällisestä palvelusta ja lupasin, että nyt siirrymme tästä varmuuden vuoksi 30 kilometriä länteen.
 |
| Tässähän nämä karkulaiset ovat voimia keräämässä uusiin seikkailuihin. |
lauantai 17. joulukuuta 2011
Miksi emme vietä joulua
 |
| Sampo, Joni, Laura, Marketta ja Sonja Sri Lankalla joulun jälkeen 2010 |
Tuleva joulu on jo kolmas joulu peräkkäin jota emme vietä. Tällä kertaa olemme vuodenvaihteen täällä Suomessa. Pari aikaisempaa on vietetty joulupakolaisina ulkomailla. Ensin Egyptissä ja viime vuonna Sri Lankalla. Joulun välttäminen täällä suomessa on erittäin vaikeaa. Itsekin löydän itseni laulelemasta joululauluja ajellessani yksin autolla kouluun. Televisio on täynnä joulua aamusta myöhäiseen yöhön. Koulussa lauloimme joululauluja ja meillä oli yhteinen jouluateria kun lukukausi päättyi. Söin jouluruokaa ja lauloin muiden mukana.
Jouluateriaa syödessäni sanoin lähinnä itselleni, mutta ääneen: Tämä on viimeinen ateriani. Vastakkaisella puolella kuulomatkan päässä istunut vanhempi rouva sanoi vähän hymyillen: Ei kai nyt sentään? Jouduin tarkentamaan, että viimeinen Jouluateria. Vastapäätä istunut opiskelukaverini Pia oli silmät pyöreänä ja kysyi hämmästyneenä: Miksi? Mumisin jotakin, että kun en oikein usko Joulupukkiin enkä enää Jeesukseenkaan. Mutta Pian silmät laajenivat entisestään ja hämmennys oli vielä syvempää. Ettekö anna toisillenne edes lahjoja? Ei. Sanoin minä. Me emme vietä joulua ollenkaan. Ei lahjoja. Ei jouluruokia eikä jouluperinteitä. Yritin hällätä tilannetta ja menin hakemaan kahvia ja joulutorttua.
En tässä tilanteessa voinut, enkä halunnut kertoa seuraavaa:
Olemme aina viettäneet joulua perinteisin kristityin menoin joulupukilla höystettynä. Vuonna 2008 olimme täällä Kuusamon mökillä koko perhe. Anoppinikin oli mukana. Söimme perinteisiä jouluruokia. Saunottiin joulusaunassa ja pukeuduimme mukavasti, mutta arvokkaasti. Pelattiin yhdessä pelejä ja käytiin myös joinakin päivänä perheen kanssa Rukalla laskettelemassa. Joulu on perheen kanssa yhdessä olemista. Joulu on lasten ja vanhempien yhteinen juhla.
Viisi kuukautta Tapaninpäivästä poikamme Erkko jäi junan alle ja kuoli. Jo kesän sumuisessa mielessä tuli pakokauhu joulusta. Vaimoni parahti Juhannuksen jälkeen, että en kestä joulua. Varasimme matkan muslimimaahan Egyptiin. Hotellin aulassa odotti valtava joulupukki lumipedillä. Aatto ja Joulupäivä meni pyramideilla ja Kairossa, jossa nyt mellakoidaan. Kävimme toki kirkossa, joka sijaitsee paikalla, jossa Josef ja Maria olivat paossa Jeesuslapsen kanssa. Näin legenda kertoo. Viime vuonna olimme Buddhalaisessa Sri Lankassa. Sieltäkin löytyi häivähdys joulusta, mutta ei tällaista hässäkkää.
 |
| Pyramidien ihmettelyä. Kuva Laura Linkoneva 24.12.2009. |
Tyttäremme Sonja tulee tänne ensi viikolla. Hän oli kysynyt äidiltään, että eihän vietetä joulua. Ei vietetä. Toinen tytär on Helsingissä ja hän menee Tapaninpäivänä töihin. Aikoo katsoa yksin joululeffoja aattona. Olisimme myös halunneet, että hän olisi tullut tänne.
Anoppi tulee vieraaksemme, mutta hänellekin olemme kertoneet että emme vietä joulua. Syömme kyllä hyvää ruokaa ja olemme yhdessä. Sonjan kanssa varmaan mennään mäkeen Rukalle. Vietetään tavallisia lomapäiviä ja pidetään yhdessä hauskaa.
En sano, etteikö joulu meille joskus voisi vielä palata. Nyt vain tuntuu mahdottomalta viettää joulua. Emme missään mielessä halua ottaa pois muiden joulumieltä ja jouluiloa. Joulu on juhlista hienoin meillä kristillisessä maailmassa. Olen huomannut, että monet pakanaystäväni viettävät myös joulupukkijoulua. Enemmän pukkia ja vähemmän Jeesusta. Joillakin asia on taas päinvastoin.
Hyvää joulua kaikille toivotan ja vähintäänkin hienoa tulevaa vuotta. Nautitaan lahjoista vielä, ennen kuin lama vie lahjatkin kontista.
 |
| Sonja ottaa pyramidista otteen. |
Polttopuita metsästä
Tänään kuskasimme lähes koko valoisen ajan rankoja ja tukkeja pihaan metsästä. Keväällä ne sitten pätkitään ja halotaan. Kelkalla ajo ja puiden nostelu ovat kyllä todella hyvää kuntosaliharjoitusta. Mukavaa ja hyödyllistä puuhaa myöskin. Vaikka emme tehneet kovin isoja kuormia, niin silti kelkka oli välillä aika kovilla. Kunnioitukseni vanhan ajan mies ja hevonen parivaljakkoa kohti kasvoi huomattavasti. Kovilla olivat sekä mies, että hevonen. Suomen vauraus on myös sieltä metsästä lähtöisin.
Kohta saunaan lihaksia pehmentelemään. Alla olevasta kuvastahan selvästi näkee, että avokäsin täällä töitä paiskitaan. Paljaat kädet johtuu puhtaasti siitä, että kuvan otin aikalaukaisijalla, enkä tietenkään ehtinyt enkä muistanut hanskoja käteen laittaa. Eli tämä dokumentti ei ole aivan aito.
Kohta saunaan lihaksia pehmentelemään. Alla olevasta kuvastahan selvästi näkee, että avokäsin täällä töitä paiskitaan. Paljaat kädet johtuu puhtaasti siitä, että kuvan otin aikalaukaisijalla, enkä tietenkään ehtinyt enkä muistanut hanskoja käteen laittaa. Eli tämä dokumentti ei ole aivan aito.
 |
| Polttopuuta tulevia talvia varten. |
perjantai 16. joulukuuta 2011
Ihan pöl(l)yssä.
Minua on aina ärsyttänyt pölynimuripussit. Siis se, että pölyimuripussit maksavat aivan tolkuttomasti. Lisäksi näitä tuotteita myydään pääasiassa muutaman kappaleen erissä. Malleja on varmasti satoja ja juuri se, jota itse tarvitset on loppu. Juuri kun saat jonkun ihmeellisen siivouskohtauksen ja päätät imuroida koko talon, niin silloin imuri ei vedä. Katsot pussin, joka on täysi ja sitten siivouskomerosta löydät tyhjän pussipakkauksen. Tästä masentuneena sitten imurointi jää tekemättä tai jos vielä tarmonpuuskassa olet löytänyt jostakin kaupasta pussin, niin viimeistään kotia palatessa suurin into on imuroitu taivaan tuuliin.
Tästä elämänkokemuksesta viisastuneena ostin tänne Kuusamon mökille pussittoman imurin. Imuri ei ollut halvin, mutta päättelin että hinnan ero tulee säästettyä kun ei tarvitse ostaa pusseja ollenkaan. Vaihtoehtoja oli muutamia, mutta päädyin Hoover merkkiin, koska sehän on legendaarinen pölynimurimerkki. Jos Hooverilla ei tiedetä kuinka pölynimuri tehdään, niin missä sitten tiedettäisiin. Syksyn aikana muutaman kerran imuri on lakannut vetämästä vaikka säiliö on tyhjennetty. Vaimo jo sanoi, että imuri on rikki. Eräs kaverini oli myös mökillä siivoillut ja kertoi, että imurissa on jotakin vikaa. Vaimo jopa sanoi painavasti : " Tämä uusi imuri on ihan paska." Koska olin itse tehnyt perustellun päätöksen imurin hankinnasta, niin en ihan helposti myöntänyt tehneeni huonoa valintaa.
Vaimo oli ottanut jo uudelleen käyttöön meidän vanhan pussi-imurin. Lähdimme tänään tänne eräkämpälle, koska järvimökille tulee vanhempiemme tuttavia pariksi päiväksi lomailemaan. Vaimo sanoi, että he varmaan yrittävät imuroida sillä uudella hienolla imurilla, mutta sehän ei toimi. Minä huikkasin, että siinä on vain suodatin tukossa hyvänen aika. Se on ihan hyvä imuri. Otin imurin mukaani ja menin ulos. Tyhjensin säiliön. Tyhjensin säiliön suuntaan menevän toisen säiliön, jossa on joku esisuodatin. Sekin oli aivan täynnä. Tämän lisäksi puhdistin myös suodattimen, joka oli myös aika pölyinen. Kun operaatio oli suoritettu, niin itse olin aivan pölyssä. Noin 20 prosenttia pölystä oli kiinnittynyt minun villapaitaan, hiuksiin ja housuihin. Pöllyttelin itseäni puhtaaksi ulkona ja mietin, että ehkä niissä kertakäyttöpusseissa on jotain ideaa. Menin kuitenkin sisälle mökkiin ja sanoin: Nyt tämä kyllä toimii. Tämä pitää vain puhdistaa aina siivouksen jälkeen. Tietenkään miehenä en myöntänyt, että olin tehnyt virhearvion niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin pölynimurin hankinta.
Minusta ihan tuntuu, että se herra Hoover ei enää ole itse siellä suunnitteluosastolla. Veikkaan, että siellä on nuoria insinöörejä, jotka eivät itse siivoa koskaan. Tai jos vaikka joskus imuroivat, niin eivät itse huolla imuria.
Mutta ehjä konehan se on. Siis olen tuomittu parin viikon välein pöllyttelemään pölyimuria.
Tästä elämänkokemuksesta viisastuneena ostin tänne Kuusamon mökille pussittoman imurin. Imuri ei ollut halvin, mutta päättelin että hinnan ero tulee säästettyä kun ei tarvitse ostaa pusseja ollenkaan. Vaihtoehtoja oli muutamia, mutta päädyin Hoover merkkiin, koska sehän on legendaarinen pölynimurimerkki. Jos Hooverilla ei tiedetä kuinka pölynimuri tehdään, niin missä sitten tiedettäisiin. Syksyn aikana muutaman kerran imuri on lakannut vetämästä vaikka säiliö on tyhjennetty. Vaimo jo sanoi, että imuri on rikki. Eräs kaverini oli myös mökillä siivoillut ja kertoi, että imurissa on jotakin vikaa. Vaimo jopa sanoi painavasti : " Tämä uusi imuri on ihan paska." Koska olin itse tehnyt perustellun päätöksen imurin hankinnasta, niin en ihan helposti myöntänyt tehneeni huonoa valintaa.
Vaimo oli ottanut jo uudelleen käyttöön meidän vanhan pussi-imurin. Lähdimme tänään tänne eräkämpälle, koska järvimökille tulee vanhempiemme tuttavia pariksi päiväksi lomailemaan. Vaimo sanoi, että he varmaan yrittävät imuroida sillä uudella hienolla imurilla, mutta sehän ei toimi. Minä huikkasin, että siinä on vain suodatin tukossa hyvänen aika. Se on ihan hyvä imuri. Otin imurin mukaani ja menin ulos. Tyhjensin säiliön. Tyhjensin säiliön suuntaan menevän toisen säiliön, jossa on joku esisuodatin. Sekin oli aivan täynnä. Tämän lisäksi puhdistin myös suodattimen, joka oli myös aika pölyinen. Kun operaatio oli suoritettu, niin itse olin aivan pölyssä. Noin 20 prosenttia pölystä oli kiinnittynyt minun villapaitaan, hiuksiin ja housuihin. Pöllyttelin itseäni puhtaaksi ulkona ja mietin, että ehkä niissä kertakäyttöpusseissa on jotain ideaa. Menin kuitenkin sisälle mökkiin ja sanoin: Nyt tämä kyllä toimii. Tämä pitää vain puhdistaa aina siivouksen jälkeen. Tietenkään miehenä en myöntänyt, että olin tehnyt virhearvion niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin pölynimurin hankinta.
Minusta ihan tuntuu, että se herra Hoover ei enää ole itse siellä suunnitteluosastolla. Veikkaan, että siellä on nuoria insinöörejä, jotka eivät itse siivoa koskaan. Tai jos vaikka joskus imuroivat, niin eivät itse huolla imuria.
Mutta ehjä konehan se on. Siis olen tuomittu parin viikon välein pöllyttelemään pölyimuria.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)