Miespuhetta

Kello on yli kaksitoista ja on Tapaninpäivän jälkeinen yö. Katsoin juuri Mika Kaurismäen elokuvan Kolme viisasta miestä. Katsoin saman elokuvan pari päivää sitten 70 prosenttisesesti. Alun jälkeen menin saunaan, koska ajattelin, että se suomalainen ryyppääminen jouluna voi olla liian rankkaa anopille. Anoppi tuli saunasta ja minä menin sinne. Lähtiessä vaihdoin kanavan sopivaksi. Kun tulin saunasta, niin anoppi poistui nukkumaan. Jatkoimme vaimon kanssa elokuvan katsomista loppuun saakka. Tänään ilokseni tuli uusinta ja katsoin sen alusta loppuun.

Katsomiskertojen välissä luin joulun iltasanomien tai iltalehden kriitikon arviot kyseisestä elokuvasta. Kriitikko piti elokuvan kohtauksia liian pitkinä ja oli sitä mieltä, että kaikki kuvattu oli otettu myös elokuvaan. Hän antoi elokuvalle kaksi tähteä. Tuntematta ja tietämättä tätä kriitikkoa, minulla on tunne, että hän on vähän nuorehko henkilö ja vanhanaikainen elokuvakerronta on hänelle musiikkivideoaikakauden ihmiselle auttamattoman hidasta. Opinnoiksi pitäisi katsoa Rauli Molbergin elokuva Aapelin siunatusta hulluudesta. Monille nykykatsojille se olisi myös hyvä oppitunti. Hidasta kerrontaa, jossa jokaisella ilmeellä ja eleellä on merkitystä.

Kolmessa viisaassa miehessä pystyin menemään näiden keski-ikäisten miesten sisuksiin. En ole toki kokenut kaikkea sitä mitä nämä miehet. En mitään niistä. Olen kokenut vain sen miten keski-ikäiset suomalaiset miehet kokevat asioita. Miten me keski-ikäiset suomalaiset miehet puhumme asioista. Ja miten me emme puhu asioista. Miten väistämme asioita.

Pari kesää sitten hain Jämsän juna-asemalta ystäväni Teemu Mäen. Emme olleet nähneet moneen vuoteen. Teemu laittoi viestiä joitakin päiviä aikaisemmin, että olisi tulossa. Kerroin tulevani mielelläni vastaan ja katselisimme yhdessä näyttelyitä. Junan saapuessa näin tutun hahmon. Hiuksia oli enemmän kun entisellä Teemulla.

Normaalit: Moi mitä sulle kuuluu? tervehdykset vaihdettiin. Kiitos mikäpäs tässä ihan normaalia. Hyppäsimme autoon ja jatkoimme matkaa kohti Mänttää. Kun totutut ihan kivaa smalltalkit oli käyty, niin oli ihan pakko sanoa: Itseasiassa. Ei nyt ihan hyvin mene. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin kaikki menee p äin persettä... Multa kuoli poika vuosi sitten. Juteltiin aikamme aiheesta ja olin hämmästynyt, että Teemu ei sitä tiennyt. Itsellähän on tunne, että kaikkien muidenkin on pakko tuntea sama tuska ja kipu. Kaikki muut tietää ilman muuta. Mutta eihän se näin ole.

Jatkoimme matkaa ja olin yhtä hämmästynyt siitä, että Teemulle oli syntynyt kaksi lasta minun siitä tietämättä. Miten vähän me tiedämmekään kavereista joiden kanssa ei ihan päivittäin olla yhteyksissä?
Iloitsimme lasten syntymästä samoin kuin surimme lapseni kuolemaa.

Palaan vielä tuohon Mika Kaurismäen elokuvaan. Miehet ovat suunnilleen ikäisiäni. Elämä on ollut armollinen, mutta kolhinut mennessään. On kyse elämästä, syntymästä ja kuolemasta. On pakko puhua totta. Ulkokuoren on pudottava. On oltava rehellinen. Kenelle ihminen valehtelee? Vain itselleen.

En tiedä minkälaisen arvion tai miten kokee tämän elokuvan vaikkapa nuoret naiset. Tai naiset ylipäätään. Miten tämän elokuvan kokee nuoret. Miten miehet, joilla kaikki on aina mennyt niin kuin elämän pitääkin mennä. Vaimo. Kaksi lasta. Omakotitalo ja Toyota Corolla. (tähän voit vaihtaa oman autosi) Minä ainakin menin täysin näiden elokuvan miesten nahkoihin. En kenenkään heidän vaan kaikkien. Näin mielessäni ne kymmenet meidän  äijien keskustelut ravintolassa tai saunan jälkeen vilvoittelemassa. Naurua ja itkua. Vilpitöntä puhetta. Miespuhetta.