Rauha on palannut itärajalle.

Viikonloppuna siis ajelimme puita metsästä. Kaikki kolme koiraa pyörivät mukanamme koko päivän. Lauantaina jo aloimme lopettelemaan töitä illan hämärtyessä ja kiinnitin huomiota siihen, että Fluffy (valkoinen) tuli yksin maastosta. Vanha Wilma oli jo laitettu aikaisemmin mökkiin lepäämään. Aloin huolestua missä Rauha (pentu) on. Viheltelin ja samalla hätäännyin entistä enemmän. Lähdin ajamaan viimeistä kuormaa mökille ja jumitin kuorman vanhaan metsäkoneen jälkeen. Pysähdyin siihen ja silloin puhelin soi taskussani. Aavistin jotakin ja vastasin tuntemattomaan numeroon. Rajanylityspaikalta hyvää iltaa, kuului puhelimesta. Kertoivat siellä ottaneensa Rauhan kiinni ja laittaneensa sen häkkiin.

Irroitin reen kelkasta ja ajoin mökin pihalle. Hyppäsimme Marketan kanssa autoon ja karautimme tulliasemalle. Kaukaa jo näimme, että Rauha kyyhötti rajakoirille tarkoitetussa tarhassa. Rajavartija kertoi, että kaksi koiraa oli tullut ja toinen ei antautunut millään. Tämän pennun saivat sitten helposti kiinni. Hän varoitti, että joskoirat karkaavat Venäjän puolelle, niin siitä voi tulla ongelmia. Pahimmassa tapauksessa koira joudutaan jättämään karanteeniin useaksi viikoksi. Lupasimme pitää koirat paremmin hallinnassa. Kerroimme, että se vähän vanhempi koira juoksee kauas ja tämä pentu perässä. Vartijat olivat ymmärtäväisiä.

Seuraavana aamuna irrottelin jumiutuneen reen ja ajoin sen pihaan ja heiteltiin puut laaniin. Oli tarkoitus siivota mökki ja lähteä järvimökille arjen viettoon. Siinä siivoillessa ja tavaroita pakkaillessa koirat hävisivät. Viheltelin, mutta ei mitään reaktiota. Hyppäsin moottorikelkan selkään ja lähdin jäljittämään. Löysin jäljet rajavyöhykkeeltä ja ensin oletin, että ne ovat juosseet sitä pitkin taas suoraan raja-asemalle. Kohta huomasin, että suunta olikin kohti etelää. Käänsin kelkan ja lähdin seuraamaan. Kiipesin kelkalla lumisateessa ylös jyrkkää mäkeä. Jäljet näkyivät enää vaivoin ja välillä lumisade oli todella sankka. Rajavartijoiden kelkkaura menee mäen päällä sisälle rajavyöhykkeelle. Siinä kohti jouduin itse pysähtymään, koska rajavyöhykkeelle meneminen on kielletty. Koirat siis olivat menossa täyttä vauhtia nokka kohti Venäjää.

Ajattelin, että tämä reitti todennäköisesti kulkee rajavyöhykkeen sisällä ja palaa jossakin vaiheessa rajavyöhykkeen rajalinjalle. Niinpä lähdin ajamaan rajan laillista reunaa. Välillä pysähdyin viheltämään ja odottelin. Ei kuulunut mitään. Lumisade vain tiheni. Jatkoin etelään, eikä vyöhykkeeltä tullut uraa eikä koiria kuulunut. Päätin kääntyä takaisin. Juuri kun käänsin kelkan, niin puhelin soi. Vastasin:

Rajavartiostosta päivää. Onko meidän koirat siellä kysyin. Kyllä. Valkoinen koira on suorittanut luvattoman rajanylittämisen. Entä toinen koira? Siitä ei ole tietoa. Saitteko koiran kiinni? Ei koira ei antaudu meille. Sanoin olevani kelkalle metsässä ja tulevani parasta mahdollista vauhtia. Soitin vaimolle ja sanoin, että putsaa auto. Lähdin ajamaan kohti mökkiä. Kiroilin ääneen. Välillä ajoin liian lujaa ja kelkka meinasi lähteä käsistä. Hillitsin itseäni ja ajattelin, että ei tämän takia kannata kuitenkaan henkeään heittää.

Tulin mökin pihalle aivan hiestä märkänä. Kelkalla ajaminen umpimetsässä on todellista urheilua. Vaihdoin kypärän karvahattuun ja hyppäsimme autoon. Raja-asemalle on vain reilu kilometri. Ajoimme tutusti parkkiin aseman länsiseinustalle. Katselin taas koppiin, josko siellä näkyisi koiria. Ei näkynyt. Tullimies oli ulkona ja hän sanoi, että ai teidänkö koiria ne ovatkin. Tullimies on tullut tutuksi tankillakäyntireissuilta. Menimme asemalle ja ulos tuli nuorehko rajavartija. Hän kertoi, että valkoinen koira ei ole antautunut ja ruskea on todennäköisesti antautunut Venäläisille. Valkoinen on kyllä haukkunut kovasti kun kaveria on otettu kiinni. Lähdimme kävelemään kohti rajaa. Lähestyimme ensimmäistä puomia ja vartioston mies huomasi ja sanoi, että tuollahan se on. Vilkaisin sivulle ja näin koiran. Vihelsin kaksi kertaa ja Fluffy ampaisi siitä täydellä vauhdilla. Suoraan syliini.

Otin koiran kantoon ja lähdimme palaamaan vartioasemalle. Samalla juttelimme ja vartija kertoi, että kolmeen mieheen oli koiraa koitettu saada kiinni. Kerroin, että koulutus on vielä hieman kesken, mutta tarkoitus on koirasta saada vielä kelpo metsästyskoira. Olin kuitenkin aavistuksen ylpeä ja helpottunut kun sain koiran välittömästi vihellyksellä haltuun. Se olisi vielä puuttunut, että olisin pitkin rajaa joutunut koiraa maanittelemaan. Sain luvan laittaa koiran autoon. Menimme sisälle selvittelemään jatkotoimenpiteitä Rauhan palauttamiseksi rajalle. Siis suomen puolelle.  Vartijat olivat nuhdelleet Markettaa, mutta ystävällisesti. Tilanne on oikeasti aika kiusallinen ja vielä kun edellisenä päivänä oli koirat tehneet lähes saman tempun. Olimme siis ammatti- ja taparikollisia.

Meille kerrottiin, että tässä voi mennä useita tunteja aikaa. Faxeja lähetellään puolin ja toisin. Ymmärsin kuitenkin, että koira on mahdollista saada takaisin saman päivän aikana. Meille annettiin lupa mennä mökille odottamaan. Kämppä oli jo siivottu ja Marketta oli tehnyt halkokuormankin valmiiksi, sillä välin kun minä etsin koiria kelkalla. Oli vain odoteltava puhelinsoittoa. Minä makailin sänkyllä ja vaimo pelasi pasianssia. Sitten totesimme, että Markettahan voisi lähteä jo ajelemaan järvimökille. Hän otti kaksi koiraa ja lähti. Seurasin vähän matkaa, josko hän pääsee auraamatonta tietä takaisin. Hyvin meni vaikka maha ottikin jo hiukan kiinni keskipolanteeseen. Siis auton maha.

Meni ehkä viisitoista minuuttia ja puhelimeni soi. Vartiostosta soitettiin, että Venäjältä on tullut tieto, että yhtymä on kello 16.00 suomen aikaa. Kysyin, mitä tämä tarkoittaa ja hän sanoi, että todennäköisesti koira luovutetaan tuolloin. Todennäköisesti? Jatkoin makoilua ja kohta puhelin soi uudestaan. Asemalta soitettiin taas ja kysyttiin onko meillä rokotustodistuksia. Sanoin, että ne ovat toisella mökillä 30 kilometrin päässä. Hän sanoi, että ne kyllä olisi hyvä olla mukana. Soitin siis vaimolle ja sanoin, että kun pääset perille, niin ota koiran paperit ja aja takaisin. Tämä oli jotenkin tälle päivälle tyypillistä. Jotenkinhan kaikki meni hankalimman mukaan.

Sovimme treffit raja-aseman edessä olevalle isolle parkkipaikalle. Noin puoli neljän aikoihin lähdin kärryn kanssa kohti yhtymää. Marketta odottelikin jo parkkipaikalla ja jätin auton ja peräkärryn sinne hyppäsin Marketan autoon. Jos ihmettelette, miksi olemme liikkeellä kahdella autolla, niin kävimme lauantaiaamuna tankkaamassa molemmat autot Kiimasvaaran ABC:llä. Odottelimme hetken aikaa ja sitten ajoimme raja-asemalle. Vastassamme oli neljä univormupukuista herrasmiestä. Yksi tullin edustaja ja kolme rajavartioston miestä. Kättelimme ja jutustelimme aiheesta. Pian selvisi, että me emme itse menekään mukaan yhtymään. (tapaamiseen) He kertoivat myöskin, että silloin tällöin näitä tapauksia on. Varsinkin syksyllä metsästysaikaan. Välillä myös venäjältä tulee koiria tälle puolelle. Tullin virkailija tutki Rauhan paperit ja kiinnitti huomiota varsinkin rokotuksiin. Kaikki oli kunnossa. Hän kuitenkin otti Rauhan passin mukaan koiran luovutukseen. Varmaan hän esittelee koiran paperit myös naapurimaan viranomaisille.

Kun määrähetki lähestyi, niin suomalainen kolmen hengen arvokas delegaatio marssi ei kenenkään maalle. Yksi rajavartija jäi jututtamaan meitä. Meni noin viisitoista minuuttia ja delegaatio marssi takaisin taluttaen tutunnäköistä pentukoiraa. Rauha palasi takaisin. Maailmannaisen elkein aivan viilipyttymäisesti. Tullimies ojensi koiran ja antoi koiran passin. Rajavartioston vanhempi virkailija kertoi myös hymyillen, että naapuri oli pitänyt koiraa hyvänä. Rauha oli mieluummin ollut lähdössä takaisin Venäläisten mukaan kuin näiden kolmen Rauhalle tuntemattoman miehen matkaan.

Kiittelin vielä delegaatiota ystävällisestä palvelusta ja lupasin, että nyt siirrymme tästä varmuuden vuoksi 30 kilometriä länteen.

Tässähän nämä karkulaiset ovat voimia keräämässä uusiin seikkailuihin.