Viimeinen blogi

Tämän on viimeinen blogini tällä paikalla. Olen kiitollinen teille lukijat, joita on ollut 100 - 654 / juttu. Eniten luettu blogini löytyy tästä linkistä:   Ovesta tulee yllätysvieraita   Kaikenkeikkiaan vierailuja on ollut yli 50 000 tämän parin vuoden aikana.

Tämän  blogin kirjoittaminen alkoi jo siinä vaiheessa, kun erakoksi siirtyminen ja maailmasta piiloutuminen oli vain haave. Haavehan toteutui osittain ja muutimme Kuusamoon vaimoni kanssa. Edeltävä elämä jätettiin taakse, vaikka se kummituksen tavoin vieläkin vaivaa aina silloin tällöin. Taidemaailmasta sain riittävästi etäisyyttä ja nyt tuntuu taas hyvältä ja mielenkiintoiselta. Voisin sanoa, että nykyään harrastan aktiivisesti nykytaidetta. Käyn mielelläni näyttelyissä ja taiteilijoiden työhuoneilla. Sain myös ilolla ottaa vastaan Lapin taiteilijaseuran kesänäyttelyiden kuratoinnin tulevana kesänä.

En jätä blogin kirjoittamista kokonaan. Aloitin juuri uuden blogin jonka otsikko on sosiaalinen erakko. Koska opiskelen sekä valokuvausta, että kirjoittamista, niin blogissa on enemmän valokuvaukseen liittyviä tekstejä ja valokuvia. Kirjoittelen sinne myös pakinoita, kolumneja ja muita juttuja. Saatan myös laittaa joitakin harjoitteita joita teen ja joiden ajattelen kiinnostavan mahdollisia lukijoita.  Kuvia todennäköisesti tulee myös runsaasti ja toivottavasti laatu myös paranee sitä mukaa kun taidot kasvavat.

Tämä " Piilossa maailmalta" jää vielä paikallensa  ja uusi löytyy tästä linkistä.

Sosiaalinen erakko

osoite on: www.kuvakirjoitusta.blogspot.com

Kiitos vielä kerran teille lukijat. Oli todella mukavaa kirjoittaa kun tiesi, että kirjoituksellani on yleisö.

On aika lentää eteenpäin:

Kierreportaat

Asumme perustylsässä peruskerrostalossa Rovaniemellä. Mietin viime viikolla, että mikä on mielenkiintoisimman näköinen rakenne perustylsässä talossa ja hyvin nopeasti ainoana tuli mieleen kierreportaikko. Asia unohtui, mutta kun luin yhtä oppikirjaa ja siinä näin Rafael Roosin ottaman kuvan stadionin portaista vuodelta 1952, niin päätin kokeilla. Katselin ja kokeilin olisiko parempi ottaa kuva kun rapussa on valot päällä vai poissa. Rappukäytävän yllä on kattoikkuna ja alaovesta tulee myös luonnonvaloa.

Menin kellariin ja laitoin kameran lattialle kohti kattoa. Aikalaukaisimen päälle ja otin kuvan. Katsoin välillä  ja siirsin paikkaa useita kertoja. Laitoin aukon pieneksi, jotta terävyysalue kasvaisi.
Otin parikymmentä kuvaa välillä säätöjä ja sijaintia vaihtaen ja tulin koneelle katsomaan lopputulosta. Parhaiten portaikko kuvautui pelkällä luonnonvalolla. Rajasin kuvaa ja käänsin sen pystyyn. Kuva oli melkein mustavalkoinen luonnostaan, joten käänsin sen oikeasti mustavalkoiseksi. Säätelin kontrastia ja lisäsin aavistuksen valoa. Pieniä säätöjä.

Kun nyt katselen kuvaa, niin näen sen lähes abstraktina maalauksena, joka kuitenkin kertoo oppimisprosessista. Keskellä näkyy kirkkaana tavoitteena oppia joku asia hyvin. Tikkaita noustaan ylös ja juuri kun luulet osaavasi jonkin asian, niin putoat alas. Ei aivan lähtöpisteeseen mutta alas kuitenkin. Alkaa uusi kipuaminen kaarevia tikkaita, kunnes taas tulee pudotus. Päämäärä kuitenkin kirkkaana edessä.

Valokuvauksen opettelu on minulle juuri tälläistä. Mitä enemmän opiskelen, sitä vaikeammaksi se muuttuu. Silti hyppään tikkaille uudestaan ja uudestaan ja pyrin valoa kohti. Enemmän ja enemmän myös osaa arvostaa hyvää valokuvaa. Valokuvauksessa on yksinkertaisimmillaan kyse vain napin painamisesta, mutta se miten ja milloin sitä painaa, on se mielenkiintoinen kysymys. Yksi mielenkiintoisista kysymyksistä.

Umpihankea

Elämä on välillä kuin lumessa tarpoisi. Vaikka aurinko paistaa, niin silti vain tuntuu raskaalta. Jalka lipsuu syvällä hangessa ja lumi on rakeista ja nuljuavaa. Zen-buddhalainen sanonta: Muta on vain mutaa, voidaan pohjoisen oloihin laittaa muotoon umpihanki on vain umpihankea. Viimeistään Juhannuksena elämä voittaa ja valoa tulee pimeimmänkin tunnelin päähän. Umpihanki on väistynyt pois, kunnes  juhannuspäivän aamuna elämä taas muuttuu raskaaksi, mutta vain hetkeksi.

Umpihanki on vain umpihankea tarkoittaa sitä, että jossakin vaiheessa se elämänraskaus loppuu ja kulkeminen helpottuu. Silloin kun tarpoo hangessa pitää muistaa, että se ei ole loputonta. Hankikin on rajallinen. Ensin pää nousee pinnalle ja sitten kaikki tuntuu taas paremmalta ja helpommalta.

Muistan  armeijassa raskaalta metsäkeikalta tullessamme kuinka osa porukasta sadatteli keikan raskautta ja jäi siihen ikävään negatiivisuuteen elämään. Minä istuskelin tuvan jakkaralla ja ajattelin: Paska reissu, mutta tulipa tehtyä. Mitä sitä raskaita asioita miettimään liian pitkään ja jälkikäteen. Toki menneisyydessä tulee välillä pyöriskeltyä ja menneisyyden ratkaisuja vatvottua , mutta kaikki tehdyt ratkaisut on kuitenkin loppujen lopuksi ollut oikeita. Tai mistä näistä tietää, kun on vain yksi polku jonka on valinnut kuljettavaksi.  Olen sulkenut ovia takana, mutta aina edessäkin on uusia haasteita ja mahdollisuuksia auennut.  Siltoja on palanut, mutta uusia on aina myös rakenteilla. Pää on noussut pinnalle.

Haasteita näyttäisi olevan edessä, niin kirjoittamisen kuin valokuvaamisenkin saralla ja usko on koetuksella. Kuitenkin haluan ajatella, että hyvin se elämä vielä lentoon lähtee. Miksi ei lähtisi?

Tämä taas oli itse keksitty harjoitus päivän kuvien ja elämänpohdinnan yhdistämisestä. Fiilis on tällä hetkellä lähinnä tuon viimeisen kuvan kaltainen.

Kuvauskopissa

                              

Tarmo pyysi minua kuvaamaan merikotkia Pekan kuvauskojuun itärajan pintaan. Olin luvannut joskus lähteä, vaikka en siitä niin kovin innoissani olekaan. Kuvaajat houkuttelevat lintuja kopin viereen haaskalle ja siitä sitten otetaan niitä vuoden luontokuvia, joita yhdessä ihastellaan maailmalla. Kaikki karhukuvatkin on nykyään hyvin syötetyistä pullakarhuista. Syövät säännöllisesti kaikkia herkkuja ja kuulemma tulevat syömäänkin kuin koululaiset. Joka päivä samaan aikaan.  En kehdannut enää kieltäytyäkään, vaikka vapaudesta pidänkin enemmän kuin hikisessä kopissa nyhjöttämisestä. Eläintarhan ja luontokuvauksen erohan on vain se, että eläintarhassa eläin on häkissä ja ihminen vapaana ja luontokuvaajilla asia on juurikin päinvastoin.

Pekan koppi sijaitsee mäen harjanteella hakkuuaukion reunalla. Kopin takana on vanha aarniometsä ja mäen alla virtaa pieni puro kohti Venäjää. Aukon reuna kertoo sen missä suojelualue alkaa ja tehometsä loppuu. Tehometsä tässä yhteydessä tarkoittaa aukkoa.  Aukealle on jätetty muutama kuvauksellinen puu, josta kotkat pääsevät tarkkailemaan juuri hyvälle kuvausetäisyydelle sijoitettua sianraatoa. Haaskoina käytetään luonnollisen kuoleman kokeneita sikoja. Luonnollinen kuolema tarkoittaa  johonkin sairauteen tai yksinkertaisesti vitutukseen kuolemista. Minusta tuntuu, että fiksuimmat siat kuolevat sikalassa ihan vaan siitä syystä, että vankilassa ei ole hyvä olla. Vaikka olisi hyväkin vankila, niin se on vain vankila. Sika on vain sika, mutta sen serkku on villi ja vapaa.

Koppiin mennessä käytiin harjaamassa sianruhojen päältä liiat lumet pois. Jäiset ruhot olivat vain toiselta reunalta syötyjä. Ehjä sian pinta näytti hyvältä. Tarmo löi kirveellä viiltoja sian nahkaan. Olin näkevinäni hänen ilmeessään vähän etovaa vivahdetta. Minulle tuli nälkä. Katsoin kuinka nahka repesi ja ulkofilee paljastui nahan alta. Aika helposti tuosta saisin revittyä herkkupalan. Laitoimme kopin lämmittimen päälle ja viritimme kamerat niille tarkoitettuihin aukkoihin. Tarmolla oli kolme kameraa ja viisi erilaista putkea. Minulla vain tämä yksi ja siihen kaksi objektiivia. Laitoin 200 millisen ja sillä pitäisi pärjätä. Aurinko laski ja yö oli aikaa istuskella, jutella, makoilla ja parantaa maailmaa. Aamulla auringon noustessa saattaa tulla maakotkia ja merikotkiakin. Tällä kopilla on myös nähty ahma joskus ja kerran karhu oli raahannut sianraadon mäen alla virtaavaan jokeen sulamaan keväällä. Haaskat onkin karhulle hyvää evästä pitkän nukutun talven jälkeen.

Tarmolla oli koskenkorvaa ja minulla jaloviinaa. Kaatelimme plöröjä kahvin sekaan. Tarmo kertoi loputtomasti tarinoita kopissa vietetyistä öistä ja päivistä. Kieltämättä hänen kuvansa ovat hienoja ja kauniita. Jokaisella reissulla ei kuulemma tule edes yhtään kelvollista kuvaa. Joku menee pieleen tai haaskalle ei vain tule mitään mielenkiintoista. Joskus keli vain on niin harmaa, että kelvollista ei tule. Vaatimustaso ja kriittisyys myös kasvaa, sitä enemmän mitä enemmän kuvaa. Se mikä aloittelijalle kelpaa ei konkarista ole enää minkään arvoinen.

Söimme makkaraa. Minulla oli savupekoni Wilhelmiä ja keskustelimme syövämme samaa tavaraa kuin kotkatkin. Kävin ulkona kusella ja kuuntelin öistä metsää.  Tunsin raadon tuoksun vienona ja houkuttelevana. Aamu alkoi sarastaa. Venyttelin kopin takana ja levitin siipeni levälleen. Hyppelin ilmaan ja joka hyppy nousi korkeammalle. En halunnut mennä enää takaisin hikiseen vankilaan. Lähdin kävelemään takametsään. Loikin joenvarteen ja join vettä purosta. Huomasin kuinka aurinko nousi. Juoksin ylämäkeen ja kun tulin aukon reunalle levitin siipeni ja vedin pari nopeaa vetoa. Tunsin kuinka vastainen tuuli tuntui kainaloissani ja nousin nopeasti kuvauskopin yli. Tarkkailin aukeaa ylhäältä ja näin kuinka Tarmo kävi takaovesta kurkkimassa, että minne minä hävisin. Liitelin hiljaa hänen yläpuolellaan ja hymyilin, vaikka nokkani ei hymyyn taipunutkaan. Näin Tarmon pyörittelevän päätään ja laittavan oven hiljaa kiinni. Aurinko nousi jo horisontin yläpuolelle. Parin sadan metrin päässä näkyi kaksi maakotkaa istuskelemassa. Päätin käydä heille vähän näyttämässä reviiriäni. Liitelin yläkautta ja syöksyin heitä kohti. Kymmenen metriä ennen levitin siipeni ja näytin heille kynsiäni. Otin tappajan ilmeen ja avasin suuni. Maakotkat ymmärsivät lähteä takaviistoon.

Lensin hitaasti kohti kuvauskoppia. Kaartelin näkökentässä ja toivoin, että Tarmo on saanut kameransa kunnolla valmiiksi. Ensin laskeuduin oksalle istumaan ja poseerasin niin komeasti kuin osasin linssien suuntaan. Kuulin kuinka moottoriperä suorastaan huusi, kun Tarmo painoi laukaisinta. Laskeuduin haaskalle ja siinä koitin pomppia kuin kunnon valokuvamalli. Yritin vielä miettiä, kuinka saisin sellaisia asentoja, joita en ollut koskaan luontokuvissa nähnyt. Seurailin valon suuntaa kun lentelin edestakaisin moottoriperän soidessa. Siipeen kun saisin valonsäteet osumaan, niin näyttäisi hyvältä. Tein ilmassa kuperkeikkoja ja piruetteja.

Aloin olla varma, että pakostakin Tarmolla on eväitä kymmeniin hyviin kuviin. Pysähdyin oksalle ja heiluttelin oikeaa siipeäni. Kuulin kuinka kamera taas kävi. Hyppäsin lentoon ja tein vielä yhden kunniakierroksen. Jospa lähtisin käymään Venäjällä tuumasin kun otin korkeutta kohti itää.

Epilogi

Palattuani Venäjältä kuukausien päästä törmäsin uimarannalla eväsmakkaroita varastaessani iltapäivälehteen. Tuuli avasi juuri aukean, jossa Tarmo kertoo uskomattomista kotkakuvistaan. Hän on voittanut lähes kaikki luontokuvapalkinnot sekä suomessa että ulkomailla. Samassa lehdessä on myös pieni juttu kadonneesta valokuvaajasta, josta ei ole jäänyt jälkeäkään. Tarmoa on kuulusteltu, mutta viimeinen havainto on vain kuselle lähtevästä miehestä, joka ei koskaan palannut.

Yllä oleva on metamorfoosiharjoitus Taivalkosken  kurssille. Jos joku lukijoista uskoi, että  olen muuttunut merikotkaksi ja lehtänyt Venäjälle, niin hyvä. Sillä niinhän minä olenkin tehnyt.

Uimme Joulupukin katiskaan

- Haluatko nähdä Joulupukin? Kysyin Sonjalta kun hän tuli Rovaniemelle tiistaiaamuna. Olin jo unohtanut asian, mutta Sonja palasi siihen kun olimme katsomassa Arktikumin näyttelyä. Kävimme vielä Korundissa ja sitten lähdimme kohti vesiä joissa tiesin Joulupukin uivan.

Kävin Lauran kanssa napapiirillä kun hän oli täällä. Ensimmäistä kertaa löysin paikan ja näin Joulupukin istumassa tuolillaan. Kun tupsahdimme käytävän päähän, jossa katseemme kohtasivat Joulupukki kutsui meitä sanoen:  - Tänne päin. Tulkaa tevehtimään. Laura kääntyi nauraen pois samalla punastuen. Minä totesin pukille, että Laura ei ole ollut kiltti ja siksi ei uskalla tulla. Käännyimme hyväntuulisina naureskellen pois.

Sonjan kanssa menimme määrätietoisesti samaan paikkaan tarkoituksena tavata pukki silmästä silmään. Kävelimme käytävää pitkin ja penkillä istui selvästi viime kertaista pienikokoisempi pukki. Parissa viikossa pukki oli laihtunut parikymmentä kiloa. Karppaaminen taitaa purra. Pukin molemmilla puolilla on penkki ja istuimme paikoillemme. Samalla kun istahdin näin edessämme jalustalla olevan järjestelmäkameran. Tiesin, että olemme katiskassa. Juttelimme pukin kanssa niitä näitä ja pukilla oli välillä virkayskä. Kameran vieressä nuori poikatonttu palveli edellisiä kävijöitä ja pujotti jotakin muovipussiin. Pukki yskäisi vielä pari kertaa nyt jo vaativammin. Poika sai asiakkaat hoidettua ja kääntyi kameran puoleen. Painoi nappia pari kertaa tarkemmin katsomatta ja huoneessa välähti studiovalot. Pukki kertoi, että kuva tulee pukin arkistoon, mutta toki itselleen voi oman kopion lunastaa.

Samalla kun näin kameran, tajusin että me lähdimme  kalastamaan pukkia, mutta pukki kalastikin meidät. Hän toimi oman katiskansa syöttinä. Menimme katsomaan kuvaa ja vaikka kuinka olin  päättänyt että en osta kuvaa, niin jotenkin kuitenkin jouduin pyörtämään päätökseni. Kapinoin kuitenkin vastaan ostamalla vain pienemmän kuvan (15€) kun isompi olisi maksanut kaksikymppiä.

Koko paikka jossa pukin tapaaminen tapahtuu on suunniteltu oikeasti pyydykseksi. Siitä ei ole läpikulkua vaan on oikeastaan pakko pysähtyä ellei ymmärrä kääntyä katiskan nielulta pois. 

Kun nyt julkaisen tämän kameralla ottamani huonon kuvan tästä kuvasta saan varmaan syytteen teoksen laittomasta levittämisestä. Kuvan oikeudethan on edelleen sillä nappia painaneella tontulla. Tonttuja oli siis kameran molemmilla puolilla.

Annoin alkuperäisen kuvan Sonjalle Tampereelle vietäväksi.

Kuvassa vasemmalta: Sampo tonttu, Joulupukki ja Sonja

Samana päivänä näimme myös tasavallan presidentti Sauli Niinistön. Hän oli päivän Rovaniemellä ja varta vasten menin Lordinaukiolle katsomaan. Siellä me valokuvattiin sulassa sovussa Esko - Juhani Tennilän (Vas. omaa sukua Kom.)  kanssa tätä instituutiota.
En kuunnellut mitä Presidentti puhui, mutta hän näytti kameran läpi puhuvan hyvin. Ihan kuin olisi ennenkin puheita pidellyt.

Kaksi tunnettua instituutiota samana päivänä. Jompi kumpi on satuolento. Joulupukki tuli kyllä paljon konkreettisemmaksi, kun tililtä vilahti 15 euroa.

Eilen minun piti lentää Helsinkiin. Käydä katsomassa näyttelyitä ja mennä tänään Mänttään kokoukseen. Kokous oli peruttu, joten jätin koko reissun väliin. Harmittaa vaan kun lentolippukin tuli jo hankittua.

Olen tänään matkalla, jolla en ole. 

Kohti valoa

Sonja nukkuu sohvalla. Aamujuna toi hänet Tampereelta Rauhan kanssa. Pääni on pyörällä pitkän viikonlopun tapahtumista. Torniossa oli hektinen jakso, kun kaksikymmentä entuudestaan tuntematonta ihmistä laitetaan samaan tilaan, jokainen esittelee omia valokuviaan ja niiden kautta itseään valokuvaajana. Opettajat kertovat tulevasta ohjelmasta puoleksitoista vuodeksi ja tavoitteista mitä silloin pitäisi saavuttaa. Oikeastaan tasosta mikä silloin pitäisi saavuttaa. Ammattitaso on aivan eri kuin harrastajataso. Omat kuvat alkavat näyttää aikalailla surkeilta ja niissä on kaikenlaisia asioita joita nyt ei pitäisi enää tällä omalla harrastajatasollakaan sallia. Harmittelen myös omassa esityksessäni olevia jo niitä sinne laittaessanikin tietämiäni puutteellisia kuvia. Mukana esityksessäni on epätarkkoja ja tärähtäneitä kuvia, joita en edes saisi taiteeksi käännettyä. Kuvia on liikaa ja puhun liian paljon. Erakolle iskee puheripuli kun pääsee ihmisille puhumaan. Kun tulen istumaan takaisin tuolille olen hiukan harmissani. Perustelen itselleni, että kun nyt esittelin myös huonoja kuvia, niin seuraavan kerran esittämäni keskinkertaisuudet näyttävät jo paljon paremmilta. Väännän negatiivisen positiiviseksi.

Välillä meinaan lamaantua, mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin innoissani. Kun rima on korkealla, niin sinne voi joskus päästäkin. Jos ei aivan kevyesti rima ylitykään tai menee vaikka hipoen ali, niin silti kuvien ja kuvakäsityksen laatu on varmasti kohentunut. Vaikka viikonloppu herätti välillä paniikkia ja lamaannusta, niin kokonaisuutena olen erittäin innostunut ja motivoitunut opiskelemaan paremmaksi valokuvaajaksi. Ryhmässä on 20 opiskelijaa, mikä on aika paljon. Olen opiskelijaryhmän ikähaitarin yläpäästä, mutta en vanhin. Nuorimmat ovat samanikäisiä kuin minä olin silloin kun he syntyivät.  Opettajia on onneksi kaksi. Opettajia voisin vaikka vähän kehuakin, mutta en viitsi, koska molemmat saattaisivat siitä ylpistyä ja olisivat tämän jälkeen entistä ankarampia. Ankaruuden taso teki jo nyt vaikutuksen. (ei kai ne vaan eksy tänne minun blogiini? :-))

Valokuvauksessa kyse on valosta. Valo pitää oppia näkemään, jotta voi saada hyviä kuvia. Valo pitää tuntea. Valoa kohti pitää mennä. Ne jotka ovat palanneet takaisin sieltä minne me kaikki olemme menossa ovat kertoneet, että he olivat menossa täydellistä valoa kohti, joka veti heitä puoleensa. Uskokaamme että kaikki saamme kuitenkin sen valon kohdalleen viimeisillä hetkillä tässä maailmassa.

Me Zen-Buddhalaiset valokuvaajat etsimme myös aina vaan sitä tietä valaistumiseen. Aion kuitenkin ennen sitä etsiä parempaa taitoa löytää sopivimmat valot.

Kuvia viime viikoilta

 

Tarkoitus ei ole muuttaa tätä blogia pelkästään kuvablogiksi. Viime viikkoina on vain ollut niin paljon kaikenlaista puuhaa, että sen kirjoittaminen tuntuu valtavalta möykyltä. Mitä enemmän kirjoittamista on, niin sitä vaikeampi sitä on ylöskirjata. Laura oli mm. täällä viikon ja kiertelimme kaupungia ja sen nähtävyyksiä.

Kävimme Marketan kanssa viikonloppuna pikavierailulla Mäntässä. Ajelin pakettiautolla edestakaisin kaupungissa ja roudasin tavaroita. Aika ei meinannut riittää kaikkeen ja tunsin itseni kiireiseksi. Mänttä tuntuu minulle olevan ikuisesti ajelua pakettiautolla edestakaisin. No kävin minä entisessä kodissani saunomassa, kävin myös naapurissa juhlissa, joissa oli äärettömän paljon kavereitamme. Vanhempieni luona vierailimme myös useaan otteeseen. Tapasin siskoni Annen ja tyttäreni Sonjan, joka tuli myös kaupunkiin viikonlopuksi. Kävimme kaksi kertaa Erkon haudalla. (ruusukuvat ovat ruusustamme toisellla käynnillä ) Mänttä on siis roudaamista, pakettiautolla ajamista, saunomista ja vierailuja ja juhlimista ja suremista. Kun tarkemmin mietin, niin näinhän se kaksikymmentä vuotta Mäntässä taisi mennäkin. 

Ai niin. Metsäliitto Mäntän konttori heittää kesällä keikan tässä pienessä kaupungissa. 

Olemme nukkuneet elokuusta lähtien patjoilla lattialla. Nyt meillä on sänky ja voi hyvänen aika miten sänkyä osaa arvostaa kun ilman on joutunut kärvistelemään  puoli vuotta. Sänkymme on myös valtavan iso ja se hankittiin kun lapsemme olivat kaikki vielä pieniä. Mahtui koko perhe samaan sänkyyn tarvittaessa.

Kuvat ovat sekalaisia ja sekalaisessa järjestyksessä. Tulevana viikonloppuna alan opiskella tätä valokuvausta sitten ihan tosissani. Harmittelen samalla, että en voi revetä Taivalkoskelle kirjoittamiskurssille. Olen sinne kyllä tekstini lähettänyt opiskelukavereiden riemuksi tai harmiksi.