Kohti ääretöntä ja sen yli.

Viimeisen näyttelyn viimeinen päivä on takana. 22 vuotta taidenäyttelyiden tekemistä. Tuottajana, roudarina, kuraattorina, rakennusmiehenä, suunnittelijana, siivoojana, lipunmyyjänä, keittiöapulaisena, puutarhurina, talonmiehenä, ruohonleikkaajana, tsupparina, apupoikana, paskakaivontyhjentäjänä, konttoristinä ja sihteerinä. Hienoja ja mukavia vuosia. Yli viisisataa suomalaista taiteilijaa on ollut yhteistyökumppanina. Siis kuvataiteilijaa. Muusikoita ja muita esiintyjiä kymmeniä. Hienoja ihmisiä paljon.

Mutta aika aikaa kutakin. Nyt kohti pienempää olemista ja pienempää tekemistä. Mitä se on, sen aika näyttää. Nyt väsyttää, mutta olo on onnellinen ja huojentunut. Viimeinen rutistus näyttelyn purussa ja kuljetuksessa ja sitten kohti uusia seikkailuja. Kohti ääretöntä ja sen yli.

Kyltti jää, mutta minä lähden.

Kävin torstaina lääkärissä ja sydänfilmissä ei ole mitään hälyyttävää. Otettiin hiukan kokeita, joiden tulokset saan tiistaina. Lääkäri arveli, että jos niissä ei ole mitään poikkeavaa, niin kyseessä on todennäköisesti stressi. Eli tämä erakoksi siirtyminen stressaa kuitenkin ja ehkä myös nämä viime hetken järjestelyt. Muutospaineet.

Mieleen tuli vanha vitsi:

Mies meni lääkäriin ja lääkäri tutki hänet. Viimein hän sanoi miehelle, että teillä on laiska sydän. Siihen mies tokaisi, että no sehän kävi hyvin. Laiskahan minä olen itsekin.

Kävimme alkuviikosta Turussa. Yhden päivän pikavisiitti. Pitkin kesää ihmiset ovat sanoneet, että Turun näyttelyt ovat vaatimattomia Mäntän näyttelyihin verrattuna. Uskon että ihmiset Turun näyttelyistä puhuessaan tarkoittavat Logomon näyttelyitä. Kävin siis katsomassa ne. Logomossa on jalkapallonäyttely, Tuli on irti- näyttely, joka kertoo Turun palosta ja tulesta ylipäätään, sekä valokuvanäyttely Liisa Ihmemaassa. Näyttelyt ovat ihan hyvin ja huolella tehtyjä kokonaisuuksia. Valokuvanäyttely on erittäin hyvää laatua, mutta tokihan nämä ovat vähän vähäisiä meidän tarjontaamme verrattuna. Turku on euroopan kulttuuripääkaupunki ja Mänttä suomen kuvataidepääkaupunki, jos tälläisen nimityksen voi heittää tällä foorumilla.

Logomo on näyttelytilana mielestäni oikein hyvä ja väljä. Kulttuuripääkaupunkivuoden jälkeenhän se jatkaa myös elävänä kulttuuritilana. Tiloja on riittävästi tehdä siitä vaikka kokonaan nykytaiteelle varatun keskuksen. Silloin saisi rakennettua riittävästi volyymia, jotta me nenä nyrpällään olevat nykytaideihmisetkin jaksamme hilata luumme Turkuun.

Honkahovin näyttely on auki enää kaksi päivää. Sitten omalta osaltani loppuu tämä homman pyörittäminen. Kaksi vuotta sitten elokuun 16. päivänä näyttelyn sulkeuduttua menin ja sahasin pultit poikki Taidekeskus Honkahovin näyttelykyltistä ja vein sen autotalliin. Tänä kesänä ilman suurempaa uhoa kävin sen laittamassa takaisin. Kyltti tällä kertaa jää, mutta minä lähden.

Remonttiin taitaa joutua sekä mies, että auto.

Aamulla kirjoittelin yhden kirjeen ja hoitelin asioita. Puhuin pitkän puhelun ja kävin vähän kertomassa talosta pienelle ryhmälle. Näin kuinka taloon sisälle käveli usein käyvä asiakas, joka sattumalta on lääkäri. Sanoin, että vaikka on vapaapäiväsi, niin voisit avata minulle hetkeksi vastaanoton. Ärsyttävää, tiedän, mutta kun se sydämen syke vähän häiritsee ja oikeasti myös nostaa sekä verenpainetta, että sykettä.

Tarjosin tohtorille kahvit ja hänen kahvia juodessaan kertoilin edellä mainitulle ryhmälle vähän talosta. Lopetin kertomuksen siihen, että nyt pitää mennä asiakaslääkärin vastaanotolle. Kerroin eilisistä vaivoistani ja hän kuunteli tarkkaavaisesti. Esitti lisäkysymyksiä ja teki diagnoosia. Hän poissulki juttuja ja kertoi, että en nyt ihan välittömästi ole tähän kuolemassakaan. Se helpotti, sillä ensin pitää viedä auto korjattavaksi ja käydä katsomassa Turku- Euroopan kulttuuripääkaupunki.

Tohtori kyllä sanoi, että tämä pitää tutkia tarkemmin ja kehotti tulemaan hänen vastaanotolleen.Laboratoriokokeita täytyy myös ottaa, jotta vaiva tarkentuisi. Äkkisestään hän sanoi kolmekin eri vaihtoehtoa: Stressi, joku piilevä tulehdus ja rytmihäiriö. Oireet jatkuvat kyllä edelleen, mutta koitan ottaa iisisti.

Olen nyt tyttäreni Tampereen kämpillä. Vein auton vauriotarkastukseen merkkikorjaamoon. Venäjällä tullut vaurio piti katsoa. Korjausmies tutki auton ja sanoi, että parempi kun tällä ei enää ajeta. Sinne jäi auto tarkempaan tutkimukseen ja hoitoon. Ilmeisesti se tälli olikin paha ja vaurioitti myös kardaaniakselia. Pakoputkisto katalysaattoreineen mennee uusiksi myös ja pohjapanssarikin pitää uusia. Remonttiin taitaa joutua sekä mies, että auto.

Kohta lähden junalla kohti kotia tyttären kanssa. Hän tulee töihin ja hoitamaan koiria täksi viikoksi.

Huomenna viemme vaimoni kanssa vanhempani Turun lähelle isäni kurssitapaamiseen. Kurssi on ollut ilmeisesti jo yli 60 vuotta sitten. Vaimoni kanssa tutustumme Turun kulttuuripääkaupunkivuoden näyttelyihin ja tapahtumiin. Tai sitten makaamme vain hotellihuoneessa.

"Sinä saatanan kone älä hyydy."

Viime päivinä olemme kuskailleet tavaroitamme varastolle. Paljon on heitetty pois, mutta paljon perheemme historiaa on myös laitettu talteen. En tiedä kuka sen varaston joskus tyhjentää, mutta toivottavasti varaa siihen hiukan aikaa, eikä heitä laatikkoja avaamattomina roskalavalle. Olemme myös käyneet kaappeja läpi kotona ja voi sitä vaatteiden paljoutta. Kirjoitin joskus keväällä, että en tänä vuonna osta mitään vaatteita. Olen niitä reinojen ja rukkasten hankintaa lukuunottamatta pitänytkin lupaukseni. Välillä olin jo vähällä ostaa muutaman parin sukkia, mutta en ostanut. Onneksi. Nyt kun kävimme sukkalaatikoita läpi ja aloitimme lajittelun, niin minulla on sukkakorissa 40 paria sukkia. Siis neljäkymmentäpariaehjiäsukkia!

Perheen sukkien lajittelu parista korista on vähän niin kuin muistipeliä. Sukkia käännellään niin kuin kortteja. Laitetaan syrjään ja kun pari löytyy, niin kietastaan ne yhteen ja heitellään eri kasoihin. Vaimon kasa, oma kasa ja tyttöjen kasa. Tytöt muuten. Älkää ostako sukkia koko vuonna. Täältä löytyy.

Olemme siis roudailleet laatikoita kellarista autoon, autosta varastoon ja sitten taas uudestaan ja uudestaan. Olen tuntenut itseni väsyneeksi ja haluttomaksi. Vaimon on pitänyt raahata minua perässä ja se on selvästi hiukan harmittanut häntä. Olen kuitenkin kuin uskollinen koira kulkenut perässä. Sanoin myös hänelle, että mieti sinä, niin minä vain kannan. Olen ajatellut, että minua vain laiskottaa. Tiedän että nämä rojut on täältä selvitettävä, mutta en millään vain ole meinannut jaksaa.

Eilen oli pyhäpäivä ja kaveripariskunta pyysi meitä pelaamaan golfia yhdelle pienelle yksityiselle kentälle. He ovat aloittelijoita ja tarkoitus oli pelata minun mailoilla koko porukalla. Golf on aikalailla rentouttavaa hommaa ja ajattelin, että hyvä syy välttää roudaaminen. Vaimo lähti mukaan myöskin. Vaimoni muuten oli kerran 80-luvulla kanssani golfrangella. Hän löi palloa viisi kertaa ohi ja sanoi: Paska peli. En pelaa enää ikinä.

Hän pyörsi päätöksensä eilen. Pelailimme opetellen neljästään. Olin päättänyt, että en opeta, koska tasoitukseni on parhaimmillaan ollut vain 29.5. Mutta pakkohan pienen pieniä vinkkejä oli antaa. Pelailimme mukavasti pari väylää ja sitten vaimoni lopetti. Ei mitenkään suutuspäissään, vaan ihan vain sanoi, että ei tämä huvita. Hän meni lukemaan iltapäivälehteä aurinkoon.

Jatkoimme kolmestaan ja pelini kulki paremmin kuin koskaan. Tein muun muassa kahdella peräkkäisellä väylällä parin. Sellaista bogey/par tahtia. Avaukset meni greenille ja lyönnit oli tikkusuoria. Yhtään täysin epäonnistunutta lyöntiä ei ollut. Pelaaminen tuntui hyvältä. Neljännellä väylällä muljautti rinnasta kummasti. No ainahan se välillä muljauttelee ajattelin. Tuli hiukan väsynyt olo, mutta peli kulki edelleen hyvin. Pelasimme kaikkiaan kahdeksan väylää ja sitten lähdimme pois.

Nälkä oli hirmuinen kun tulimme kotia. Söimme vaimoni tekemää tomaattikeittoa, jota söin todella tuhdisti. Menin ottamaan päiväunet. Nukuin vajaan tunnin ja heräsin kun tuntui vähän oudolta tuolla sydänalassa. Minulla on vähän ollut korkeaa verenpainetta ja siksi sängyn vieressä on mittari. Laiton mansetin käteen ja mittasin. Alapaine oli koholla kuten yleensäkin. Taisi olla 96. Mutta lepopulssi oli 102. Mittailin neljään kertaan maaten, välillä kättä vaihtaen, mutta alapaine pyöri 90-96 välillä ja syke 98- 102 välillä. Makailin puolitoista tuntia sängyssä ja välillä mittailin. Vähitellen syke siitä laskikin lähelle 80, mutta sekin on paljon normaalia korkeampi.

Kävin välillä suihkussakin, jos pitää vaikka sairaalalle lähteä, mutta en lähtenyt. Illalla sitten käveleksin puistossa koirien kanssa ja istuskelin. Mietin, että tämä muutosvaihe taitaa sittenkin ottaa ja stressata aikalailla. Uskon kuitenkin, että tämä tilanne paranee kun pääsen sinne pohjoiseen. En tiedä, mutta uskon.

Pentukoira katoaa. Keittiössä??

Heräsin yöllä puoli kolmelta kun vanhempi koira haukkui keittiössä. Menin sinne silmät sikkurassa ja päästin koiran ulos. Näin kesällä keittiön ikkuna on auki ja koira varmaan haistoi ketun tai jonkun muun elukan ikkunan takana. Päästäessäni koiraa ulos, ihmettelin, että miksihän pikkukoira ei ollut mukana. Mietin, että taas se o n vain niin unen pöpperössä, että ei jaksa maailman murheita miettiä.

Menin takaisin keittiöön ja etsin koiraa. Ei näkynyt sängyssään, eikä pöydän alla. Ei kiikkutuolin alla. Ei missään. Kutsuin nimeltä ja kuului vähän ääntä, mutta koiraa ei kertakaikkiaan näkynyt missään. Menin vessaan ja mietin, että nyt minä taidan nähdä unta tai alan päästäni sekoamaan. Menin uudelleen keittiöön ja aloin etsiä. vanhempi koira haukkui ulkona, jotta pääsisi sisälle. Se oli ilmeisesti tehnyt pimeässä puistossa tehtävänsä, eli häätänyt tungettelijan tiehensä.  Päästin koiran sisälle ja jatkoin etsintöjä. Pentukoira on kadonnut.

Jouduin herättämään vaimoni, joka tulikin alas. Kerroin tilanteen. Hän oli vähän aikaa korvat herkkinä ja veti keittiökaappien sokkelilaudan irti. Sieltä katseli pieni koira vähän arkana. Kutsuimme sitä pois, mutta se katseli vain meitä. Otin koiraa pannasta ja vedin sen varovasti pois. Kaapiston ja leivinuunin välissä on 35 sentin rako. Kaapiston pääty ei näy ollenkaan ulospäin.Kaapiston asentaja on pitänyt tarpeettomana laittaa sokkelilautaa sinne. Koira oli siis sieltä luikahtanut kaapiston alle, eikä osannut sieltä omin avuin pois. Bretonin pitäisi olla seisova lintukoira, mutta meille on kai vahingossa tullutkin luolakoira?

Viikonloppuerakko.

Luin tiistaina sunnuntain Hesaria ja noteerasin siinä pienen ilmoituksen. Mielenkiintoista ajattelin, olisipa mukavaa mietin, mutta laskin lehden lattialle. Tänä aamuna kuudelta heräsin ja päässäni oli ajatus tästä lehdestä. Lehti oli hävinnyt sänkyni vierestä. Muistin kuitenkin mistä on kyse ja syöksyin internettiin. Googlasin ja hetken päästä löysin etsimäni. Näyttää hyvältä. Olisi ehkä mahdollista. Tein päätöksen.

Pyrin opiskelemaan valokuvausta Kuusamo-opistoon. Tai siis pyrin valokuvauslinjalle Kuusamo-opistoon.
Ei en aio ruveta valokuvataiteilijaksi. En aio myöskään alkaa valokuvaajaksi, mutta aioin oppia kuvaamaan paremmin ja ottamaan parempia kuvia. Aion oppia ymmärtämään mitä valokuvaus on. Kaikkihan osaavat painaa nappia ja ottaa valokuvia, mutta miksi jotkut ottavat parempia valokuvia kuin toiset. Siitä aion ottaa hiukan selvää.

Jatkoin nettisivujen selaamista ja totean, että haku päättyy 1.8! Nyt on neljäs kahdeksatta ja hääpäiväni! Katson yhteystietoja ja näen rehtorin nimen. Juoksen työpaikalleni ja lähetän hänelle sähköpostia. Löytyisikö vielä paikkoja hämäläiselle, joka vasta nyt huomasi hakea opiskelijaksi? Lähetän myös sähköisen kaavakkeen, jolla opiskelupaikkaa haetaan. Kaavake menee perille ja parin tunnin päästä tulee rehtorilta vastaus, että pari paikkaa on jäljellä. Jos olen oikeasti kiinnostunut, niin pitää toimia nopeasti. Minä toimin nopeasti ja sain jo iltapäivällä viestin, että tervetuloa Kuusamoon.

Tämän kuun lopulla alkaa toukokuulle kestävä valokuvauskurssi. Päätoimista opiskelua. Opin kuvausta sekä digitaalisella, että perinteisellä järjestelmäkameralla. Studiokuvausta, luontokuvausta, kuvien kehittämistä liemissä. Kuvan käsittelyä. Kaikkea valokuvauksesta.

Olen ottanut elämäni aikana paljon valokuvia. Tästä blogista valokuvat puuttuvat kokonaan. Aikaisemmissa käytin niitä kuvittamaan tekstejä. Tähän blogiin en tarkoituksella ole laittanut kuvia, koska olen halunnut opetella kirjoittamaan ilman kuvien apua. Niin aion tehdä tulevaisuudessakin. Saatan joskus kirjoittaa valokuvista ja valokuvauksesta ilman valokuvia. Ehkä sitten teen myös valokuvablogin ilman tekstiä. Se voi sitten vaikka kertoa kirjoittamisesta.

Totaalinen erakkous siirtyy eteenpäin. Olen vain viikonloppuerakko.

Viimeinen lintu lähti pesästä. Olemme kahden.

Sunnuntaina siis kirjoitin koko Vienankarjalan reissut muistiin melkein yhdeltä istumalta. Ensin kaksi juttua ja pienet tirsat ja sitten loput kuusi yhden kerrallaan välillä ulkona jaloitellen. Vaikea näitä tekstin pituuksia on arvioida, mutta varmaan yli kymmenen sivua syntyi. Jos olisin siirtänyt ja siirtänyt kirjoittamista, niin muistijälki olisi ehkä pikkuhiljaa hiipunut.

Sunnuntain kirjoittelun mahdollisti se, että olin kotona aivan yksin. Edes koirat eivät olleet täällä. Vaimo oli Tampereella viikonloppuna auttelemassa tytärtämme muuttohommissa (=maksamassa ostoksia). Hän kävi myös Pyynikillä katsomassa Rauta-ajan, josta olen oikeasti kateellinen. Siis oikeasti kateellinen.  Vaimo ja tytär tulivat illalla juuri kun olin saanut julkaisuun viimeisen blogin Vienasta. Matkalla muuten puhuttiin, että Viena on todella kaunis nimi.

Yksi asia reissublogeissa taisi jäädä mainitsematta ja se oli turvallisuus. En tarkoita liikenneturvallisuutta, vaan ryöstelyä varkauksia ym. Jotkuthan sanoivat, että auto ryöstetään ja maantierosvot pysäyttävät meidät ja vievät auton ja tappavat meidät. Täytyy sanoa, että aivan turha pelko. Ensinnäkin maantierosvoilla on aika epätoivoista odotella tienvarressa länsimaisia turisteja. Nähtiin reissussa vain alkumatkan bensanhakijoita lukuunottamatta yksi suomalainen auto. Muunmaalaisia ei ollenkaan.  Eiköhän ne rosvot ja ryövärit ole jossain suurempien kaupunkien lieppeillä etelämmässä ja käsittääkseni ryöstely on ylipäätään hyvin vähäistä Venäjällä.

Maanantaiaamuna kävin vuokraamassa pakettiauton ja pakkailimme tyttären sänkyn, opiskelupöydän, tuolit ym. kyytiin ja lähdimme kohti Tamperetta. Jossain Juupajoen kohdalla tytär sanoi, että viime yö olikin sitten viimeinen, kun teillä asui lapsi kotona. Aloin ajatella tätä elämän taitekohtaa ja huomasin kuinka tie alkoi sumentua. Paria kuukautta vaille 20 vuotta ja meillä on eletty lapsiperheen elämää. Tämä kahdestaan jääminen tuli aika nopeasti. Ilman Erkon onnettomuutta se olisi jatkunut vielä ehkä neljä vuotta. Nyt reilusti alle viisikymppisinä olemme kahdestaan. Onneksi tyttöjen kanssa ollaan yhteyksissä kuitenkin lähes päivittäin. On puhelimet ja tsätit ja facebookit.  Mutta kuitenkin. Erään elämänvaiheen loppu. Jotenkin tuntuu, että vanhuus alkaa.

Tänään on tarkoitus alkaa säätämään kotia kahden ihmisen elämään ja mahdollista muutoa varten. Pakkailemme tavaroita, joita ei tarvita. Meillä on jo tiedossa vuokralaiset tähän taloomme. Siirto tapahtunee, joskus syys- lokakuussa. Jotenkin on hyvin epävarma olo monessa suhteessa. Mitä elämä tuo tullessaan. Mikään ei ole varmaa paitsi muutos. Entistä elämää ei ole. Entiseen ei ole paluuta. Aika kulkee vain eteenpäin.