Sunnuntaina siis kirjoitin koko Vienankarjalan reissut muistiin melkein yhdeltä istumalta. Ensin kaksi juttua ja pienet tirsat ja sitten loput kuusi yhden kerrallaan välillä ulkona jaloitellen. Vaikea näitä tekstin pituuksia on arvioida, mutta varmaan yli kymmenen sivua syntyi. Jos olisin siirtänyt ja siirtänyt kirjoittamista, niin muistijälki olisi ehkä pikkuhiljaa hiipunut.
Sunnuntain kirjoittelun mahdollisti se, että olin kotona aivan yksin. Edes koirat eivät olleet täällä. Vaimo oli Tampereella viikonloppuna auttelemassa tytärtämme muuttohommissa (=maksamassa ostoksia). Hän kävi myös Pyynikillä katsomassa Rauta-ajan, josta olen oikeasti kateellinen. Siis oikeasti kateellinen. Vaimo ja tytär tulivat illalla juuri kun olin saanut julkaisuun viimeisen blogin Vienasta. Matkalla muuten puhuttiin, että Viena on todella kaunis nimi.
Yksi asia reissublogeissa taisi jäädä mainitsematta ja se oli turvallisuus. En tarkoita liikenneturvallisuutta, vaan ryöstelyä varkauksia ym. Jotkuthan sanoivat, että auto ryöstetään ja maantierosvot pysäyttävät meidät ja vievät auton ja tappavat meidät. Täytyy sanoa, että aivan turha pelko. Ensinnäkin maantierosvoilla on aika epätoivoista odotella tienvarressa länsimaisia turisteja. Nähtiin reissussa vain alkumatkan bensanhakijoita lukuunottamatta yksi suomalainen auto. Muunmaalaisia ei ollenkaan. Eiköhän ne rosvot ja ryövärit ole jossain suurempien kaupunkien lieppeillä etelämmässä ja käsittääkseni ryöstely on ylipäätään hyvin vähäistä Venäjällä.
Maanantaiaamuna kävin vuokraamassa pakettiauton ja pakkailimme tyttären sänkyn, opiskelupöydän, tuolit ym. kyytiin ja lähdimme kohti Tamperetta. Jossain Juupajoen kohdalla tytär sanoi, että viime yö olikin sitten viimeinen, kun teillä asui lapsi kotona. Aloin ajatella tätä elämän taitekohtaa ja huomasin kuinka tie alkoi sumentua. Paria kuukautta vaille 20 vuotta ja meillä on eletty lapsiperheen elämää. Tämä kahdestaan jääminen tuli aika nopeasti. Ilman Erkon onnettomuutta se olisi jatkunut vielä ehkä neljä vuotta. Nyt reilusti alle viisikymppisinä olemme kahdestaan. Onneksi tyttöjen kanssa ollaan yhteyksissä kuitenkin lähes päivittäin. On puhelimet ja tsätit ja facebookit. Mutta kuitenkin. Erään elämänvaiheen loppu. Jotenkin tuntuu, että vanhuus alkaa.
Tänään on tarkoitus alkaa säätämään kotia kahden ihmisen elämään ja mahdollista muutoa varten. Pakkailemme tavaroita, joita ei tarvita. Meillä on jo tiedossa vuokralaiset tähän taloomme. Siirto tapahtunee, joskus syys- lokakuussa. Jotenkin on hyvin epävarma olo monessa suhteessa. Mitä elämä tuo tullessaan. Mikään ei ole varmaa paitsi muutos. Entistä elämää ei ole. Entiseen ei ole paluuta. Aika kulkee vain eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti