Elämä maistuu ja pakkanen paistuu

Tänään olen koko illan hyppinyt jäällä ja metsässä kuvaamassa kuunvalossa. Pakkanen on taas kiristynyt ja nyt nukkumaan tullessa sitä on jo 33 astetta. Otin tänään sata kuvaa kuunvalossa. Koen että minulla on käytössä aika isohko studio, jossa on mukava vallitseva valo. Juoksentelen jäällä kuin heikkopäinen, koska olen sekä kuvaaja, että malli. Minulla ei ole kaukolaukaisinta, joten laitan kameran valottamaan ja sinkoan itse kuvaan esittämään kaihoisaa kuuntuijottelijaa. Tämän vuoksi henkilö kuvassa on välillä läpikuultava.  Jokaisen kuvan ottamiseen kaikkinensa menee noin minuutti. Valotusajat ovat jotain 20- 30 sekunnin luokkaa. Joitakin hyviäkin kuvia on tullut. Laitan tähän pari otosta, mutta nämä eivät ole ollenkaan parhaita. Niitä sitten vähän säästelen tulevia tarkoituksiani varten. Nämä kuvat ovat tässä luomuna, eli en ole säätänyt mitään muuta kuin olen uudelleen rajannut aivan vähän. Tämä on siis dataa, mitä kuunvalo on tallentanut dikitaalikennolle.

Kun yksin heilun ja juoksen ja hypin pakkasmetseässä ja jäällä, niin en voi kiistää ettenkö nauttisi. Mikään ei tunnu niin mukavalle. Kuuntelen samalla musiikkia korvanapeista ja olen hyvällä tuulella. Pakkanen poskissa ja sormissa vain parantaa tunnetta. Onneksi olen rakennettu näin. Tämä pakkanen on minun kotini. Sauna ja takkatulen lämpö toki kuvauksen jälkeen maistuu. Mutta ilman pakkasta nekin olisivat vain sauna ja takkatulen lämpö.

Tässä kolme eri tyyppistä otosta sadasta. Toivottavasti näistä välittyy edes hiukan siitä mistä kirjoittamalla kerroin.

Kuunkatselija

Tämmöstä täällä kokeillaan pakkasiltoina. 

Suomen kylmin paikka

Meillä on joka toinen perjantai ns. urheilupäivä. Käytännössä se on vapaapäivä, jonka voi käyttää miten itse kukin haluaa. Katselin alkuviikosta säätiedotusta, jossa loppuviikon sää oli lauhtumassa jopa alle 25 pakkasasteen. Marketalla on työkeikka Käylässä, joten pääsisin samalla kyydillä Kiutakönkäälle.
Olen käynyt Kiutakönkäällä muutamia kertoja sulan maan aikaan, mutta aina olen miettinyt miltä virtaavat vedet näyttäisivät pakkaskelillä. Nyt siihen on siis mahdollisuus.

Kiutakönkäällä on mittailtu Suomen kylmimpiä lukemia ja säätiedotukset alkoivat muuttua ja torstaina  ennusteltiin uuden ennätyksen syntymistä juurikin matkani kohteessa. Siitä sainkin enemmän vain syttyjä ja päätin lähteä reissuun kelillä kuin kelillä. Otinkin teemakseni kylmyyden etsimisen. Etsin siis Suomen kylmintä paikkaa. Aamulla kun lähdimme puoli kahdeksalta mökin mittari näytti lupaavaa 37 pakkasastetta. Lohkolämmittimessä ollut auto lähti vaivatta käyntiin. Aikamoista nitinää ja natinaa renkaat pitivät käännettäessä.

Matkalla täältä eteläisestä Kuusamosta pohjoiseen lämpötila vaihteli suuresti. Ennen keskustaa mittari kävi -38 asteessa, mutta esim. Rukan kohdalla oltiin jossain 25 asteen tietämillä. Rukallahan on yleensä 10-20 astetta lämpimämpää kuin sääasemalla 15 kilometriä pohjoisemmassa. Jätin Marketan työpaikan pihalle ja jatkoin matkaa. Auton ulkolämpötilamittari vaihteli paljon tällä reilun kymmenen kilometrin matkalla(kin).
Lähestyin Kitkajokea ja kun aloin laskeutua laaksoon, niin mittari alkoi valua alaspäin. -36 oli auton mittarissa kun pysähdyin luontokeskuksen pihaan. (-38 luontokeskuksen seinässä)

Aloin pukeutua auton ulkopuolella. Aamulla olin vetänyt päälle: Pitkä aluspaita, armeijan ohut villapaita, villapaita, takin karvavuori ja päällystakki. Jalkaan pitkät kalsarit ja toppahousut. Varpaiden paleleminen on ongelma ja ratkaisin sen kaksien villasukkien taktiikalla. Ohutta sukkaa ei ollenkaan vain kahdet villaiset päällekkäin ja sitten aikaisemmassa blogissa kuvailemani saappaat jalkaan. Käsineet on kuvatessa myös vähän ongelma. Rukkasilla ei voi kuvata ja sormikkaat ovat kylmemmät. Otin käyttöön Marketan lasketteluhanskat. Päässä karvahattu ja kaulassa vielä kaulaliina.
Tulomatkalla Marketta arveli että yhdet kalsarit ovat liian vähän ja itsekin sitä mietin, mutta asu oli sopiva kuitenkin koska liikuin lähes koko ajan.

Luontokeskus ei ollut vielä auki joten lähdin suoraan kävelemään koskia kohti. Matkaa on vain noin kilometri. Poskenpäitä nipisteli kävellessa, mutta silmien kautta näin koko ajan sellaista valoa, että suuni pysyi hymyssä. Otin kuvia silloin tällöin ja pysähdyin katselemaan. Tulin koskelle ja hämmästelin kuinka  jyrkin kohta on kuin paikalleen jäätynyt. Alapuolella vesi syöksyy vapaaseen veteen. Puut ympärillä olivat kuurassa ja aurinko paistoi. Minulla oli mukana kolme kameraa. Järkestelmäkameran akku hyytyi kohta ja otin kuvia kännykkäkameralla ja sitten vielä kinokamerallakin. Olin jättänyt jättänyt järkkärin vara-akun autoon.

Tarkkailin koko ajan sekä luontoa, että myöskin kylmiä kohtia elimistössäni. Nipistelyä poskissa ja pikkuista viileyttä varpaissa. Enemmänkin yläkropan kerrokset jäykistivät ja repun ottaminen ja laittaminen oli hankalaa. Esitin siis reppulambadaa kosken äärella, mutta ilman yleisöä. Jos haluaa liikkua täällä rauhassa, niin kannattaa tulla kovalla pakkasella aamutuimaan.

Katselin vielä maisemaa ja lähdin takaisin päin. Kun tulin luontokeskuksen pihaan, siinä seisoi neljä nuorta miestä. He hymyilivät kun tulin varmaan koska olin aika kuurainen ukkeli.  Juttelin heidän kanssa vähän aikaa ja he kysyivät onko pitkä matka koskelle. Kolme neljästä lähti katsomaan koskia suosituksestani ja yksi sanoi hommaa hullun hommaksi. Hän meni sisälle auenneeseen kahvilaan, johon minäkin siirryin haettuani autosta vara-akun. Join rauhassa kahvit ja söin savuporopiirakkaa. Partakarvat sulivat vähitellen. Siinä istuskellessani päätin lähteä heittämään toisenkin keikan. Käyn kuvaamassa sen ennätyslämpömittarin.

Kävelin siltaa pitkin Kitkajoen yli ja menin tutkimuskeskuksen pihaan. Siinähän kaksi valkoista pylvästä olikin. Kuvailin niitä ja samalla kun keli oli mitä mainioin, päätin käydä vielä kävelemässä maastossakin. Löysin tutkimusaseman yläpuolelta moottorikelkkauran joka vei koskia kohti. Kävelin ja kävelin ja usko meinasi jo loppua. Näillä keleillä pitää aina pystyä tulemaan myös takaisin ilman paleltumia. Vihdoin tulin kosken partaalle ja siellä loppui kelkkaura. Kukaan ei ollutkaan liikkunut siellä ja kävelin ilveksen tai suden jälkiä seuraillen. Koska lumi on puuterilunta, niin en tiedä kumman jäljet olivat. Saattoi ne tietenkin olla varpaillaan kävelleen balleriinankin jäljet. Mistä sitä tietää.

Näillä on mitattu tämän talven pakkasennätykset Suomessa

Tulin siis samaisen Kiutakönkään vastarannan alajuoksun puolelle. Laskeuduin varovasti jäälle. Mietin mielessäni mitä teen jos jää pettää. Siis jos pääsee ylös, niin pitäisi vain lähteä juoksemaan kohti lämpimiä tiloja. Pysähtymättä. Toki en ota mitään sellaisia riskejä, mutta aina pitää olla tosi varuillaan, että ei tee mitään tyhmää. Pitää miettiä ja keskittyä.

Mutta voi v miten hienoa siellä oli. En millään osaa kuvata edes kameralla miten hienoa se oli. Samalla kun kuvasin ja ihailin kiroilin myös akkujen hyytymistä. Vuorottelin akkuja ja pidin aina toista hanskan sisällä. Akun vaihdossa aina meinasi näpit jäätyä, mutta hyvin se homma kuitenkin sujui. Sain otettua mukavasti kuvia ja mielikuvia. Kävin vielä kuvaamassa pystyyn jäätyneen alakönkään ja lähdin takaisin ennen kuin alkoi paleltaa. Kun marssin takaisin, niin ajattelin, että tämä euforia saattaa myös johtua hypotermiasta. Siinähän kai myös tulee hyvän olon tunne ennen loppua. Mietin myös, että tämmöiset kovan pakkasen jutut on parasta tehdä nimenomaan yksin. Tai täsmälleen samanlaisen pakkassiedon omaavan ihmisen kanssa. Jos paleltaa, mutta ei kehtaa sanoa sitä, niin tulee paleltumia tosi helposti. Tai jos itsellä on hyvä olla, mutta kaverilla alkaa paikat jäätyä, niin pakkohan silloin on lähteä. Yksintekemisen hyviä puolia.

Alaköngäs

Kun tulin autolle niin join vielä rauhassa pullosta kaakaot auton ulkopuolella. Ajelin rauhassa kohti Käylää. Kävin ostamassa Salesta eväitä ja pistäydyin morjestamassa Markettaa. Lähdin ajelemaan ympäristöön auringonpaisteessa. Ajelin Kitkajärven reunamia ja tulin Rukan lähelle. Päätin poiketa katsomassa lähellä olevaa vaaraa, josta opiskelukaverini ovat kertoneet. Ajelin Virkkulantietä ja maisemat näyttivät jylhiltä. Löysin parkkipaikan, josta lähti polku ylös. Lähdin kiipeämään ja välillä käännyin maiseman ihailuun ja kuviakin räpsin. Kuinka ollakaan läähätten oli kohta ylhäällä. Katselin siellä kaikessa rauhassa ja otin myös yhden omakuvan, joka on tässä ja kertoo paljon:

ps. Eilen mittausasemalla oli pakkasta alle neljäkymmentä astetta. Tänä aamuna samassa paikassa syntyi tämän talven Suomenennätys - 40,2 astetta. Valitsin siis lämpimän päivän retkelleni.

Pakkaspäivän käppäilyä

On ollut joitakin päiviä melko rapsakkaa keliä. Pakkanen on vaihdellut 30 ja 34 asteen välillä. Eilen Suomen pakkasennätys tehtiin pohjoiskuusamossa kiutakönkään säämittarilla. Yli 35 astetta oli ollut siellä. Koirat ovat vain pistäytyneet pihalla ja tulleet sitten hyvin nopeasti takaisin. Valkoinen koira kyllä välillä istuen kyttää puussa olevia oravia. Hauskalta näyttää kun se aina nostelee palelevia jalkojansa.

Tänään lämpeni selkeästi ja kun ajelin koulusta, niin pakkasta oli enää 26 astetta. Purasin voileivän ja lähdin koirien kanssa jäälle kävelemään. Aurinko alkoi laskemaan metsän taakse, mutta jäällä oli mukava kävellä. Lunta on kymmenkunta senttiä ja se on mannaryynimäistä raetta. Kun olin keskellä selkää, niin jää petti alla. Tai siis kohvakerros petti. Säikähdin toki, mutta tiesin (toivoin) että alla on sitten kantavaa jäätä. Kokeilin reijästä ja siellä oli silkkaa vettä ainakin 20 senttiä. Miten ihmeessä se ei jäädy?

Tässä on muutamia kuvia joita otin Canonin Power Shotilla. (tuotesijoittelua)

Aurinko laskee ja alemmassa kuvassa puolikas kuu on pisteenä taivaalla.

Missään ei ole niin sinisiä sinisiähetkiä kuin täällä. Kuvat eivät edes kerro sitä kunnolla.

Koirat kirmailivat innolla pakkasessa. Kävivät taas aika kaukana, mutta sain kuitenkin viheltämällä takaisin. Voi toisaalta myös olla niin, että katsoivat itse tässä kelissä viisaammaksi tulla takaisin lämpimään pirttiin. Kuvassa Rauha silmät ja kroppa huurteessa. Hän ei muuten millään meinannut tulla sisälle lenkin jälkeen. Kylmäkin voitta tylsät mökkipäivät pentukoiran mielessä.

Harmittaa vähän, että kuva meni jaloista poikki. Kuurassa taisi olla kuvaajankin silmät?

Ei mitään mieltä

Tänään aamupäivällä olin sitä mieltä, että autoni pitäisi käynnistyä. Autoni oli eri mieltä. Laitoin akun laturiin ja vielä sisätilalämmittimen puhaltamaan konehuoneeseen, menin sisälle istuskelemaan aikani ja tulin autolle. Sanoin sille, että olen nyt sitä mieltä, että sinun tulisi nyt käynnistyä. Autoni pohdiskeli vähän aikaaa: Nau nau nau nau ja sitten sanoi, että ei en lähde käyntiin. Ei auttanut lahjonta ja maanittelu, että hän saisi mahan täyteen Venäläistä bensaa. Ei. Kun ei huvita, niin ei huvita. Kävimme siis toisella autolla naapurimaassa täyttämässä massun hyvällä slaavilaisella bentsiinillä.

Nykyään koko ajan pitää olla jotakin mieltä. Tänään yhtäkkiä minun piti olla jotakin mieltä siitä onko asevelvollisuusarmeja hyvä vai olisiko palkka-armeija parempi. Meidän pitää omata mielipide siitä olisiko parempi, että Guggenheim rakennetaan Helsinkiin vai eikö rakennettaisi. Ensin piti olla mielipide siitä kuka olisi paras kahdeksasta presidenttiehdokkaasta ja nyt pitää olla mielipide kumpi on parempi Pekka vai Sauli. Juuri äskettäin vaimo kysyi, että annanko koirille ruokaa nyt vai myöhemmin. Mutisin jotakin epämääräistä, koska en jaksa koko ajan olla jotakin mieltä.

Tällä hetkellä pakkasta on sen verran paljon, että ei tarvitse miettiä laittaako päälle farkut vai toppahousut. Olisinko avopäin vai karvahattu päässä. Koiratkin ovat sitä mieltä, että sisällä on kivempi olla kuin ulkona. Karkumatka ei kiinnosta karkulaisia enää ollenkaan. Kylmä oikein hohkaa sisälle. Menisikö saunaan vai ei? Laittaisiko takkaan tulen vai ei? Helppoja päätöksiä.

Yritän seuraavan viikon olla olematta mistään mitään mieltä. Onko se mahdollista?

Tähän perään laitan kaksi ottamaani valokuvaa. Valitkaa mielessänne kumpiko niistä on parempi.

Tämmöisiä valintoja joudumme tekemään päivittäin.

Menneen ja tulevan vuoden keskellä.

Valo lisääntyy päivä päivältä.

Vuosi sitten aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Vuoden aikana oli 192 kertaa jotakin syytä kirjoittaa. Osittain päiväkirjamaisia merkintöjä ja välillä oli tarve kirjoittaa kolumnin tapainen teksti jostakin askarruttavasta aiheesta. Maaliskuussa olen kirjoittanut 35 kirjoitusta eli välillä jopa useamman kirjoituksen samana päivänä. Heinäkuussa kirjoitin samana päivänä muistaakseni seitsemän erillistä kirjoitusta. Niissä tuoreeltaan kirjoitin reissustamme Vienan karjalaan.

Vuosi sitten siis heräsi ajatus lähteä pois sen hetkisestä elämästä ja siirtyä rauhallisemmille vesille tänne pohjoiseen. Kevät ja kesä oli suunnitelman laadintaa ja pohdintaa ylipäänsä olisiko se mahdollista ja ehkä myös, että olisiko se järkevää. Viihtyisimmekö täällä ylhäällä vai emme. Käytännön järjestelyjä piti tehdä ja miettiä miten kaikki saisi järjestettyä. Kaikkihan meni kutakuinkin putkeen ja täällä olemme nyt asustelleet viisi kuukautta. Ei ehkä niin kovin piilossa maailmalta eikä aivan erakkonakaan, mutta toki kaikki kontaktointi on huomattavasti vähäisempää ja paljon olemme vaimoni kanssa kahdestaan erakkona. Se tuntuu hyvältä tällä hetkellä.

Minähän olen käynyt koulua ja siten ollut ihmisten kanssa tekemisissä, mutta Marketta on paljon erakompi kuin minä. Hän käy kirkolla ehkä yhden kerran viikossa ja välillä ei sitäkään. Mutta hän on viihtynyt hyvin. Eihän tälläisiä ratkaisuja voisikaan tehdä, jos molemmat eivät olisi samanmielisiä. Tämä rauhoittuminen ja lepäily on tehnyt kyllä hyvää ja tulevaisuuden suunnitelmia on alkanut tupsahdella päähän. Vaikka eteenpäin ei liikoja pidä vilkuillakaan, niin silti näen tulevaisuuden oikein valoisana ja positiivisena. Takaisin etelään ei missään nimessä olla lähdössä, vaan jos tästä jonnekin liikahdetaan, niin suunta on pohjoinen.

Ensin kuitenkin nautitaan tästä päivä päivältä lisääntyvästä valosta. Koulu käydään loppuun ja tarkemmin pohditaan sen jälkeen suuntaa ja tekemistä. Kulunut vuosi toi tullessaan paljon muutoksia, mutta onneksi hyvään suuntaan. Mitä tuleva vuosi tuo, sitä ei onneksi tiedä kukaan.

Koirajuttuja

Viikonloppuna tuli temuttua koirien kanssa paljon ulkona. Yhtenä aamuna Marketta päästi kaikki koirat ulos yhtäaikaa ja taas kerran kaksi nuorinta päättivät ottaa ritolat, eli lähtivät karkuun. Olin juuri lähdössä jäljittämään niitä, kun puhelin soi. Isäni vanha työkaveri soitti ja kysyi, että onko koirat hukassa. Hänen vaimonsa oli ollut lumitöissä mökin pihalla, kun kaksi koiraa oli tullut pihaan. Heillä on ollut myös aikoinaan bretoni ja rouva oli ihmetellyt, että taivaastako uudelleen syntynyt koira tupsahti. Rauha on kuulemma saman näköinen kuin heidän edesmennyt koiransa. Oli vielä tuttavallisesti hyppinytkin samalla tyylillä. Isäntä oli arvellut, että eikös sillä Sampolla ole bretoneita ja siksi arvasi soittaa.

Sunnuntaina olin koirien kanssa taas jäällä ja kaikki kolme juoksivat vapaana. Taas nämä nuoret menivät pois päin koko ajan kauemmas ja viimein en enää niitä nähnyt. Sinne painoivat karkuun. Palasin takaisin ja lähdin autolla poikkitietä vastaan. Menin parin kilometrin päähän mökin pihaan ja soitin kelloa. Mökki sijaitsee mäen päällä. Kyselin koiria ja pyysin lupaa mennä heidän rantaan viheltelemään. Näin rannassa että koirat ovat painaneet rinta rinnan edelleen jatkaen matkaa. Viheltelin ja odottelin. Ei kuulunut mitään. Kiipesin mäen ylös ja jutustelin isäntää. Annoin puhelinnumeron ja juttelimme niitä näitä. Kohta valkoinen koira tupsahti pihaan. Viisi minuuttia siitä, niin nuorikin oli tallessa. Olivat siis lähteneet takaisin päin ja haistaneet jäljistäni, että olen mennyt ylös. Melkoisia velikultia. Vaikka siis narttuja ovatkin.

Nyt taas on voimassa sääntö, että en yhtä aikaa pidä vapaana. Niin hyvin kuin taas pari viikkoa menikin.

Liitän tähän pari kuvaa koirien painista. Jäällä vetävät lähes koko ajan peräkkäin ja välillä painivat ihan tosissaan. Lumi pöllyää. Mutta nyt on taas vähäksi aikaa painit painittu. Vapaus on vankila.

Ihan vaan leikillään

Lumipesu