Kohti valoa

Sonja nukkuu sohvalla. Aamujuna toi hänet Tampereelta Rauhan kanssa. Pääni on pyörällä pitkän viikonlopun tapahtumista. Torniossa oli hektinen jakso, kun kaksikymmentä entuudestaan tuntematonta ihmistä laitetaan samaan tilaan, jokainen esittelee omia valokuviaan ja niiden kautta itseään valokuvaajana. Opettajat kertovat tulevasta ohjelmasta puoleksitoista vuodeksi ja tavoitteista mitä silloin pitäisi saavuttaa. Oikeastaan tasosta mikä silloin pitäisi saavuttaa. Ammattitaso on aivan eri kuin harrastajataso. Omat kuvat alkavat näyttää aikalailla surkeilta ja niissä on kaikenlaisia asioita joita nyt ei pitäisi enää tällä omalla harrastajatasollakaan sallia. Harmittelen myös omassa esityksessäni olevia jo niitä sinne laittaessanikin tietämiäni puutteellisia kuvia. Mukana esityksessäni on epätarkkoja ja tärähtäneitä kuvia, joita en edes saisi taiteeksi käännettyä. Kuvia on liikaa ja puhun liian paljon. Erakolle iskee puheripuli kun pääsee ihmisille puhumaan. Kun tulen istumaan takaisin tuolille olen hiukan harmissani. Perustelen itselleni, että kun nyt esittelin myös huonoja kuvia, niin seuraavan kerran esittämäni keskinkertaisuudet näyttävät jo paljon paremmilta. Väännän negatiivisen positiiviseksi.

Välillä meinaan lamaantua, mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin innoissani. Kun rima on korkealla, niin sinne voi joskus päästäkin. Jos ei aivan kevyesti rima ylitykään tai menee vaikka hipoen ali, niin silti kuvien ja kuvakäsityksen laatu on varmasti kohentunut. Vaikka viikonloppu herätti välillä paniikkia ja lamaannusta, niin kokonaisuutena olen erittäin innostunut ja motivoitunut opiskelemaan paremmaksi valokuvaajaksi. Ryhmässä on 20 opiskelijaa, mikä on aika paljon. Olen opiskelijaryhmän ikähaitarin yläpäästä, mutta en vanhin. Nuorimmat ovat samanikäisiä kuin minä olin silloin kun he syntyivät.  Opettajia on onneksi kaksi. Opettajia voisin vaikka vähän kehuakin, mutta en viitsi, koska molemmat saattaisivat siitä ylpistyä ja olisivat tämän jälkeen entistä ankarampia. Ankaruuden taso teki jo nyt vaikutuksen. (ei kai ne vaan eksy tänne minun blogiini? :-))

Valokuvauksessa kyse on valosta. Valo pitää oppia näkemään, jotta voi saada hyviä kuvia. Valo pitää tuntea. Valoa kohti pitää mennä. Ne jotka ovat palanneet takaisin sieltä minne me kaikki olemme menossa ovat kertoneet, että he olivat menossa täydellistä valoa kohti, joka veti heitä puoleensa. Uskokaamme että kaikki saamme kuitenkin sen valon kohdalleen viimeisillä hetkillä tässä maailmassa.

Me Zen-Buddhalaiset valokuvaajat etsimme myös aina vaan sitä tietä valaistumiseen. Aion kuitenkin ennen sitä etsiä parempaa taitoa löytää sopivimmat valot.

Kuvia viime viikoilta

 

Tarkoitus ei ole muuttaa tätä blogia pelkästään kuvablogiksi. Viime viikkoina on vain ollut niin paljon kaikenlaista puuhaa, että sen kirjoittaminen tuntuu valtavalta möykyltä. Mitä enemmän kirjoittamista on, niin sitä vaikeampi sitä on ylöskirjata. Laura oli mm. täällä viikon ja kiertelimme kaupungia ja sen nähtävyyksiä.

Kävimme Marketan kanssa viikonloppuna pikavierailulla Mäntässä. Ajelin pakettiautolla edestakaisin kaupungissa ja roudasin tavaroita. Aika ei meinannut riittää kaikkeen ja tunsin itseni kiireiseksi. Mänttä tuntuu minulle olevan ikuisesti ajelua pakettiautolla edestakaisin. No kävin minä entisessä kodissani saunomassa, kävin myös naapurissa juhlissa, joissa oli äärettömän paljon kavereitamme. Vanhempieni luona vierailimme myös useaan otteeseen. Tapasin siskoni Annen ja tyttäreni Sonjan, joka tuli myös kaupunkiin viikonlopuksi. Kävimme kaksi kertaa Erkon haudalla. (ruusukuvat ovat ruusustamme toisellla käynnillä ) Mänttä on siis roudaamista, pakettiautolla ajamista, saunomista ja vierailuja ja juhlimista ja suremista. Kun tarkemmin mietin, niin näinhän se kaksikymmentä vuotta Mäntässä taisi mennäkin. 

Ai niin. Metsäliitto Mäntän konttori heittää kesällä keikan tässä pienessä kaupungissa. 

Olemme nukkuneet elokuusta lähtien patjoilla lattialla. Nyt meillä on sänky ja voi hyvänen aika miten sänkyä osaa arvostaa kun ilman on joutunut kärvistelemään  puoli vuotta. Sänkymme on myös valtavan iso ja se hankittiin kun lapsemme olivat kaikki vielä pieniä. Mahtui koko perhe samaan sänkyyn tarvittaessa.

Kuvat ovat sekalaisia ja sekalaisessa järjestyksessä. Tulevana viikonloppuna alan opiskella tätä valokuvausta sitten ihan tosissani. Harmittelen samalla, että en voi revetä Taivalkoskelle kirjoittamiskurssille. Olen sinne kyllä tekstini lähettänyt opiskelukavereiden riemuksi tai harmiksi.

 

Tilhiä niin, että piisaa.

Kiireinen kevät vie erakkoa.

Marraskuussa noin viikon Rovaniemellä asumisen jälkeen kuulin aamuyöllä postilaatikon kolahduksen. Heräsin ja menin katsomaan. Lapin Kansa oli yllättäen tullut tilaamatta ja pyytämättä kuten faksi pääministerille.  Laitoin kahvin tippumaan ja lueskelin lehteä. Laskin sen pöydälle ja palasin iltapäivällä lehteen uudestaan. Jutut oli jo luettu aikaisemmin, mutta aloin silmäilemään ilmoituksia. Lappia Ammattiopisto ilmoitteli valokuvaajan ammattitutkinto-opinnoista Torniossa. Ai tätä vartenko tämä lehti nyt meidän luukkuun tupsahti. Kiinnostuin opinnoista heti ja päätin hakea opiskelemaan. Tein Joulunpyhinä ennakkotehtäviä ja laitoin tammikuussa hakemuksen vetämään. Eilen postista tipahti kirje, jossa toivotetaan tervetulleeksi opiskelemaan. Lehteä ei tullut seuraavana aamuna eikä muutamaan viikkoon ennen kuin tilasimme sen joulukuuksi.

Samaan tapaanhan törmäsin Helsingin Sanomien ilmoitukseen Kuusamo-opiston valokuvauslinjasta kesällä 2011. Hauskoja sattumuksia tälläiset. Epähauskoja sattumuksia sen sijaan, että samana viikonloppuna kun Tornion valokuvausopinnot alkavat, niin Taivalkoskella pitäisi olla luovan kirjoittamisen kurssilla. Koko alkuvuosi olisi ollut vapaita viikonloppuja, mutta juuri samalle viikonlopulle sattuu kaksi tärkeää juttua. Juuri vielä samoille päiville. Perjantai, lauantai ja sunnuntai. Vaikka olenkin välillä jakautunut persoona (sosiaalinen erakko), niin vaikealta tuntuu.

Mukavasti säpinää on tulevana keväänä. Kirjoittamiskursseja Taivalkoskella joka sisältää myös kirjoittamista välillä kotona. Valokuvausopintoja Torniossa ja siihen liittyviä etätehtäviä Rovaniemellä. Lupauduin vielä Lapin taiteilijaseuran kesänäyttelyn kuraattoriksi. Näyttelyt tulevat kahteen paikkaan. Yllästunturin juurella olevaan Galleria Kellokkaaseen ja toinen Ivalon kulttuuritalo Kuulakseen.  Näyttelyt aukeavat heinäkuun puolivälissä. Vaikka on monta asiaa päällekkäin, niin otan ihan rennosti ja keskityn aina yhteen tekemiseen kerrallaan. Vaikka sosiaalisuus lisääntyy, niin kirjoittaminen on erakon hommaa. Marketta on arkipäivät töissä ja olen erakkona kerrostalokämpässä kahden koiran kanssa. Kävely- ja hiihtolenkkejä teen päivittäin Kemijärven jäällä. Kameran kanssa ja ilman. Pitkä toipumisloma kiireisestä elämästä tuntuu myös tepsineen. Toivottavasti viisaus on myös lisääntynyt. Sen aika näyttää.

Rovaniemi - Äkäslompolo - Ivalo - Inari - Rovaniemi

Aurinkoinen päivä tammikuussa Lapissa. Yöllä näkyy tähdet ja kuun sirppi. Jos minulta olisi kysytty aikaisemmin, että mikä on pakkasluku, niin olisin arvellut jotain 30 ja 40 asteen väliltä. Viime viikonloppuna olimme yhden yön Äkäslompolossa ja yhden yön Ivalossa. Oli kirkas sää ja lämpötila pysyi 5 ja 10 asteen välillä. Kun ajoimme lauantaina asumattomien seutujen läpi Kittilästä Inariin, niin Marketta sanoi, että on kuin ajaisimme maisemapostikortin sisällä. Koko matkalla tuli vastaan vain muutama auto. Erään pitkän suoran päässä näimme jonkun eläimen. Se oli hyvin tumma ja isompi kuin koira. Häntä näytti pitkältä. Aivot analysoivat ja etsivät mikä se voisi olla. Matkaa oli vielä useita satoja metrejä kun eläin hyppäsi penkalle ja hävisi siitä metsään. Jälkikäteen miettien en oikein keksinyt muuta vaihtoehtoa kuin että näimme ahman. Seuraavan kerran kun ajelen tuolla niin otan kameran käden ulottuville ja laitan siihen valmiiksi pidemmän putken. Vaikka ei tulisi mestarillista luontokuvaa, niin huonostakin voi jälkikäteen tunnistaa eläimen.

Äkäslompolossa lähdin illalla koirien kanssa ulos. Kämpillä asui nuori neito, jonka kameran jalustaa pyysin lainaksi. Aikaisemmin olin nähnyt kuinka kuun sirppi oli kirkkaana taivaalla. Kun menin ulos, niin pilvet olivat tulleet maan ja kuun väliin. Otin kuvia vierellä näkyvästä Yllästunturista, jossa lumikissat kunnostivat rinteitä. Menin kuitenkin alemmaksi ja etsin katseellani puun, jonka sommittelin kuvan vasempaan laitaan. Oli hyvin hämärää, mutta kuu valaisi kuitenkin pilvien läpi ja kämpän pihavalotkin työnsivät pimeyttä syvemmälle metsään. Otin muutaman ruudun ja välillä korjasin sommittelua ja säädin valotuksen korjausta. Jo kameran lasista kuva näytti mukavan väriseltä.  Vanhanaikaisen ruskealta. Valokuva näytti vähän paremmalta ja selkeämmältä kuin luonto. Se näytti tältä:

Aamulla auringon noustessa tunturien takaa lähdin uudestaan koirien kanssa metsään kävelemään. Metsässä oli hyviä lumikengillä poljettuja uria joita oli hyvä kävellä. Otin paljon kuvia aamun sinisestä hetkestä tunturissa. Kun palasin kämpille, niin otin muistinvaraisesti samasta kohdasta kuvan käsivaralta. Kuvasta tuli tämmöinen:

Ivalossa oli hotellilla karaokekilpailut. Seurasimme mielenkiinnolla tapahtumaa. Onneksi kyseessä oli jo finaalit  ja täytyy sanoa, että joukossa oli paljon hyviä laulajia. Kappalevalinnat eivät vain muutamaa lukuunottamatta olleet oikein meidän maun mukaisia. Kiusallinen yksityiskohta oli, että etelästä tullut tuomaristo oli silminnähden juovuksissa.

Sunnuntaina kävimme Inarissa katsomassa Siidaa ja tapaamassa minun viime vuotisia opiskelukavereita. Meidän viime vuoden ryhmästä kolme lähti opiskelemaan Inariin. Kaksi medialinjalle ja yksi käsitöitä. Oli mukavaa katsella todella tyylikästä saamelaismuseo Siidaa ja samalla turista vanhojen kamujen kanssa. Viime vuoden ryhmästä kertoo jotain se, että toinen opiskelukavereistani on yli viiskymppinen ja toinen 17 vuotias. Kolmas kaveri oli lähtenyt pistäytymään Utsjoella.

Tulomatkalla käytiin vielä Askassa tapaamassa kahta vanhaa tuttua taiteilijaa. Mikä oli kiertomatkamme syy selviää tästä blogista myöhemmin keväällä.

Lähdin pari päivää sitten metsään kävelemään koirien kanssa. Otin kameran mukaan ja mietin, että laittaisinko pidemmän putken. En laittanut. Kävelin metsässä ja kuulin tikan kopistelevan. Katselin puihin ja näin auringon osuvan tikan punaiseen takapuoleen. Harmittelin lyhyttä putkea. Mutta sain kuitenkin tälläisen kuvan:

Jos karppaaja haluaa syödä pizzaa, niin kannattaa sitten valita hyvä ravintola ja hyvä yksilö. Kävimme Äkäslompolon kylässä Jullin ravintolassa. Marketta sanoi, että kyseinen pizza oli hänen elämänsä paras. En minäkään muista koskaan parempaa syöneeni. Kyseessä oli Jullin neliveto. Savuporo, savulohi, leipäjuusto ja smetana oli pizzan täytteenä. Pohja oli myös hyvä ja epäkeskon muotoinen. Suosittelen.

Tässä vielä maisemakuva kaupungista:

Lakkoja ja vihaisia lintuja

Viime vuoden pimeimmän ajan olin Kuusamossa ja nyt täällä Rovaniemellä. Kuusamossa katuvalojen ulkopuolella kaamosaika tuntui enemmän ja päivän puuhia piti suunnitella muutaman valoisan tunnin mukaan. Täällä kaupungissa sen ei ole niin väliä. Olen kävellyt paljon iltaisin koirien kanssa ja ilman ja todennut, että Rovaniemi on erittäin valoisa kaupunki. Nyt kun puut kantavat vielä valkoista huntua, niin tuntuu kuin eläisi lampun sisällä. Parvekkeemme edessä on lumisia koivuja ja koivujen takana katulamppu. Nostin säleverhot ylös ja useita kertoja päivässä tuijottelen puita mietiskellen maailman menoa.

Kävellessäni olen yrittänyt nähdä myös lintuja. Välillä joitakin varislintuja näkeekin, mutta lentotoiminta on vuoden hiljaisinta. Pari kertaa olen nähnyt tilhiparven jossakin etäällä. En ole laittanut mitään lintulautaa parvekkeelle, enkä tiedä olisiko se suotavaakaan. Eilen valoisan aikaan istuskelin tässä koneella ja vilkaisin taas lumisia puita. Puussa aivan parvekkeen kohdalla istui pullea lintu. Vaihdoin kameraan 200 millin objektiivin ja hiippailin ikkunan taakse. Otin varuilta muutaman ruudun lasin läpi. Avasin varovasti parvekkeen oven ja otin kuvan. Menin parvekkeen kaiteen luokse ja käytin kaidetta tukena ja otin lisää ruutuja. Lintu vilkaisi minuun ja katseella kertoi: "Eiköhän se ollut siinä." ja lensi pois. Laitoin kuvan facebookkiin ja siellä eräs hyvin asioista perillä oleva ystäväni sanoi: "Uusi angry bird?" Toden totta tämä näyttää aivan tuolta suomen talouden pelastavan leikin linnulta.

Kävimme sunnuntaina hiihtämässä. Täällä ei ainakaan pääse hiihtämisestä sillä, että sanoo latuverkoston olevan kaukana. Kun kävelee sukset kädessä noin 300 metriä on kiinni Ounasvaaran hyvin hoidetussa latuverkossa. Ounasvaaralle toki on hiihdettävää toistakymmentä kilometriä, mutta verkon toinen pää on tuossa Kemijoen toisella puolella jonne täältä menee joen yli yhdyslatu. Odotan jo kevättalven auringonpaisteisia päiviä, kun valon lämmittäessä poskia hiihtelen jäällä ensin alajuoksulle niin pitkälle kuin jaksan ja sitten vielä takaisin.

Syksyllä lupailin vähän äidilleni kerätä lakkoja. Etsimme kyllä lakkoja useina iltoina ja saimmekin joitakin litroja, mutta emme löytäneet mitään kunnon lakkapaikkaa. Tämä on vaivannut minua jonkin verran. Menin paikalliseen tulostusliikkeeseen ja otin yhdestä loppukesän lakkakuvasta tulosteen ja vein sen eilen postiin vanhemmilleni. Jos on lakkoja luvannut, niin pitää ainakin yksi kappale toimittaa. Kokeilin samalla myös tulostimen laatua parilla pienemmällä paperiversiolla. Paljon on lakkoja Rovaniemellä.

"Suomalainen on ahdas, umpimielinen ja tyly."

"Suomalainen on ahdas, umpimielinen ja tyly. Hän tulee toimeen vain suomalaisen kanssa, jotka ovat samanlaisia kuin hän itse." Kirjoittaa Erno Paasilinna asian aforismin muotoon.

Ostin Paasilinnan kirjan  (Lausui alustaja, joka korosti) alennusmyynnistä ja aloin lukemaan sitä jo kauppakeskuksen penkillä. Aivan alkusivuilla vastaan tuli tuo edellä kerrottu aforismi. Jäin pohtimaan sitä. Jäin myös pohtimaan sitä, että tästä ei ole noussut mitään kohua aikoinaan. En ainakaan muista. Kohu sen sijaan nousi pari vuotta sitten kun Sofi Oksanen (Eesti) kertoi, että suomalaiset ovat väkivaltaisia ja välillä miehet hakkaavat vaimojaan humalassa. Viime viikkoina on ollut kohua kun Umayya Abu- Hanna (Palestiina) on kertonut, että suomessa esiintyy rasismia. Suomalaiset ovat rasisteja.

Yhdeksänkymmentäluvun alussa, kun muutimme Nastolasta Mänttään, meille jäi pieni kerrostaloasunto paikkakunnalle. Koska laman vuoksi asuntojen hinnat olivat romahtaneet, niin päätimme laittaa sen vuokralle. Puhelimeni soi parin viikon kuluttua. Vuokravälittäjä oli puhelimessa ja hän sanoi: "Minulla on asiakas tässä vastapäätä ja hän pyytää kysymään teiltä suoraan erästä asiaa."
Olin hiukan hämmentynyt, mutta sanoin, että olkaa hyvä vaan. "Vuokraatteko asunnon mustalaiselle?" - Kysyi vuokravälittäjä. Mietin sekunnin ja aivoissani kävin läpi asian yksinkertaisesti. Olenko rasisti? En ole. Siksi en näe mitään estettä, ettenkö vuokraisi asuntoani romanille. Vuokravälittäjä hoiteli paperit ja vuokraennakot ja muut aivan normaalisti.

Meni taas muutama viikko ja puhelimeni soi. Puhelimessa oli talossa asuva tuntemani lähes yhdeksänkymmentävuotias nainen. Hän kertoi, että hän on taloyhtiön väen asialla ja kysyy minulta suoraan, pitääkö paikkansa, että olin vuokrannut asunnon mustalaiselle. Kerroin asian pitävän paikkansa. Hän kertoi, että taloyhtiön arvo laskee koska olen tehnyt moisen erehdyksen. Kerroin hänelle, että koska en ole rasisti, niin en näe mitään syytä perua laillista vuokrasopimusta. Sanoin myös, että toimiessanne näin te olette rasisteja. Hän kiisti olevansa rasisti, mutta tämä tapaus on eri. Sanoin ystävällisesti näkemiin ja suljin puhelimen. Kuulin myöhemmin äidiltäni, että tämä iäkäs rouva oli katunut soittoansa ja ollut hiukan  häpeissään.

Vuosia sitten Amerikkalainen trio oli esiintymässä Honkahovissa. Juttelin bändin jäsenten kanssa takahuoneessa. Kyselin normaalit: " Kuinka olette viihtyneet suomessa?" -kysymykset. Jonathan Kreisberg (kitaristi) kertoi, että suomessa on niin hyvä olla kun täällä on niin turvallista. Ei tarvitse pelätä väkivaltaa eikä ammuskelua. En malttanut olla heille kertomatta, että Suomi on yksi maailman väkivaltaisimmista maista. Täällä tapetaan paljon ihmisiä. Teemme myös usein itsemurhia. Näin kuinka soittajapojat kalpenivat. Onko totta? he kysyivät. Kerroin tämän olevan taivaan tosi. Jatkoin kuitenkin, että ei teidän tarvitse pelätä. Me suomalaiset tapamme pääasiassa vain kavereitamme ja perheen jäseniämme. Soittajat lähtivät keikalle ja olin kuulevinani soitossa tavallista enemmän vibraattoa.

Voidaanko siis sanoa, että olemme rasistinen väkivaltainen kansa? Rasismi ja väkivalta on vähän sellaisia asioita, että kaikkien ei tarvitse olla rasisteja ollaksemme rasistinen kansa. Kyseessä on vähän samanlainen asia kuin: Vaikka lehdet kuinka väittää, niin emme ole jääkiekkohullu kansa. Kaikki eivät katso formuloita eikä kaikki ole ihastuneita Vain elämää tv-formaattiin. Lehdet kuitenkin väittävät näin. Olen kuullut paljon rasistista puhetta. Olen itsekin kertonut rasistisia vitsejä. Olen joskus ajatellut Turkulaisista rasistisesti. Itse savolaisena olen joutunut rasistisen huumorin uhriksi. Kuitenkin ei ole mitään syytä väittää, että meillä ei olisi väkivaltaa eikä rasismia. Meidän on aivan turha loukkaantua jos joku sen meille kertoo. Meillä on paljon parantamisen varaa. Rasismiamme kansakuntana ei poista se, että valtaosa kansasta ei ole rasistista. Suurin osa pitää vielä mölyt mahassaan vaikka ajattelisikin niin.

Jos Paasilinnan aforismin olisi kirjoittanut joku maahanmuuttaja, niin koko kansa raivostuisi. Kuten meillä iltapäivälehtien mukaan on aika monesta asiasta tapana tehdä.