Lähden huomenna Mänttään. Rehellisesti sanoen ei huvittaisi yhtään. Kirjoitin joskus, että yksi harrastus pitää minun toista jalkaani Mäntässä vielä tämän syksyn. Olemme kyllä tässä kerhossajo suunnitelleet asioita niin, että en tarvitse enää niin paljon käydä kokouksissa. Ehkä kolme kertaa tänä vuonna. Osan kokouksista hoidamme skypen kautta. Muu porukka on siis paikalla kokoustilassa ja minä johdan puhetta täältä näköpuhelimen välityksellä. Huomenna on kauden avauskokous ja haluan olla kertomassa face to face porukoille näistä muutoksista. En luule olevani korvaamaton, mutta on korrektia hoitaa hommat selkeästi ja suoraan. Olen lupautunut tähän tehtävään pari vuotta sitten ja päätös siirtyä tänne pohjoiseen syntyi vasta lopullisesti kesällä. Ajatushan syntyi tammikuun lopulla.
Harmittaa, että huomenna joudun olemaan poissa koulusta. Luokka lähtee kuvausretkelle Jyrävälle. Siis yhdelle suomen komeimmista koskista. Olen käynyt siellä pari kertaa, joten ei harmita ihan niin paljon. Kuitenkin kosken jyly on aina sellainen kokemus, jota ei haluaisi menettää. Lohtuna asiassa on se , että hyviä retkiä on tulossa myös tulevaisuudessa.
Olemme nyt olleet luokkana kolme päivää ja ryhmä tuntuu kivalta. Ikähaitari on jotain 15 - 50 vuoden väliltä ja minä olen siellä vanhassa päässä. Ollaan käyty teorioita läpi ja tutkittu suljinaikoja, aukkoja ja ISO lukuja. Laskeskeltu mielessä näiden vaikutuksia toisiinsa. Viime yönä unissani pohdin näitä ja kuvasin niin maan perskuleesti. Siellä ne aivosolut yrittivät järjestellä tietoa johonkin myöhemmin käyttöön otettavaan muotoon. En ole koskaan ollut mikään hirveän innokas opiskelija. Nyt tuntuu, että opiskelu maistuu oikein hyvälle. Jotenkin halu ymmärtää tätä valokuvajuttua motivoi ihan hirveästi. Siis oikeasti harmittaa kun joudun lintsaamaan koulusta.
Koulupäivät ovat tähän elämäntilanteeseen sopivan lyhyitä. Maanantaisin 10 -15 ja muina päivinä 9 - 14. Joka toinen perjantai on urheilupäivä ja joka toinen perjantai 9- 13. Koulun jälkeen käyn tarvittaessa kaupassa ja tulen mökille. Syön jotakin ja otan päiväunet. Unet kestää puoli tuntia tai enemmän. Nousen rauhassa ylös ja teen jotain muuta ihan rauhassa. Tänään lähdin koirien kanssa kävelemään harjannetta pitkin samalla koiria kouluttaen. Käveltiin noin puolitoista tuntia tihkusateessa. Otin valokuvia ja koirat juoksivat ja etsivät riistaa. Ennen kanalintukautta on hyvä vanhallekin koiralle löytää pari hyvää seisontaa. Yhden teeren näin lentämässä, mutta muita kanoja ei ollut. Koirat hakivat kyllä hyvin ja pentukoirakin oli ensimmäistä kertaa ihmettelemässä metsästyksen salaisuuksia. Pääasiassa se kulki mukanani, mutta välillä kevi vähän vanhempien koirien kassa haistelemassa jälkiä. Jänisongelmainen koira sai myös pari räväkkää jänisajoa, mutta sain sen viheltämällä pois ajosta aika nopeasti. Uskon, että ongelma voitetaan vielä tänä syksynä.
Olen metsästänyt aika monella ajokoiralla (jäniskoiralla) En muista monenkaan saaneen jänistä ylös ajoon näin nopeasti kuin tämä bretoni, jonka pitäsi välttää niitä jäniksiä. Onkohan herra Myrphy taas asialla? Koirien kanssa metsässä kulkeminen on kyllä melkein parasta mitä voin keksiä. Tähän kun vielä yhdistää kuvaamisen, niin aika hauskaa ja terapoivaa ajanvietettä on luvassa. Aion myös tulevaisuudessa enemmän ja enemmän keskittyä siihen, että ohjaan ja koulutan koiria ja jätän ampumisen vähemmälle. Kuljen kameran kanssa ja jos on joku kaveri, niin hän saa toimia pyövelinä. Toki koulutusvaiheessa kun kuljen yksi koiran kanssa, niin joudun sen ensimmäisen pudotuksen tekemään hyvästä seisonnasta. Mutta jos tulevaisuudessa saisin vaikka yhden kuvan, jossa kaikki tekniikka on kohdallaan. Siis sommittelu, terävyys, liike, valo, tunnelma. Riekkoparvi pyrähtää ilmaan ja kuvassa vielä koira ja ehkä metsästäjäkin. Jos sata kertaa seisonnalta päästään lähtöä kuvaamaan, niin se voi kerran onnistua. Tai sitten se ei onnistu. Loppu elämä on kuitenkin aikaa yrittää.
keskiviikko 31. elokuuta 2011
maanantai 29. elokuuta 2011
Koulua, suosukellusta ja uusi ajokoirarotu.
Menin päivällä hyvissä ajoin koululle. Rehtori olikin pääoven edessä juttelemassa parin tyypin kanssa ja morjestin häntä. Hän kertoi, että aloitetaan ruokailulla ja sitten hän informoi talon tavoista sitten tarkemmin. Minulla oli vielä aikaa, joten lähdinkin ajelemaan autolla. Ajellessani tuli mieleen, että käynpä katsomassa karhuntassussa Hannu Hautalan näyttelyn. Hannu Hautala on kuuluisa Kuusamolainen luontokuvaaja. Katselin näyttelyä ja totesin, että tänne pitää tulla paremmalla ajalla uudestaan.
Menin koulun ruokasaliin ja katselin ihmisiä. En osannut mitenkään tulkita ketkä ovat henkilökuntaa ja ketkä opiskelijoita. Otin ruokaa ja istuin itsekseni syömään. Vieressäni oli kaksi naista ja puheista päättelin, että he olivat henkilökuntaa. Söin hiljaa ja katselin ihmisiä. En vieläkään voinut päätellä mitään. Aterian päätyttyä rehtori nousi seisomaan. Paikalla oli enää noin viisitoista ihmistä. Rehtori kertoi opistosta ja tulevasta vuodesta. Kertoi myös mitä kursseja vuoden aikana on talossa. Mukavan pieni on tämä koulu. Varmaan vuoden mittaan oppii tuntemaan jossain määrin kaikki opiskelijat. Valokuvausta opiskelee vain kymmenen henkeä.
Siirryimme luokkaan, jossa meidän valokuvauksen opettaja otti meidät vastaan. Kävimme läpi tulevaa vuotta ja esittelimme itsemme. Kerroin lyhyesti, että lapset muutti maailmalla ja minä otin loparit. Päätin muutta vaimon kanssa Kuusamoon ja näin lehdessä ilmoituksen kurssista ja tulin tänne. Minulla on kamera ja käytän automaattisäätöjä. Haluan oppia ymmärtämään miksi ne oikeat valokuvaajat raplaavat sitä kameraansa niin paljon. Luvassa on kiinnostava vuosi. Keväällä menemme muun muassa kuvausmatkalle todennäköisesti Lofooteille. Olen kerran käynyt siellä ja haluan mennä uudestaan. Se on mahtavaa seutua.
Koulun jälkeen opettaja vei meidät pienelle saitsarille Kuusamoon. Vaikka olen ollut täällä paljon, niin nyt kiinnitti huomiota, että täällä on todella paljon ruokapaikkoja.
Koulusta ajelin tänne mökille ja syönnin jälkeen otin kunnon päikkärit. Nukuin todella syvässä unessa ja onnellisena. Kun heräsin, niin tuntui hyvältä. Tuntui oikealta. Herättyämme lähdimme erämökille saunomaan ja olin päättänyt kouluttaa hiukan koiria näin metsästyskauden alla. Veljeni koiralla on ollut ongelmia jänisten kanssa. Tai siis veljeni koira luulee olevansa jäniskoira. Ajaa kuulemma jänistä oikein haukun kanssa ja sitkeästi. Tulimme mökille ja päästin koirat irti. Homma meni mallikkaasti, kunnes huomasin tällä jäniskoiralla olevan jotain nenässään. En päässyt aivan vierestä reagoimaan kun koiraa jo vietiin suoraan länteen ja lujaa. Vihelsin, mutta ei auttanut. Menin sisälle, vaihdoin housut ja laitoin kumpparit jalkaan. Otin makkaran paloja talouspaperiin ja lähdin koiraa hakemaan.
Olen päättänyt poisopettaa tätä koiraa pelkästään hyvällä. Palkitsemalla kun se tulee luokse. Aina kun koira tulee luokse niin sitä kehutaan. Siis raamatullisin menetelmin. "Taurastakaa lammas. Tuhlaajapoika palasi kotiin." Kuulin koiran ajohaukun noin parin sadan metrin päästä. Kävelin määrätietoisesti kohti suota. Suon yli lompsottelin ja samalla seurasin koiran haukun etenemistä. Suo oli koko ajan vetisempää ja jouduin hiukan peruuttamaan. Kiire oli kova, koska halusin päästä koiran luo mahdollisimman nopeasti. Vaihdoin reittiä ja yhtä äkkiä mätäs jalan alla heilahti ja huomasin syöksyväni pää edellä suohon. Siis sukelsin suoraan märkään suohon. Naama upposi turpeeseen ja eteen ojentamani kädet vajosivat maan äidin syleilyyn.
Yritin punnertaa ylös, mutta kovaa maata ei ollut missään. Kierähdin ylös ja jatkoin matkaa samalla turvetta suustani sylkien. Kiroilin mennessäni, mutta päämääränä oli ottaa se koira kiinni. Näin erilaisia paskoja matkalla ja tutkiskelin, josko karhukin on pyörinyt täällä. Ei ehkä kuitenkaan, mutta poroja on paljon liikkeellä. Viimein näin vilahduksen koirasta ja vihelsin. Ei vaikutusta. Ajo siirtyi pikkuhiljaa pois päin. Palasi sitten lähemmäksi. Siirryin metsäautotiellä edestakaisin ja viimein näin taas vilahduksen. Koira tuli tietä kohti. Tielle. Huusin lempeästi. Istu.
Koira pysähtyi istumaan ja näytti, että kieli roikkui tiessä. Koira oli ajosta aivan läkähtymäisillään. Juttelin sille mukavia ja tarjosin suossa uitettua makkaraa. Koira ei ensin läähätykseltään ottanut. Sitten viimein otti yhden palan. Kävelimme yhdessä rauhallisesti kohti mökkiä. Olen päättänyt, että en kytke koiraa ollenkaan, vaan koitan pitää sitä hyvällä kontaktilla yhteydessä isäntään. Kaikki menikin hyvin siihen asti kunnes tyttäreni soitti. Vastasin puhelimeen ja koira otti vainun jäniksestä ja lähti.
Tarina venyy liikaa, mutta koira juoksi taas vähän aikaa ja sitten sain sen helposti kiinni. Työ jatkuu ja työsarkaa on tämän koiran kanssa paljon. Luottamus on jo hyvä ja uskon, että tämä jänishomma saadaan pois kun teeriä alkaa tippua. Ja jos ei ala, niin meillä on todella vikkelä jäniskoira. Vaimoni näki tänään jäniksen ampumaetäisyyden päästä kun koira oli ajanut sen liikkeelle. Pitäisiköhän se koira viedäkin ajokokeisiin? Saakohan bretonin viedä jäniskokeisiin?
Menin koulun ruokasaliin ja katselin ihmisiä. En osannut mitenkään tulkita ketkä ovat henkilökuntaa ja ketkä opiskelijoita. Otin ruokaa ja istuin itsekseni syömään. Vieressäni oli kaksi naista ja puheista päättelin, että he olivat henkilökuntaa. Söin hiljaa ja katselin ihmisiä. En vieläkään voinut päätellä mitään. Aterian päätyttyä rehtori nousi seisomaan. Paikalla oli enää noin viisitoista ihmistä. Rehtori kertoi opistosta ja tulevasta vuodesta. Kertoi myös mitä kursseja vuoden aikana on talossa. Mukavan pieni on tämä koulu. Varmaan vuoden mittaan oppii tuntemaan jossain määrin kaikki opiskelijat. Valokuvausta opiskelee vain kymmenen henkeä.
Siirryimme luokkaan, jossa meidän valokuvauksen opettaja otti meidät vastaan. Kävimme läpi tulevaa vuotta ja esittelimme itsemme. Kerroin lyhyesti, että lapset muutti maailmalla ja minä otin loparit. Päätin muutta vaimon kanssa Kuusamoon ja näin lehdessä ilmoituksen kurssista ja tulin tänne. Minulla on kamera ja käytän automaattisäätöjä. Haluan oppia ymmärtämään miksi ne oikeat valokuvaajat raplaavat sitä kameraansa niin paljon. Luvassa on kiinnostava vuosi. Keväällä menemme muun muassa kuvausmatkalle todennäköisesti Lofooteille. Olen kerran käynyt siellä ja haluan mennä uudestaan. Se on mahtavaa seutua.
Koulun jälkeen opettaja vei meidät pienelle saitsarille Kuusamoon. Vaikka olen ollut täällä paljon, niin nyt kiinnitti huomiota, että täällä on todella paljon ruokapaikkoja.
Koulusta ajelin tänne mökille ja syönnin jälkeen otin kunnon päikkärit. Nukuin todella syvässä unessa ja onnellisena. Kun heräsin, niin tuntui hyvältä. Tuntui oikealta. Herättyämme lähdimme erämökille saunomaan ja olin päättänyt kouluttaa hiukan koiria näin metsästyskauden alla. Veljeni koiralla on ollut ongelmia jänisten kanssa. Tai siis veljeni koira luulee olevansa jäniskoira. Ajaa kuulemma jänistä oikein haukun kanssa ja sitkeästi. Tulimme mökille ja päästin koirat irti. Homma meni mallikkaasti, kunnes huomasin tällä jäniskoiralla olevan jotain nenässään. En päässyt aivan vierestä reagoimaan kun koiraa jo vietiin suoraan länteen ja lujaa. Vihelsin, mutta ei auttanut. Menin sisälle, vaihdoin housut ja laitoin kumpparit jalkaan. Otin makkaran paloja talouspaperiin ja lähdin koiraa hakemaan.
Olen päättänyt poisopettaa tätä koiraa pelkästään hyvällä. Palkitsemalla kun se tulee luokse. Aina kun koira tulee luokse niin sitä kehutaan. Siis raamatullisin menetelmin. "Taurastakaa lammas. Tuhlaajapoika palasi kotiin." Kuulin koiran ajohaukun noin parin sadan metrin päästä. Kävelin määrätietoisesti kohti suota. Suon yli lompsottelin ja samalla seurasin koiran haukun etenemistä. Suo oli koko ajan vetisempää ja jouduin hiukan peruuttamaan. Kiire oli kova, koska halusin päästä koiran luo mahdollisimman nopeasti. Vaihdoin reittiä ja yhtä äkkiä mätäs jalan alla heilahti ja huomasin syöksyväni pää edellä suohon. Siis sukelsin suoraan märkään suohon. Naama upposi turpeeseen ja eteen ojentamani kädet vajosivat maan äidin syleilyyn.
Yritin punnertaa ylös, mutta kovaa maata ei ollut missään. Kierähdin ylös ja jatkoin matkaa samalla turvetta suustani sylkien. Kiroilin mennessäni, mutta päämääränä oli ottaa se koira kiinni. Näin erilaisia paskoja matkalla ja tutkiskelin, josko karhukin on pyörinyt täällä. Ei ehkä kuitenkaan, mutta poroja on paljon liikkeellä. Viimein näin vilahduksen koirasta ja vihelsin. Ei vaikutusta. Ajo siirtyi pikkuhiljaa pois päin. Palasi sitten lähemmäksi. Siirryin metsäautotiellä edestakaisin ja viimein näin taas vilahduksen. Koira tuli tietä kohti. Tielle. Huusin lempeästi. Istu.
Koira pysähtyi istumaan ja näytti, että kieli roikkui tiessä. Koira oli ajosta aivan läkähtymäisillään. Juttelin sille mukavia ja tarjosin suossa uitettua makkaraa. Koira ei ensin läähätykseltään ottanut. Sitten viimein otti yhden palan. Kävelimme yhdessä rauhallisesti kohti mökkiä. Olen päättänyt, että en kytke koiraa ollenkaan, vaan koitan pitää sitä hyvällä kontaktilla yhteydessä isäntään. Kaikki menikin hyvin siihen asti kunnes tyttäreni soitti. Vastasin puhelimeen ja koira otti vainun jäniksestä ja lähti.
Tarina venyy liikaa, mutta koira juoksi taas vähän aikaa ja sitten sain sen helposti kiinni. Työ jatkuu ja työsarkaa on tämän koiran kanssa paljon. Luottamus on jo hyvä ja uskon, että tämä jänishomma saadaan pois kun teeriä alkaa tippua. Ja jos ei ala, niin meillä on todella vikkelä jäniskoira. Vaimoni näki tänään jäniksen ampumaetäisyyden päästä kun koira oli ajanut sen liikkeelle. Pitäisiköhän se koira viedäkin ajokokeisiin? Saakohan bretonin viedä jäniskokeisiin?
Kaaoksesta Kuusamoon.
Mitenkähän juuri nyt tuntuu, että on loppuelämän ensimmäinen päivä? Ajoimme illalla mökin pihalle tasan kello yhdeksän. Pysäytimme autot, nousimme ulos yhtäaikaa ja halasimme. Täällä sitä nyt sitten ollaan. Tätä on suunniteltu jo seitsemän kuukautta. Nyt se on totta.
Viimeiset päivät kotona olivat yhtä kaaosta. Tyhjensimme saman aikaisesti sekä kotia, että työpaikkaa. Kahdenkymmenen vuoden roippeet piti koittaa saada johonkin järjestykseen. Heittää pois tarpeeton ja tallettaa tarpeellinen. Koko ajan piti päättää asioiden ja tavaroiden tarpeellisuudesta. Loppua kohti päätäntä vaikeutui ja nyt mukana ja varastoituna on taas paljon myös tarpeetonta tavaraa. Odottamassa seuraavaa siirtoa.
Meidän piti olla lauantaina Viialassa sururyhmän tapaamisessa viimeistään kello 16.00. Pääsimme lähtemään Mäntästä noihin aikoihin. Vielä piti matkalla käydä viemässä koirat hoitoon Orivedelle ja viedä Tampereelle tyttärelle joitakin tavaroita. Lähtöpäivien kaaos myös teki sellaisen mukavat paineen, joka sitten täällä pohjoisen rauhassa ehkä helpottuu. Siis oikeasti senhän on pakko helpottua.
Sururyhmä on alunperin syntynyt Tampereella, kun menimme Mannerheimin lastensuojeluliiton lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmään. Me kaikki pariskunnat olemme menettäneet lapsemme saman vuoden sisällä. Olemme siellä todenneetkin, että emme kukaan olisi halunneet tutustua toisiimme. Ryhmän kokoontumisia oli muistaakseni viisi kertaa, mutta olemme sen jälkeen kokoontuneet silloin tällöin vapaamuotoisesti. Vuosi sitten oli miesten saunavuoro Viialassa ja silloin päätimme, että vuoden päästä otetaan vaimot mukaan. Saunottiin ja uitiin. Sitten syötiin ja istuskeltiin nuotiolla myöhään yöhön. Välillä vedet valuivat silmistä savusta, välillä surustakin, mutta todella usein myös nauroimme vedet silmissä.
Jos joku olisi tullut paikalle ja olisimme kertoneet olevamme sururyhmä, niin olisi vaikea ollut varmastikin uskoa. Mukavia ihmisiä suuri joukko, joiden kanssa pystyy puhumaan niin ilot kuin surutkin. Tässä joukossa on surukokemusta liiankin paljon. Matkalla ajellessani yksin mietin, että ei auta kuin opetella elämään kuoleman kanssa.
Aamulla söimme aamupalaa ja kävin uimassa. Lähdimme ajelemaan kohti pohjoista. Orivedeltä koirat kyytiin ja välipysähdys anopin mökillä Lapinlahdella. Siitä sitten matka jatkuin ja Sukevan kohdalla otin veljeni koiran kyytiin. Meillä on nyt täällä talven yli kolme Bretonia. Illalla pidin koirakoulua mökin pihalla ja kaikki tuntuu menevän hyvin. Illalla koirakoulua ja kohta lähden kirkonkylälle itse kouluun. Vähän jännittää, kun en ole pitkään aikaan koulun penkillä ollutkaan. Viimeksi vuonna 1999. Sehän oli viime vuosituhannella.
Yritin tähän kirjoittaa viimeisten päivien tapahtumia lyhyesti. Tästä eteenpäin blogi kertoo tästä muutoksesta ja elämästä uudessa erilaisessa ympäristössä. Ennenhän tämä on ollut lomapaikka, mutta nyt tänne pitää saada myös arki mukaan. Miten se sujuu jää nähtäväksi. Blogin osoite on erakoksi. Nyt se voisi jo olla erakkona. Nyt tämä erakko siis menee ihmisten keskelle opiskelukauden avaukseen. Sosiaalinen erakko.
Viimeiset päivät kotona olivat yhtä kaaosta. Tyhjensimme saman aikaisesti sekä kotia, että työpaikkaa. Kahdenkymmenen vuoden roippeet piti koittaa saada johonkin järjestykseen. Heittää pois tarpeeton ja tallettaa tarpeellinen. Koko ajan piti päättää asioiden ja tavaroiden tarpeellisuudesta. Loppua kohti päätäntä vaikeutui ja nyt mukana ja varastoituna on taas paljon myös tarpeetonta tavaraa. Odottamassa seuraavaa siirtoa.
Meidän piti olla lauantaina Viialassa sururyhmän tapaamisessa viimeistään kello 16.00. Pääsimme lähtemään Mäntästä noihin aikoihin. Vielä piti matkalla käydä viemässä koirat hoitoon Orivedelle ja viedä Tampereelle tyttärelle joitakin tavaroita. Lähtöpäivien kaaos myös teki sellaisen mukavat paineen, joka sitten täällä pohjoisen rauhassa ehkä helpottuu. Siis oikeasti senhän on pakko helpottua.
Sururyhmä on alunperin syntynyt Tampereella, kun menimme Mannerheimin lastensuojeluliiton lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmään. Me kaikki pariskunnat olemme menettäneet lapsemme saman vuoden sisällä. Olemme siellä todenneetkin, että emme kukaan olisi halunneet tutustua toisiimme. Ryhmän kokoontumisia oli muistaakseni viisi kertaa, mutta olemme sen jälkeen kokoontuneet silloin tällöin vapaamuotoisesti. Vuosi sitten oli miesten saunavuoro Viialassa ja silloin päätimme, että vuoden päästä otetaan vaimot mukaan. Saunottiin ja uitiin. Sitten syötiin ja istuskeltiin nuotiolla myöhään yöhön. Välillä vedet valuivat silmistä savusta, välillä surustakin, mutta todella usein myös nauroimme vedet silmissä.
Jos joku olisi tullut paikalle ja olisimme kertoneet olevamme sururyhmä, niin olisi vaikea ollut varmastikin uskoa. Mukavia ihmisiä suuri joukko, joiden kanssa pystyy puhumaan niin ilot kuin surutkin. Tässä joukossa on surukokemusta liiankin paljon. Matkalla ajellessani yksin mietin, että ei auta kuin opetella elämään kuoleman kanssa.
Aamulla söimme aamupalaa ja kävin uimassa. Lähdimme ajelemaan kohti pohjoista. Orivedeltä koirat kyytiin ja välipysähdys anopin mökillä Lapinlahdella. Siitä sitten matka jatkuin ja Sukevan kohdalla otin veljeni koiran kyytiin. Meillä on nyt täällä talven yli kolme Bretonia. Illalla pidin koirakoulua mökin pihalla ja kaikki tuntuu menevän hyvin. Illalla koirakoulua ja kohta lähden kirkonkylälle itse kouluun. Vähän jännittää, kun en ole pitkään aikaan koulun penkillä ollutkaan. Viimeksi vuonna 1999. Sehän oli viime vuosituhannella.
Yritin tähän kirjoittaa viimeisten päivien tapahtumia lyhyesti. Tästä eteenpäin blogi kertoo tästä muutoksesta ja elämästä uudessa erilaisessa ympäristössä. Ennenhän tämä on ollut lomapaikka, mutta nyt tänne pitää saada myös arki mukaan. Miten se sujuu jää nähtäväksi. Blogin osoite on erakoksi. Nyt se voisi jo olla erakkona. Nyt tämä erakko siis menee ihmisten keskelle opiskelukauden avaukseen. Sosiaalinen erakko.
torstai 25. elokuuta 2011
Viimeiset päivät ovat käsillä.
Herään viiden jälkeen sumuiseen syysaamuun. Edessä on taas loputonta pakkaamista ja tavaroiden kuljettamista. Tänään tulee myös uusi toimitusjohtaja koko päiväksi. Yritämme siirtää tietoa niin paljon kun voimme. Varmasti vielä sähköpostilla avitamme myöhemminkin. Toisaalta jokainen luo omat käytäntönsä. Kaksikymmentä vuotta sitten luotiin taidekeskus Honkahovi ilman ohjekirjaa ja ilman edeltäjän neuvoja.
Pitkä kirjoittamattomuus ei johdukaan siitä, että karhu söi kirjoittajan. Karhujahdista tulin maanantai-iltana ja sen jälkeen tätä muuttorumbaa on tehty. Sekä töissä, että kotona. Karhujahti oli kyllä erittäin jännittävää puuhaa. Samalla tutustuin myös useisiin uusiin Kuusamolaisiin. Karhujahdissa pelasimme joukkuepeliä uusien pelaajien kanssa. Joukkueen valmennusjohto oli paikallisten käsissä. Jännittävin paikka oli seuraavanlainen:
Sunnuntaiaamuna tieltä oli löytynyt tuoreet karhunpaskat. Koirat paskalta jäljille ja miehet olikin jo jaettu aiemmin alueelle passipaikoilleen. Minä kävelin vanhan tuttavamme Kuusamolaisen alkuasukasopas Aatoksen kanssa kumpareelle kauniin suolammen rantaan. Katsoin kaunista sumuista maisemaa ja samalla pohdin, että tämähän näyttää sellaiselta paikalta, josta karhu hyvinkin voi tulla. Samalla huomasin kuinka sydämen syke tiheni hiukan. Aatos oli mukana oppaanamme vieraissa maastoissa, eikä hänellä ollut edes asetta mukana. Homma oli siis minun vastuullani.
Asetuin passipaikalle istumaan kannonnokkaan. Aatos istui hiljaa toisella kannolla. Passissa tulisi olla mahdollisimman liikkumatta ja hajuttomana. Odottelimme siinä hiljaa puolisen tuntia. Aatos sai puhelimeen viestin, että koirat ovat tulossa meitä kohti. Nykyään koirilla on tutkapanta kaulassa, joten koiranohjaajat voivat seurata koiria puhelimistaan. Aatos kuiskasi minulle hiljaa, että vaihdetaan hiukan passipaikkaa. Noustaan ylemmäs kumpareelle, jotta karhu ei kierrä meitä. Kohta siirryttyämme tuli uusi viesti ja palasimme alkuperäiselle paikalle. Enää en istunut. Olin ampumavalmiudessa.
Ajattelin, että no niin. Näinkö se karhu nyt tuleekin ensikertalaiselle ammuttavaksi. Karhuhan saattaa juosta vielä sata metriä hyvän tappavan osuman jälkeen. Katsoin metsän reunaan ja siitä vähän syvemmälle. Näkyvyyttä oli noin 70-80 metriä. Tuosta kun se tulee ja minä lassautan täydellisen osuman, niin karhu tulee viimeisillä voimillaan ja syleilee minut kuoliaaksi. Olipas taas hyvä idea tämä metsälle lähtö.
Olin siis ampumavalmiudessa ja kaikki aistit keskittyneenä. Hetken päästä metsästä kuului risahdus. Sydän hyppäsi kurkkuun ja tunsin kuinka adrenaliini virtasi kehossani. Kaikki aistit olivat erittäin herkkänä. Kuului lisää ääniä ja nyt jo läähätystäkin. Tuijotin liikkumatta ampumavalmiina metsään ja yritin nähdä puskien ja puiden läpi. Viimein näin vilahduksen. Koira, toinen koira.
Kaksi karhukoiraa juoksi haistellen maata suoraan meitä kohti. He jatkoivat meistä eteenpäin lyhyesti meitä tervehtien. Tilanne oli tältä osin ohi. Ilmoitimme koiramiehille, että koirat menivät tästä läpi. Laitoin aseen varovasti kannolle ja otin vesiryypyn. Huomasin kuinka tilanteen lauettua käteni tärisivät. Juttelimme Aatoksen kanssa ja totesimme, että karhu on mennyt tästä kohti varhain aamulla. Seisoin siis karhun reitillä ja juuri oikealla paikalla.
Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli emokarhu pentunsa kanssa. Jälkiä löytyi erään tien ylityksen kohdalta. Kukaan ei nähnyt karhua, emmekä olisi voineet, emmekä halunneetkaan ampua heitä. Äidiltä ei saa ampua lasta, eikä lapselta äitiä.
Eilen oli viimeinen tapaaminen lehdistön kanssa työn merkeissä. Tänään on juttua lähtemisestämme, muutamassa alueen lehdessä. Vähän haikealta tuntui, kun jutusteltiin ja muisteltiin menneistä tuttujen toimittajien kanssa. Kaikki kolme olivat toimittajina myös silloin kun aloitimme. Ystävyys on syntynyt myös vuosien varrella. Mukavia tapaamisia on ollut muutamia kertoja vuodessa. Pientä haikeutta ilmassa.
Nyt on käsillä viimeiset päivät täällä. Kun vielä jaksaa puristaa pari tiukkaa pitkää päivää, niin sitten voi lähteä kevein mielin. Toivottavasti?
Pitkä kirjoittamattomuus ei johdukaan siitä, että karhu söi kirjoittajan. Karhujahdista tulin maanantai-iltana ja sen jälkeen tätä muuttorumbaa on tehty. Sekä töissä, että kotona. Karhujahti oli kyllä erittäin jännittävää puuhaa. Samalla tutustuin myös useisiin uusiin Kuusamolaisiin. Karhujahdissa pelasimme joukkuepeliä uusien pelaajien kanssa. Joukkueen valmennusjohto oli paikallisten käsissä. Jännittävin paikka oli seuraavanlainen:
Sunnuntaiaamuna tieltä oli löytynyt tuoreet karhunpaskat. Koirat paskalta jäljille ja miehet olikin jo jaettu aiemmin alueelle passipaikoilleen. Minä kävelin vanhan tuttavamme Kuusamolaisen alkuasukasopas Aatoksen kanssa kumpareelle kauniin suolammen rantaan. Katsoin kaunista sumuista maisemaa ja samalla pohdin, että tämähän näyttää sellaiselta paikalta, josta karhu hyvinkin voi tulla. Samalla huomasin kuinka sydämen syke tiheni hiukan. Aatos oli mukana oppaanamme vieraissa maastoissa, eikä hänellä ollut edes asetta mukana. Homma oli siis minun vastuullani.
Asetuin passipaikalle istumaan kannonnokkaan. Aatos istui hiljaa toisella kannolla. Passissa tulisi olla mahdollisimman liikkumatta ja hajuttomana. Odottelimme siinä hiljaa puolisen tuntia. Aatos sai puhelimeen viestin, että koirat ovat tulossa meitä kohti. Nykyään koirilla on tutkapanta kaulassa, joten koiranohjaajat voivat seurata koiria puhelimistaan. Aatos kuiskasi minulle hiljaa, että vaihdetaan hiukan passipaikkaa. Noustaan ylemmäs kumpareelle, jotta karhu ei kierrä meitä. Kohta siirryttyämme tuli uusi viesti ja palasimme alkuperäiselle paikalle. Enää en istunut. Olin ampumavalmiudessa.
Ajattelin, että no niin. Näinkö se karhu nyt tuleekin ensikertalaiselle ammuttavaksi. Karhuhan saattaa juosta vielä sata metriä hyvän tappavan osuman jälkeen. Katsoin metsän reunaan ja siitä vähän syvemmälle. Näkyvyyttä oli noin 70-80 metriä. Tuosta kun se tulee ja minä lassautan täydellisen osuman, niin karhu tulee viimeisillä voimillaan ja syleilee minut kuoliaaksi. Olipas taas hyvä idea tämä metsälle lähtö.
Olin siis ampumavalmiudessa ja kaikki aistit keskittyneenä. Hetken päästä metsästä kuului risahdus. Sydän hyppäsi kurkkuun ja tunsin kuinka adrenaliini virtasi kehossani. Kaikki aistit olivat erittäin herkkänä. Kuului lisää ääniä ja nyt jo läähätystäkin. Tuijotin liikkumatta ampumavalmiina metsään ja yritin nähdä puskien ja puiden läpi. Viimein näin vilahduksen. Koira, toinen koira.
Kaksi karhukoiraa juoksi haistellen maata suoraan meitä kohti. He jatkoivat meistä eteenpäin lyhyesti meitä tervehtien. Tilanne oli tältä osin ohi. Ilmoitimme koiramiehille, että koirat menivät tästä läpi. Laitoin aseen varovasti kannolle ja otin vesiryypyn. Huomasin kuinka tilanteen lauettua käteni tärisivät. Juttelimme Aatoksen kanssa ja totesimme, että karhu on mennyt tästä kohti varhain aamulla. Seisoin siis karhun reitillä ja juuri oikealla paikalla.
Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli emokarhu pentunsa kanssa. Jälkiä löytyi erään tien ylityksen kohdalta. Kukaan ei nähnyt karhua, emmekä olisi voineet, emmekä halunneetkaan ampua heitä. Äidiltä ei saa ampua lasta, eikä lapselta äitiä.
Eilen oli viimeinen tapaaminen lehdistön kanssa työn merkeissä. Tänään on juttua lähtemisestämme, muutamassa alueen lehdessä. Vähän haikealta tuntui, kun jutusteltiin ja muisteltiin menneistä tuttujen toimittajien kanssa. Kaikki kolme olivat toimittajina myös silloin kun aloitimme. Ystävyys on syntynyt myös vuosien varrella. Mukavia tapaamisia on ollut muutamia kertoja vuodessa. Pientä haikeutta ilmassa.
Nyt on käsillä viimeiset päivät täällä. Kun vielä jaksaa puristaa pari tiukkaa pitkää päivää, niin sitten voi lähteä kevein mielin. Toivottavasti?
torstai 18. elokuuta 2011
Eläintensuojelijaystäväni. Älkää lukeko tätä blogia.
Taas on ollut niin paljon säpinää viime päivinä, että en ole tänne kirjoitellut. Se on paha asia päiväkirjan vuoksi, sillä silloin kun olisi paljon kirjoitettavaa, niin ei kirjoita. Ja silloin kun olisi enemmän aikaa kirjoittaa, niin ei tapahdu mitään ihmeellistä. Olkoon tämä löyhä esipuhe jonkinlainen johdanto pikamuistiinpanoihin, mitä viime päivinä on tapahtunut.
Tiistaina oli hallituksen kokous, jossa irtisanoin itseni. Olin toki aiemmin jo ilmoittanut opiskeluistani ja Kuusamoon muutosta , mutta face to face nyt kerroin hallitukselle ratkaisuistani. Samassa kokouksessa myös valittiin uusi toimitusjohtaja firmalle. Irtisanominen astuu voimaan 1.9. Homma meni oikein hyvässä sovussa ja jään vielä ainakin toistaiseksi hallitukseen. Olen siis toisella jalalla vähän mukana asioiden järjestelyissä. Mutta todella vähän.
Keskiviikkona meillä oli näyttelyn purkupäivä. Suurin osa taiteilijoista oli paikalla ja he purkivat ja pakkasivat omat osuutensa. Seurusteltiin myös paljon ja käytiin läpi näyttelyä ja sen saamaa palautetta. Kerroin myös tästä irtaantumisesta ja Kuusamoon lähdöstä. Henki oli mukavan rento ja taas tämän ammatin parhaat puolet tulivat esille. Se on aina ollut mukavien taiteilijoiden kanssa toimiminen. Jotenkin se vaan on niin hemmetin mukavan mutkatonta sakkia kaikkinensa. Ja joka ikinen on ihan oma tyyppinsä, vaikka yritin puristaa juuri taiteilijat yhteen lokeroon.
Eilen iltapäivällä taiteilijat sitten poistuivat, paitsi tuon Honkahovin edessä olevan valtavan työn taiteilijat. Sitä taiteilijat ystävineen on purkaneet nyt jo pari päivää ja vieläkin se suurimmaksi osaksi on pystyssä. Vielä jonkinlainen rupeama menee ennen kuin se on kokonaan kadonnut tästä ympäristöstä. Teoksen osia liikkuu ja jää aivan varmasti vielä kiertämään tällä taiteen kentällä vuosienkin päästä. Niin paljon materiaalia siinä on kierrätettäväksi. Illalla vielä polteltiin roskia nuotiolla ja paranneltiin maailmaa taiteilijoiden kanssa. Mutta silti aamulla Tampereen kautta Helsinkiin!
Aamulla vaimon kanssa ylös seitsemältä ja valmiiksi pakatulla autolla Tampereelle ja siitä sitten Helsinkiin. Töiden luovuttamista taiteilijoille ja lämpimiä jäähyväsiä. Takaisin Mänttään ja suoraan kokoukseen johtamaan siellä puhetta. Nyt kirjoitan blogia vaikka minun pitäisi pakata huomenna alkavaa reissua varten. Kaupungissa asuvat eläinsuojelijaystäväni voitte lopettaa lukemisen ihan suosiolla tähän.
Lähden nimittäin huomenna Kuusamoon parin autolastillisen kanssa. Menemme mökille ja sekä lauantain, että sunnuntain olemme karhujahdissa. Kerroin kevään blogeissa karhujen jälkien kohtaamisesta ja olin välillä todella lähellä karhua tai karhuja. Sinänsä karhuja ei tarvitse maastossa pelätä, mutta niiden lisääntyessä liikaa alkaa tulla ongelmia. Kun ruoka ei riitä metsässä, niin karhut alkavat tulla ihmisten ruokapöytiin. Karhuja verotetaan itäisellä poronhoitoalueella kaudessa noin 45 kappaletta. Meinaamme osallistua näihin verotustalkoisiin. Kun nyt menemme surmaamaan näitä viattomia luontokappaleita, niin luonnonsuojelija/eläinsuojelija- ystävilleni terveisiä, että Karhu on näistä riistaeläimistä kuitenkin suomessa ainoa, jolle ihminen voi ottelussa hävitä. Karhu söi juuri Venäjällä kaksi ihmistä. Että vähän niin kuin tasaisempaa ottelua on luvassa.
Tiistaina oli hallituksen kokous, jossa irtisanoin itseni. Olin toki aiemmin jo ilmoittanut opiskeluistani ja Kuusamoon muutosta , mutta face to face nyt kerroin hallitukselle ratkaisuistani. Samassa kokouksessa myös valittiin uusi toimitusjohtaja firmalle. Irtisanominen astuu voimaan 1.9. Homma meni oikein hyvässä sovussa ja jään vielä ainakin toistaiseksi hallitukseen. Olen siis toisella jalalla vähän mukana asioiden järjestelyissä. Mutta todella vähän.
Keskiviikkona meillä oli näyttelyn purkupäivä. Suurin osa taiteilijoista oli paikalla ja he purkivat ja pakkasivat omat osuutensa. Seurusteltiin myös paljon ja käytiin läpi näyttelyä ja sen saamaa palautetta. Kerroin myös tästä irtaantumisesta ja Kuusamoon lähdöstä. Henki oli mukavan rento ja taas tämän ammatin parhaat puolet tulivat esille. Se on aina ollut mukavien taiteilijoiden kanssa toimiminen. Jotenkin se vaan on niin hemmetin mukavan mutkatonta sakkia kaikkinensa. Ja joka ikinen on ihan oma tyyppinsä, vaikka yritin puristaa juuri taiteilijat yhteen lokeroon.
Eilen iltapäivällä taiteilijat sitten poistuivat, paitsi tuon Honkahovin edessä olevan valtavan työn taiteilijat. Sitä taiteilijat ystävineen on purkaneet nyt jo pari päivää ja vieläkin se suurimmaksi osaksi on pystyssä. Vielä jonkinlainen rupeama menee ennen kuin se on kokonaan kadonnut tästä ympäristöstä. Teoksen osia liikkuu ja jää aivan varmasti vielä kiertämään tällä taiteen kentällä vuosienkin päästä. Niin paljon materiaalia siinä on kierrätettäväksi. Illalla vielä polteltiin roskia nuotiolla ja paranneltiin maailmaa taiteilijoiden kanssa. Mutta silti aamulla Tampereen kautta Helsinkiin!
Aamulla vaimon kanssa ylös seitsemältä ja valmiiksi pakatulla autolla Tampereelle ja siitä sitten Helsinkiin. Töiden luovuttamista taiteilijoille ja lämpimiä jäähyväsiä. Takaisin Mänttään ja suoraan kokoukseen johtamaan siellä puhetta. Nyt kirjoitan blogia vaikka minun pitäisi pakata huomenna alkavaa reissua varten. Kaupungissa asuvat eläinsuojelijaystäväni voitte lopettaa lukemisen ihan suosiolla tähän.
Lähden nimittäin huomenna Kuusamoon parin autolastillisen kanssa. Menemme mökille ja sekä lauantain, että sunnuntain olemme karhujahdissa. Kerroin kevään blogeissa karhujen jälkien kohtaamisesta ja olin välillä todella lähellä karhua tai karhuja. Sinänsä karhuja ei tarvitse maastossa pelätä, mutta niiden lisääntyessä liikaa alkaa tulla ongelmia. Kun ruoka ei riitä metsässä, niin karhut alkavat tulla ihmisten ruokapöytiin. Karhuja verotetaan itäisellä poronhoitoalueella kaudessa noin 45 kappaletta. Meinaamme osallistua näihin verotustalkoisiin. Kun nyt menemme surmaamaan näitä viattomia luontokappaleita, niin luonnonsuojelija/eläinsuojelija- ystävilleni terveisiä, että Karhu on näistä riistaeläimistä kuitenkin suomessa ainoa, jolle ihminen voi ottelussa hävitä. Karhu söi juuri Venäjällä kaksi ihmistä. Että vähän niin kuin tasaisempaa ottelua on luvassa.
maanantai 15. elokuuta 2011
Varmasti vielä palaamme Mänttään.
Olen miettinyt, että mitä kirjoittaisi kahdenkymmenen vuoden rupeamasta blogiin? Ei sitä voi kirjoittaa. Jos kirjoittaisin kappaleen jokaisesta kohtaamastani taiteilijasta, niin siitä tulisi paksu kirja. Jokaisesta kuraattorista voisin kirjoittaa vähintään pari novellia. Hauskoista sattumista tulisi vitsikirja ja draamaa olisi moneen salattujen elämien jaksoon. Opaskirjan voisi kirjoittaa kuinka vanhasta tehtaasta tehdään nykytaiteen näyttelyhalli ja kuinka kartano muutetaan taidekeskukseksi. Joka kodin maalausniksit syntyisi myös niistä tuhansista neliöistä, joiden väriä on vaihdettu kuhunkin näyttelyyn. En siis kirjoita maailman pisintä blogia, mutta rikas on elämäni ollut tämän taiteen parissa. Taloudellisesti ei ensinkään, mutta tapahtumien ja ihmisten rikkaus on ollut se liikkeellä pitävä voima.
Mutta kaikkeen väsyy. Ennen kuin näyttely on valmis, niin sitä miettii jo sen purkamista. Uuden näyttelyn ideakin pitää olla jo mielessä ja sen valmistelut käynnissä. Parhaimmillaan on monen näyttelyn ajatukset ja prosessit käynnissä saman aikaisesti. Jossain vaiheessa tulee raskaaksi soittaa ja kysyä apua kavereilta. Siis talkookerjäläisen tehtävä tuntuu raskaalta. Jossain vaiheessa kaikkinainen puhelimessa puhuminen tuntuu raskaalta. Soittaa vieraille ihmisillä ja kysyä ja selittää asioita. Kohta jo tutuille ihmisille soittaminenkin tuntuu raskaalta. Onneksi jossakin välissä tätä näyttelyiden loputonta ketjua tuli sähköposti. Sillä sai vietyä hyvin monia asioita eteenpäin ilman suoraa ihmiskontaktia. Tekstiviesti. Mikä loistava keksintö.
Kun kaikenlaiseen järjestelyyn ja organisointiin väsyy, niin silloinhan on mietittävä muita tapoja elää tätä elämää. Kun on tekemisissä satojen ihmisten kanssa, niin kaipaa yksinäisyyttä. Ei siinä mitään vaikka nämä sadat ihmiset ovat hyviä ja mukavia ihmisiä, niin silti siihen jatkuvaan kontaktointiin väsyy.
Kuten tämän blogin osoitteessa jo kerrotaan päämäärä siirtyä erakoksi, niin nyt matkalla se on hiukan muuttunut. Siirrymme toki pohjoiseen, missä on helpompi kadota erämaahan yksinäisyyteen. Kuitenkin parin viikon päästä olen ryhmässä vieraiden ihmisten kanssa. Opettaja ja oppilaita. Yksi rentouttava piirre tässä kuitenkin on. Minun ei tarvitse miettiä mitä tehdään. Opettaja on suunnitellut ohjelman. Opettaja opettaa ja minä kuuntelen. Ehkä kyselen tyhmiä. Jos joskus oppilastöistä tehdään pientä harjoitusnäyttelyä, niin tuon vain omat työni sinne ja kysyn mihin nämä laitetaan. Missä on vasara ja missä on nauloja. Hillitsen itseäni, että en ala ripustamaan myös opiskelutovereiden töitä. Vedän roudarin teippiä suuni eteen, että en sano: Pikku juttu. Menkää te kotiin, niin minä ripustan koko näyttelyn.
Vaikka nyt tuntuu väsyttävältä ja haikealtakin, niin olen iloinen, että se ajatus joka tammikuussa tuli on ollut koko ajan kirkkaana mielessä. Suunnitelma, jossa kunnialla hoidetaan kesänäyttely ja sen purku ja sitten lähdetään pois nyt toteutuu. Enää pari viikkoa ja sitten näkemiin Mänttä. Joskin vajaan viikon päästä tulen jo käymään hoitamaan pari jo sovittua juttua, mutta kuitenkin.
Moni on kysynyt, että palaammeko koskaan Mänttään takaisin? Olen sanonut, että aivan varmasti palaamme. Meillä on hautapaikat ostettuna Savosenmäessä. Sukunimikin on jo valmiiksi kiveen kirjoitettu.
Mutta kaikkeen väsyy. Ennen kuin näyttely on valmis, niin sitä miettii jo sen purkamista. Uuden näyttelyn ideakin pitää olla jo mielessä ja sen valmistelut käynnissä. Parhaimmillaan on monen näyttelyn ajatukset ja prosessit käynnissä saman aikaisesti. Jossain vaiheessa tulee raskaaksi soittaa ja kysyä apua kavereilta. Siis talkookerjäläisen tehtävä tuntuu raskaalta. Jossain vaiheessa kaikkinainen puhelimessa puhuminen tuntuu raskaalta. Soittaa vieraille ihmisillä ja kysyä ja selittää asioita. Kohta jo tutuille ihmisille soittaminenkin tuntuu raskaalta. Onneksi jossakin välissä tätä näyttelyiden loputonta ketjua tuli sähköposti. Sillä sai vietyä hyvin monia asioita eteenpäin ilman suoraa ihmiskontaktia. Tekstiviesti. Mikä loistava keksintö.
Kun kaikenlaiseen järjestelyyn ja organisointiin väsyy, niin silloinhan on mietittävä muita tapoja elää tätä elämää. Kun on tekemisissä satojen ihmisten kanssa, niin kaipaa yksinäisyyttä. Ei siinä mitään vaikka nämä sadat ihmiset ovat hyviä ja mukavia ihmisiä, niin silti siihen jatkuvaan kontaktointiin väsyy.
Kuten tämän blogin osoitteessa jo kerrotaan päämäärä siirtyä erakoksi, niin nyt matkalla se on hiukan muuttunut. Siirrymme toki pohjoiseen, missä on helpompi kadota erämaahan yksinäisyyteen. Kuitenkin parin viikon päästä olen ryhmässä vieraiden ihmisten kanssa. Opettaja ja oppilaita. Yksi rentouttava piirre tässä kuitenkin on. Minun ei tarvitse miettiä mitä tehdään. Opettaja on suunnitellut ohjelman. Opettaja opettaa ja minä kuuntelen. Ehkä kyselen tyhmiä. Jos joskus oppilastöistä tehdään pientä harjoitusnäyttelyä, niin tuon vain omat työni sinne ja kysyn mihin nämä laitetaan. Missä on vasara ja missä on nauloja. Hillitsen itseäni, että en ala ripustamaan myös opiskelutovereiden töitä. Vedän roudarin teippiä suuni eteen, että en sano: Pikku juttu. Menkää te kotiin, niin minä ripustan koko näyttelyn.
Vaikka nyt tuntuu väsyttävältä ja haikealtakin, niin olen iloinen, että se ajatus joka tammikuussa tuli on ollut koko ajan kirkkaana mielessä. Suunnitelma, jossa kunnialla hoidetaan kesänäyttely ja sen purku ja sitten lähdetään pois nyt toteutuu. Enää pari viikkoa ja sitten näkemiin Mänttä. Joskin vajaan viikon päästä tulen jo käymään hoitamaan pari jo sovittua juttua, mutta kuitenkin.
Moni on kysynyt, että palaammeko koskaan Mänttään takaisin? Olen sanonut, että aivan varmasti palaamme. Meillä on hautapaikat ostettuna Savosenmäessä. Sukunimikin on jo valmiiksi kiveen kirjoitettu.
sunnuntai 14. elokuuta 2011
Kohti ääretöntä ja sen yli.
Viimeisen näyttelyn viimeinen päivä on takana. 22 vuotta taidenäyttelyiden tekemistä. Tuottajana, roudarina, kuraattorina, rakennusmiehenä, suunnittelijana, siivoojana, lipunmyyjänä, keittiöapulaisena, puutarhurina, talonmiehenä, ruohonleikkaajana, tsupparina, apupoikana, paskakaivontyhjentäjänä, konttoristinä ja sihteerinä. Hienoja ja mukavia vuosia. Yli viisisataa suomalaista taiteilijaa on ollut yhteistyökumppanina. Siis kuvataiteilijaa. Muusikoita ja muita esiintyjiä kymmeniä. Hienoja ihmisiä paljon.
Mutta aika aikaa kutakin. Nyt kohti pienempää olemista ja pienempää tekemistä. Mitä se on, sen aika näyttää. Nyt väsyttää, mutta olo on onnellinen ja huojentunut. Viimeinen rutistus näyttelyn purussa ja kuljetuksessa ja sitten kohti uusia seikkailuja. Kohti ääretöntä ja sen yli.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)