Herään viiden jälkeen sumuiseen syysaamuun. Edessä on taas loputonta pakkaamista ja tavaroiden kuljettamista. Tänään tulee myös uusi toimitusjohtaja koko päiväksi. Yritämme siirtää tietoa niin paljon kun voimme. Varmasti vielä sähköpostilla avitamme myöhemminkin. Toisaalta jokainen luo omat käytäntönsä. Kaksikymmentä vuotta sitten luotiin taidekeskus Honkahovi ilman ohjekirjaa ja ilman edeltäjän neuvoja.
Pitkä kirjoittamattomuus ei johdukaan siitä, että karhu söi kirjoittajan. Karhujahdista tulin maanantai-iltana ja sen jälkeen tätä muuttorumbaa on tehty. Sekä töissä, että kotona. Karhujahti oli kyllä erittäin jännittävää puuhaa. Samalla tutustuin myös useisiin uusiin Kuusamolaisiin. Karhujahdissa pelasimme joukkuepeliä uusien pelaajien kanssa. Joukkueen valmennusjohto oli paikallisten käsissä. Jännittävin paikka oli seuraavanlainen:
Sunnuntaiaamuna tieltä oli löytynyt tuoreet karhunpaskat. Koirat paskalta jäljille ja miehet olikin jo jaettu aiemmin alueelle passipaikoilleen. Minä kävelin vanhan tuttavamme Kuusamolaisen alkuasukasopas Aatoksen kanssa kumpareelle kauniin suolammen rantaan. Katsoin kaunista sumuista maisemaa ja samalla pohdin, että tämähän näyttää sellaiselta paikalta, josta karhu hyvinkin voi tulla. Samalla huomasin kuinka sydämen syke tiheni hiukan. Aatos oli mukana oppaanamme vieraissa maastoissa, eikä hänellä ollut edes asetta mukana. Homma oli siis minun vastuullani.
Asetuin passipaikalle istumaan kannonnokkaan. Aatos istui hiljaa toisella kannolla. Passissa tulisi olla mahdollisimman liikkumatta ja hajuttomana. Odottelimme siinä hiljaa puolisen tuntia. Aatos sai puhelimeen viestin, että koirat ovat tulossa meitä kohti. Nykyään koirilla on tutkapanta kaulassa, joten koiranohjaajat voivat seurata koiria puhelimistaan. Aatos kuiskasi minulle hiljaa, että vaihdetaan hiukan passipaikkaa. Noustaan ylemmäs kumpareelle, jotta karhu ei kierrä meitä. Kohta siirryttyämme tuli uusi viesti ja palasimme alkuperäiselle paikalle. Enää en istunut. Olin ampumavalmiudessa.
Ajattelin, että no niin. Näinkö se karhu nyt tuleekin ensikertalaiselle ammuttavaksi. Karhuhan saattaa juosta vielä sata metriä hyvän tappavan osuman jälkeen. Katsoin metsän reunaan ja siitä vähän syvemmälle. Näkyvyyttä oli noin 70-80 metriä. Tuosta kun se tulee ja minä lassautan täydellisen osuman, niin karhu tulee viimeisillä voimillaan ja syleilee minut kuoliaaksi. Olipas taas hyvä idea tämä metsälle lähtö.
Olin siis ampumavalmiudessa ja kaikki aistit keskittyneenä. Hetken päästä metsästä kuului risahdus. Sydän hyppäsi kurkkuun ja tunsin kuinka adrenaliini virtasi kehossani. Kaikki aistit olivat erittäin herkkänä. Kuului lisää ääniä ja nyt jo läähätystäkin. Tuijotin liikkumatta ampumavalmiina metsään ja yritin nähdä puskien ja puiden läpi. Viimein näin vilahduksen. Koira, toinen koira.
Kaksi karhukoiraa juoksi haistellen maata suoraan meitä kohti. He jatkoivat meistä eteenpäin lyhyesti meitä tervehtien. Tilanne oli tältä osin ohi. Ilmoitimme koiramiehille, että koirat menivät tästä läpi. Laitoin aseen varovasti kannolle ja otin vesiryypyn. Huomasin kuinka tilanteen lauettua käteni tärisivät. Juttelimme Aatoksen kanssa ja totesimme, että karhu on mennyt tästä kohti varhain aamulla. Seisoin siis karhun reitillä ja juuri oikealla paikalla.
Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli emokarhu pentunsa kanssa. Jälkiä löytyi erään tien ylityksen kohdalta. Kukaan ei nähnyt karhua, emmekä olisi voineet, emmekä halunneetkaan ampua heitä. Äidiltä ei saa ampua lasta, eikä lapselta äitiä.
Eilen oli viimeinen tapaaminen lehdistön kanssa työn merkeissä. Tänään on juttua lähtemisestämme, muutamassa alueen lehdessä. Vähän haikealta tuntui, kun jutusteltiin ja muisteltiin menneistä tuttujen toimittajien kanssa. Kaikki kolme olivat toimittajina myös silloin kun aloitimme. Ystävyys on syntynyt myös vuosien varrella. Mukavia tapaamisia on ollut muutamia kertoja vuodessa. Pientä haikeutta ilmassa.
Nyt on käsillä viimeiset päivät täällä. Kun vielä jaksaa puristaa pari tiukkaa pitkää päivää, niin sitten voi lähteä kevein mielin. Toivottavasti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti