Menin päivällä hyvissä ajoin koululle. Rehtori olikin pääoven edessä juttelemassa parin tyypin kanssa ja morjestin häntä. Hän kertoi, että aloitetaan ruokailulla ja sitten hän informoi talon tavoista sitten tarkemmin. Minulla oli vielä aikaa, joten lähdinkin ajelemaan autolla. Ajellessani tuli mieleen, että käynpä katsomassa karhuntassussa Hannu Hautalan näyttelyn. Hannu Hautala on kuuluisa Kuusamolainen luontokuvaaja. Katselin näyttelyä ja totesin, että tänne pitää tulla paremmalla ajalla uudestaan.
Menin koulun ruokasaliin ja katselin ihmisiä. En osannut mitenkään tulkita ketkä ovat henkilökuntaa ja ketkä opiskelijoita. Otin ruokaa ja istuin itsekseni syömään. Vieressäni oli kaksi naista ja puheista päättelin, että he olivat henkilökuntaa. Söin hiljaa ja katselin ihmisiä. En vieläkään voinut päätellä mitään. Aterian päätyttyä rehtori nousi seisomaan. Paikalla oli enää noin viisitoista ihmistä. Rehtori kertoi opistosta ja tulevasta vuodesta. Kertoi myös mitä kursseja vuoden aikana on talossa. Mukavan pieni on tämä koulu. Varmaan vuoden mittaan oppii tuntemaan jossain määrin kaikki opiskelijat. Valokuvausta opiskelee vain kymmenen henkeä.
Siirryimme luokkaan, jossa meidän valokuvauksen opettaja otti meidät vastaan. Kävimme läpi tulevaa vuotta ja esittelimme itsemme. Kerroin lyhyesti, että lapset muutti maailmalla ja minä otin loparit. Päätin muutta vaimon kanssa Kuusamoon ja näin lehdessä ilmoituksen kurssista ja tulin tänne. Minulla on kamera ja käytän automaattisäätöjä. Haluan oppia ymmärtämään miksi ne oikeat valokuvaajat raplaavat sitä kameraansa niin paljon. Luvassa on kiinnostava vuosi. Keväällä menemme muun muassa kuvausmatkalle todennäköisesti Lofooteille. Olen kerran käynyt siellä ja haluan mennä uudestaan. Se on mahtavaa seutua.
Koulun jälkeen opettaja vei meidät pienelle saitsarille Kuusamoon. Vaikka olen ollut täällä paljon, niin nyt kiinnitti huomiota, että täällä on todella paljon ruokapaikkoja.
Koulusta ajelin tänne mökille ja syönnin jälkeen otin kunnon päikkärit. Nukuin todella syvässä unessa ja onnellisena. Kun heräsin, niin tuntui hyvältä. Tuntui oikealta. Herättyämme lähdimme erämökille saunomaan ja olin päättänyt kouluttaa hiukan koiria näin metsästyskauden alla. Veljeni koiralla on ollut ongelmia jänisten kanssa. Tai siis veljeni koira luulee olevansa jäniskoira. Ajaa kuulemma jänistä oikein haukun kanssa ja sitkeästi. Tulimme mökille ja päästin koirat irti. Homma meni mallikkaasti, kunnes huomasin tällä jäniskoiralla olevan jotain nenässään. En päässyt aivan vierestä reagoimaan kun koiraa jo vietiin suoraan länteen ja lujaa. Vihelsin, mutta ei auttanut. Menin sisälle, vaihdoin housut ja laitoin kumpparit jalkaan. Otin makkaran paloja talouspaperiin ja lähdin koiraa hakemaan.
Olen päättänyt poisopettaa tätä koiraa pelkästään hyvällä. Palkitsemalla kun se tulee luokse. Aina kun koira tulee luokse niin sitä kehutaan. Siis raamatullisin menetelmin. "Taurastakaa lammas. Tuhlaajapoika palasi kotiin." Kuulin koiran ajohaukun noin parin sadan metrin päästä. Kävelin määrätietoisesti kohti suota. Suon yli lompsottelin ja samalla seurasin koiran haukun etenemistä. Suo oli koko ajan vetisempää ja jouduin hiukan peruuttamaan. Kiire oli kova, koska halusin päästä koiran luo mahdollisimman nopeasti. Vaihdoin reittiä ja yhtä äkkiä mätäs jalan alla heilahti ja huomasin syöksyväni pää edellä suohon. Siis sukelsin suoraan märkään suohon. Naama upposi turpeeseen ja eteen ojentamani kädet vajosivat maan äidin syleilyyn.
Yritin punnertaa ylös, mutta kovaa maata ei ollut missään. Kierähdin ylös ja jatkoin matkaa samalla turvetta suustani sylkien. Kiroilin mennessäni, mutta päämääränä oli ottaa se koira kiinni. Näin erilaisia paskoja matkalla ja tutkiskelin, josko karhukin on pyörinyt täällä. Ei ehkä kuitenkaan, mutta poroja on paljon liikkeellä. Viimein näin vilahduksen koirasta ja vihelsin. Ei vaikutusta. Ajo siirtyi pikkuhiljaa pois päin. Palasi sitten lähemmäksi. Siirryin metsäautotiellä edestakaisin ja viimein näin taas vilahduksen. Koira tuli tietä kohti. Tielle. Huusin lempeästi. Istu.
Koira pysähtyi istumaan ja näytti, että kieli roikkui tiessä. Koira oli ajosta aivan läkähtymäisillään. Juttelin sille mukavia ja tarjosin suossa uitettua makkaraa. Koira ei ensin läähätykseltään ottanut. Sitten viimein otti yhden palan. Kävelimme yhdessä rauhallisesti kohti mökkiä. Olen päättänyt, että en kytke koiraa ollenkaan, vaan koitan pitää sitä hyvällä kontaktilla yhteydessä isäntään. Kaikki menikin hyvin siihen asti kunnes tyttäreni soitti. Vastasin puhelimeen ja koira otti vainun jäniksestä ja lähti.
Tarina venyy liikaa, mutta koira juoksi taas vähän aikaa ja sitten sain sen helposti kiinni. Työ jatkuu ja työsarkaa on tämän koiran kanssa paljon. Luottamus on jo hyvä ja uskon, että tämä jänishomma saadaan pois kun teeriä alkaa tippua. Ja jos ei ala, niin meillä on todella vikkelä jäniskoira. Vaimoni näki tänään jäniksen ampumaetäisyyden päästä kun koira oli ajanut sen liikkeelle. Pitäisiköhän se koira viedäkin ajokokeisiin? Saakohan bretonin viedä jäniskokeisiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti