Olen miettinyt, että mitä kirjoittaisi kahdenkymmenen vuoden rupeamasta blogiin? Ei sitä voi kirjoittaa. Jos kirjoittaisin kappaleen jokaisesta kohtaamastani taiteilijasta, niin siitä tulisi paksu kirja. Jokaisesta kuraattorista voisin kirjoittaa vähintään pari novellia. Hauskoista sattumista tulisi vitsikirja ja draamaa olisi moneen salattujen elämien jaksoon. Opaskirjan voisi kirjoittaa kuinka vanhasta tehtaasta tehdään nykytaiteen näyttelyhalli ja kuinka kartano muutetaan taidekeskukseksi. Joka kodin maalausniksit syntyisi myös niistä tuhansista neliöistä, joiden väriä on vaihdettu kuhunkin näyttelyyn. En siis kirjoita maailman pisintä blogia, mutta rikas on elämäni ollut tämän taiteen parissa. Taloudellisesti ei ensinkään, mutta tapahtumien ja ihmisten rikkaus on ollut se liikkeellä pitävä voima.
Mutta kaikkeen väsyy. Ennen kuin näyttely on valmis, niin sitä miettii jo sen purkamista. Uuden näyttelyn ideakin pitää olla jo mielessä ja sen valmistelut käynnissä. Parhaimmillaan on monen näyttelyn ajatukset ja prosessit käynnissä saman aikaisesti. Jossain vaiheessa tulee raskaaksi soittaa ja kysyä apua kavereilta. Siis talkookerjäläisen tehtävä tuntuu raskaalta. Jossain vaiheessa kaikkinainen puhelimessa puhuminen tuntuu raskaalta. Soittaa vieraille ihmisillä ja kysyä ja selittää asioita. Kohta jo tutuille ihmisille soittaminenkin tuntuu raskaalta. Onneksi jossakin välissä tätä näyttelyiden loputonta ketjua tuli sähköposti. Sillä sai vietyä hyvin monia asioita eteenpäin ilman suoraa ihmiskontaktia. Tekstiviesti. Mikä loistava keksintö.
Kun kaikenlaiseen järjestelyyn ja organisointiin väsyy, niin silloinhan on mietittävä muita tapoja elää tätä elämää. Kun on tekemisissä satojen ihmisten kanssa, niin kaipaa yksinäisyyttä. Ei siinä mitään vaikka nämä sadat ihmiset ovat hyviä ja mukavia ihmisiä, niin silti siihen jatkuvaan kontaktointiin väsyy.
Kuten tämän blogin osoitteessa jo kerrotaan päämäärä siirtyä erakoksi, niin nyt matkalla se on hiukan muuttunut. Siirrymme toki pohjoiseen, missä on helpompi kadota erämaahan yksinäisyyteen. Kuitenkin parin viikon päästä olen ryhmässä vieraiden ihmisten kanssa. Opettaja ja oppilaita. Yksi rentouttava piirre tässä kuitenkin on. Minun ei tarvitse miettiä mitä tehdään. Opettaja on suunnitellut ohjelman. Opettaja opettaa ja minä kuuntelen. Ehkä kyselen tyhmiä. Jos joskus oppilastöistä tehdään pientä harjoitusnäyttelyä, niin tuon vain omat työni sinne ja kysyn mihin nämä laitetaan. Missä on vasara ja missä on nauloja. Hillitsen itseäni, että en ala ripustamaan myös opiskelutovereiden töitä. Vedän roudarin teippiä suuni eteen, että en sano: Pikku juttu. Menkää te kotiin, niin minä ripustan koko näyttelyn.
Vaikka nyt tuntuu väsyttävältä ja haikealtakin, niin olen iloinen, että se ajatus joka tammikuussa tuli on ollut koko ajan kirkkaana mielessä. Suunnitelma, jossa kunnialla hoidetaan kesänäyttely ja sen purku ja sitten lähdetään pois nyt toteutuu. Enää pari viikkoa ja sitten näkemiin Mänttä. Joskin vajaan viikon päästä tulen jo käymään hoitamaan pari jo sovittua juttua, mutta kuitenkin.
Moni on kysynyt, että palaammeko koskaan Mänttään takaisin? Olen sanonut, että aivan varmasti palaamme. Meillä on hautapaikat ostettuna Savosenmäessä. Sukunimikin on jo valmiiksi kiveen kirjoitettu.
Lycka till opinahjoon!
VastaaPoista