Mitenkähän juuri nyt tuntuu, että on loppuelämän ensimmäinen päivä? Ajoimme illalla mökin pihalle tasan kello yhdeksän. Pysäytimme autot, nousimme ulos yhtäaikaa ja halasimme. Täällä sitä nyt sitten ollaan. Tätä on suunniteltu jo seitsemän kuukautta. Nyt se on totta.
Viimeiset päivät kotona olivat yhtä kaaosta. Tyhjensimme saman aikaisesti sekä kotia, että työpaikkaa. Kahdenkymmenen vuoden roippeet piti koittaa saada johonkin järjestykseen. Heittää pois tarpeeton ja tallettaa tarpeellinen. Koko ajan piti päättää asioiden ja tavaroiden tarpeellisuudesta. Loppua kohti päätäntä vaikeutui ja nyt mukana ja varastoituna on taas paljon myös tarpeetonta tavaraa. Odottamassa seuraavaa siirtoa.
Meidän piti olla lauantaina Viialassa sururyhmän tapaamisessa viimeistään kello 16.00. Pääsimme lähtemään Mäntästä noihin aikoihin. Vielä piti matkalla käydä viemässä koirat hoitoon Orivedelle ja viedä Tampereelle tyttärelle joitakin tavaroita. Lähtöpäivien kaaos myös teki sellaisen mukavat paineen, joka sitten täällä pohjoisen rauhassa ehkä helpottuu. Siis oikeasti senhän on pakko helpottua.
Sururyhmä on alunperin syntynyt Tampereella, kun menimme Mannerheimin lastensuojeluliiton lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmään. Me kaikki pariskunnat olemme menettäneet lapsemme saman vuoden sisällä. Olemme siellä todenneetkin, että emme kukaan olisi halunneet tutustua toisiimme. Ryhmän kokoontumisia oli muistaakseni viisi kertaa, mutta olemme sen jälkeen kokoontuneet silloin tällöin vapaamuotoisesti. Vuosi sitten oli miesten saunavuoro Viialassa ja silloin päätimme, että vuoden päästä otetaan vaimot mukaan. Saunottiin ja uitiin. Sitten syötiin ja istuskeltiin nuotiolla myöhään yöhön. Välillä vedet valuivat silmistä savusta, välillä surustakin, mutta todella usein myös nauroimme vedet silmissä.
Jos joku olisi tullut paikalle ja olisimme kertoneet olevamme sururyhmä, niin olisi vaikea ollut varmastikin uskoa. Mukavia ihmisiä suuri joukko, joiden kanssa pystyy puhumaan niin ilot kuin surutkin. Tässä joukossa on surukokemusta liiankin paljon. Matkalla ajellessani yksin mietin, että ei auta kuin opetella elämään kuoleman kanssa.
Aamulla söimme aamupalaa ja kävin uimassa. Lähdimme ajelemaan kohti pohjoista. Orivedeltä koirat kyytiin ja välipysähdys anopin mökillä Lapinlahdella. Siitä sitten matka jatkuin ja Sukevan kohdalla otin veljeni koiran kyytiin. Meillä on nyt täällä talven yli kolme Bretonia. Illalla pidin koirakoulua mökin pihalla ja kaikki tuntuu menevän hyvin. Illalla koirakoulua ja kohta lähden kirkonkylälle itse kouluun. Vähän jännittää, kun en ole pitkään aikaan koulun penkillä ollutkaan. Viimeksi vuonna 1999. Sehän oli viime vuosituhannella.
Yritin tähän kirjoittaa viimeisten päivien tapahtumia lyhyesti. Tästä eteenpäin blogi kertoo tästä muutoksesta ja elämästä uudessa erilaisessa ympäristössä. Ennenhän tämä on ollut lomapaikka, mutta nyt tänne pitää saada myös arki mukaan. Miten se sujuu jää nähtäväksi. Blogin osoite on erakoksi. Nyt se voisi jo olla erakkona. Nyt tämä erakko siis menee ihmisten keskelle opiskelukauden avaukseen. Sosiaalinen erakko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti