Erakkokämppä

Miespuhetta

Kello on yli kaksitoista ja on Tapaninpäivän jälkeinen yö. Katsoin juuri Mika Kaurismäen elokuvan Kolme viisasta miestä. Katsoin saman elokuvan pari päivää sitten 70 prosenttisesesti. Alun jälkeen menin saunaan, koska ajattelin, että se suomalainen ryyppääminen jouluna voi olla liian rankkaa anopille. Anoppi tuli saunasta ja minä menin sinne. Lähtiessä vaihdoin kanavan sopivaksi. Kun tulin saunasta, niin anoppi poistui nukkumaan. Jatkoimme vaimon kanssa elokuvan katsomista loppuun saakka. Tänään ilokseni tuli uusinta ja katsoin sen alusta loppuun.

Katsomiskertojen välissä luin joulun iltasanomien tai iltalehden kriitikon arviot kyseisestä elokuvasta. Kriitikko piti elokuvan kohtauksia liian pitkinä ja oli sitä mieltä, että kaikki kuvattu oli otettu myös elokuvaan. Hän antoi elokuvalle kaksi tähteä. Tuntematta ja tietämättä tätä kriitikkoa, minulla on tunne, että hän on vähän nuorehko henkilö ja vanhanaikainen elokuvakerronta on hänelle musiikkivideoaikakauden ihmiselle auttamattoman hidasta. Opinnoiksi pitäisi katsoa Rauli Molbergin elokuva Aapelin siunatusta hulluudesta. Monille nykykatsojille se olisi myös hyvä oppitunti. Hidasta kerrontaa, jossa jokaisella ilmeellä ja eleellä on merkitystä.

Kolmessa viisaassa miehessä pystyin menemään näiden keski-ikäisten miesten sisuksiin. En ole toki kokenut kaikkea sitä mitä nämä miehet. En mitään niistä. Olen kokenut vain sen miten keski-ikäiset suomalaiset miehet kokevat asioita. Miten me keski-ikäiset suomalaiset miehet puhumme asioista. Ja miten me emme puhu asioista. Miten väistämme asioita.

Pari kesää sitten hain Jämsän juna-asemalta ystäväni Teemu Mäen. Emme olleet nähneet moneen vuoteen. Teemu laittoi viestiä joitakin päiviä aikaisemmin, että olisi tulossa. Kerroin tulevani mielelläni vastaan ja katselisimme yhdessä näyttelyitä. Junan saapuessa näin tutun hahmon. Hiuksia oli enemmän kun entisellä Teemulla.

Normaalit: Moi mitä sulle kuuluu? tervehdykset vaihdettiin. Kiitos mikäpäs tässä ihan normaalia. Hyppäsimme autoon ja jatkoimme matkaa kohti Mänttää. Kun totutut ihan kivaa smalltalkit oli käyty, niin oli ihan pakko sanoa: Itseasiassa. Ei nyt ihan hyvin mene. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin kaikki menee p äin persettä... Multa kuoli poika vuosi sitten. Juteltiin aikamme aiheesta ja olin hämmästynyt, että Teemu ei sitä tiennyt. Itsellähän on tunne, että kaikkien muidenkin on pakko tuntea sama tuska ja kipu. Kaikki muut tietää ilman muuta. Mutta eihän se näin ole.

Jatkoimme matkaa ja olin yhtä hämmästynyt siitä, että Teemulle oli syntynyt kaksi lasta minun siitä tietämättä. Miten vähän me tiedämmekään kavereista joiden kanssa ei ihan päivittäin olla yhteyksissä?
Iloitsimme lasten syntymästä samoin kuin surimme lapseni kuolemaa.

Palaan vielä tuohon Mika Kaurismäen elokuvaan. Miehet ovat suunnilleen ikäisiäni. Elämä on ollut armollinen, mutta kolhinut mennessään. On kyse elämästä, syntymästä ja kuolemasta. On pakko puhua totta. Ulkokuoren on pudottava. On oltava rehellinen. Kenelle ihminen valehtelee? Vain itselleen.

En tiedä minkälaisen arvion tai miten kokee tämän elokuvan vaikkapa nuoret naiset. Tai naiset ylipäätään. Miten tämän elokuvan kokee nuoret. Miten miehet, joilla kaikki on aina mennyt niin kuin elämän pitääkin mennä. Vaimo. Kaksi lasta. Omakotitalo ja Toyota Corolla. (tähän voit vaihtaa oman autosi) Minä ainakin menin täysin näiden elokuvan miesten nahkoihin. En kenenkään heidän vaan kaikkien. Näin mielessäni ne kymmenet meidän  äijien keskustelut ravintolassa tai saunan jälkeen vilvoittelemassa. Naurua ja itkua. Vilpitöntä puhetta. Miespuhetta.

24.12.2011

Aamulla kello soi 07.55. Illalla uni ei millään meinannut tulla. Katsoin sängystä ulos ikkunasta kuinka lumihiutaleet leijailivat lampun valossa. Ensin katselin ilman silmälaseja, mutta kohta kaivoin pimeässä lasit päähäni. Niin monet olisivat kaivanneet vastaavaa näkyä juuri viime yönä. Heräsin kellon soittoon koska olin luvannut keittää riisipuuroa. Riensin suoraan keittiöön ja lorautin noin kolmisen desiä vettä kattilan pohjalle. Muistelin, että riisit pitää huuhtoa, mutta en huuhtonut. Muistelin, että pitääkö riisit kaataa kuumaan veteen, mutta en malttanut odottaa. Sinne vain käsivaralla pari desiä risellaa.

Keittelin puuroa tunnin ja välillä käytin koiria ulkona yksitellen. Nautin yksinäisestä aamusta. Laitoin television päälle, mutta välttelin jouluohjelmia. Katsoin Capri-sarjaa joltakin kanavalta. Kauniita nuoria ihmisiä kauniissa maisemassa välimerellä. En ollut koskaan sarjaa katsonut, mutta heti oli henkilöt tuttuja ja juonikaan ei liikaa aamuista päätä rasittanut. Puuroa pompin katsomaan muutaman minuutin välein. Enkä vain katsomaan vaan välillä hämmentelin ja lisäilin punaista maitoa. Kun tunti oli kulunut, niin laitoin vaimolle tekstiviestin: Puuuuuuroooolleeeee.

Anoppi oli juuri hetkeä ennen kömpinut ylös. Hän otti ensimmäisenä kahvia. Sonjan kävin herättelemässä myöskin aamupuurolle. En laittanut mantelia. Kun joukkue oli koossa, niin nautiskelimme puuroa yhdessä. Sonja ja minä olemme kaneli-sokeri joukkueessa ja vaimo ja anoppi kannattavat sokeri-voisilmätyyliä. Jotain tärkeää olen sentään saanut lapsille kasvatettua. Riisipuuro syödään kanelin kanssa.

Aamiaisen jälkeen haalin kasaan laskettelukamppeita. Sukset olivat tallissa ja monot varastossa. Lasketteluvaatteiden etsimisen delegoin Marketalle. Kypärä oli jäänyt eräkämpille, mutta karvahattu sai ajaa kypärän asiaa. Hyppäsimme autoon ja Sonja kuskiksi. Sonjan lähes ensimmäiset liukkaat kelit koskaan. Alkumatka menikin sellaista mukavaa lähes viidenkympin vauhtia, mutta pikkuhiljaa se siitä nousi sitten jo kahdeksaankymppiin. Menomatkalla kävimme ostamassa anopille uuden ulkoilutakin. Kätevää, että alennusmyynnit alkavat jo ennen joulua. Niinköhän tällä systeemillä rahaa jää paremmin viivan alle. En oikein usko.

Ostosten jälkeen kohti Rukaa. Kun Sonjan kanssa laittelimme monoja jalkaan, niin Marketta sillä välin kävi ostamassa meille liput. Tarkoitus oli laskea vain pari tuntia näin ensialkuun. Hissitkin menivät kiinni jo kahdelta. Rinteet olivat erinomaisessa kunnossa ja laskimmekin tehokkaasti noin puolitoista tuntia. Lopetimme kun se vielä tuntui mukavalta. Ensi viikolla sitten lisää parina päivänä kun Sonjan ruotsalainen kaveri Linda tulee tänne lomalle myöskin. Laskemisen jälkeen olikin jo hiukan nälkä ja aprikoimme lähdemmekö mökille loimuttamaan lohta vai mentäisikö Coloradoon syömään. Autolle mennessä asia oli vielä vähän epäselvä, mutta ennen kuin olimme autolla, niin Sonjan kanssa päätettiin. Coloradoon.

Kello oli kaksi ja söimme joulukuun 24. päivän ateriaksi normi ravintolaruokaa. Minä söin esimerkiksi Coloradoburgerin. Kylläpäs ulkoilun jälkeen maistuikin hyvälle. Istuimme rauhassa ravintolassa ja nautiskelimme olostamme. Syönnin jälkeen lähdimme kohti mökkiä. Torkuin matkalla useaan kertaan. Hampurilainen ja ulkoilma olivat liikaa virkeystilalleni. Mökille päästyämme koiratkin vähän karkailivat, mutta saimme jäljitettyä ne eräälle parin kilometrin päässä olevalle mökille. Mökillä ollut nuorimies oli hiukan säikähtänyt kun Rauha oli rynnännyt avoimesta ovesta sisään. Fluffy oli jo palaillut aikaisemmin mökille. Voi voi niitä meidän koiria.

Kävin lapioimassa avannon auki ja Marketta kävikin uimassa meidän muiden katsellessa jäänreunalta. Onneksi avantouinti on vapaaehtoista. Käytiin vielä Sonjan ja anopin kanssa kävelyllä järven jäällä ennen saunaa. Saunan jälkeen Marketta teki erittäin hienoja voileipiä. Minun leivälläni oli kylmäsavustettua lohta, smetanaa ja punasipulia. Alla itsetehtyä leipää. Kyllä oli hyvää. Soittelimme vielä Lauralle Helsinkiin näköpuhelimella. Eihän se nyt ihan sama ole, mutta pientä korviketta kuitenkin. Vaimoväen ollessa saunassa sytyttelimme Sonjan kanssa kymmeniä kynttilöitä. Takan reunustalla on koko korkeudella liuskekiven koloissa kymmeniä tuikkuja. Alapuolella takkatuli loimottaa. Valoa on pimeydessä.

Rauha on palannut itärajalle.

Viikonloppuna siis ajelimme puita metsästä. Kaikki kolme koiraa pyörivät mukanamme koko päivän. Lauantaina jo aloimme lopettelemaan töitä illan hämärtyessä ja kiinnitin huomiota siihen, että Fluffy (valkoinen) tuli yksin maastosta. Vanha Wilma oli jo laitettu aikaisemmin mökkiin lepäämään. Aloin huolestua missä Rauha (pentu) on. Viheltelin ja samalla hätäännyin entistä enemmän. Lähdin ajamaan viimeistä kuormaa mökille ja jumitin kuorman vanhaan metsäkoneen jälkeen. Pysähdyin siihen ja silloin puhelin soi taskussani. Aavistin jotakin ja vastasin tuntemattomaan numeroon. Rajanylityspaikalta hyvää iltaa, kuului puhelimesta. Kertoivat siellä ottaneensa Rauhan kiinni ja laittaneensa sen häkkiin.

Irroitin reen kelkasta ja ajoin mökin pihalle. Hyppäsimme Marketan kanssa autoon ja karautimme tulliasemalle. Kaukaa jo näimme, että Rauha kyyhötti rajakoirille tarkoitetussa tarhassa. Rajavartija kertoi, että kaksi koiraa oli tullut ja toinen ei antautunut millään. Tämän pennun saivat sitten helposti kiinni. Hän varoitti, että joskoirat karkaavat Venäjän puolelle, niin siitä voi tulla ongelmia. Pahimmassa tapauksessa koira joudutaan jättämään karanteeniin useaksi viikoksi. Lupasimme pitää koirat paremmin hallinnassa. Kerroimme, että se vähän vanhempi koira juoksee kauas ja tämä pentu perässä. Vartijat olivat ymmärtäväisiä.

Seuraavana aamuna irrottelin jumiutuneen reen ja ajoin sen pihaan ja heiteltiin puut laaniin. Oli tarkoitus siivota mökki ja lähteä järvimökille arjen viettoon. Siinä siivoillessa ja tavaroita pakkaillessa koirat hävisivät. Viheltelin, mutta ei mitään reaktiota. Hyppäsin moottorikelkan selkään ja lähdin jäljittämään. Löysin jäljet rajavyöhykkeeltä ja ensin oletin, että ne ovat juosseet sitä pitkin taas suoraan raja-asemalle. Kohta huomasin, että suunta olikin kohti etelää. Käänsin kelkan ja lähdin seuraamaan. Kiipesin kelkalla lumisateessa ylös jyrkkää mäkeä. Jäljet näkyivät enää vaivoin ja välillä lumisade oli todella sankka. Rajavartijoiden kelkkaura menee mäen päällä sisälle rajavyöhykkeelle. Siinä kohti jouduin itse pysähtymään, koska rajavyöhykkeelle meneminen on kielletty. Koirat siis olivat menossa täyttä vauhtia nokka kohti Venäjää.

Ajattelin, että tämä reitti todennäköisesti kulkee rajavyöhykkeen sisällä ja palaa jossakin vaiheessa rajavyöhykkeen rajalinjalle. Niinpä lähdin ajamaan rajan laillista reunaa. Välillä pysähdyin viheltämään ja odottelin. Ei kuulunut mitään. Lumisade vain tiheni. Jatkoin etelään, eikä vyöhykkeeltä tullut uraa eikä koiria kuulunut. Päätin kääntyä takaisin. Juuri kun käänsin kelkan, niin puhelin soi. Vastasin:

Rajavartiostosta päivää. Onko meidän koirat siellä kysyin. Kyllä. Valkoinen koira on suorittanut luvattoman rajanylittämisen. Entä toinen koira? Siitä ei ole tietoa. Saitteko koiran kiinni? Ei koira ei antaudu meille. Sanoin olevani kelkalle metsässä ja tulevani parasta mahdollista vauhtia. Soitin vaimolle ja sanoin, että putsaa auto. Lähdin ajamaan kohti mökkiä. Kiroilin ääneen. Välillä ajoin liian lujaa ja kelkka meinasi lähteä käsistä. Hillitsin itseäni ja ajattelin, että ei tämän takia kannata kuitenkaan henkeään heittää.

Tulin mökin pihalle aivan hiestä märkänä. Kelkalla ajaminen umpimetsässä on todellista urheilua. Vaihdoin kypärän karvahattuun ja hyppäsimme autoon. Raja-asemalle on vain reilu kilometri. Ajoimme tutusti parkkiin aseman länsiseinustalle. Katselin taas koppiin, josko siellä näkyisi koiria. Ei näkynyt. Tullimies oli ulkona ja hän sanoi, että ai teidänkö koiria ne ovatkin. Tullimies on tullut tutuksi tankillakäyntireissuilta. Menimme asemalle ja ulos tuli nuorehko rajavartija. Hän kertoi, että valkoinen koira ei ole antautunut ja ruskea on todennäköisesti antautunut Venäläisille. Valkoinen on kyllä haukkunut kovasti kun kaveria on otettu kiinni. Lähdimme kävelemään kohti rajaa. Lähestyimme ensimmäistä puomia ja vartioston mies huomasi ja sanoi, että tuollahan se on. Vilkaisin sivulle ja näin koiran. Vihelsin kaksi kertaa ja Fluffy ampaisi siitä täydellä vauhdilla. Suoraan syliini.

Otin koiran kantoon ja lähdimme palaamaan vartioasemalle. Samalla juttelimme ja vartija kertoi, että kolmeen mieheen oli koiraa koitettu saada kiinni. Kerroin, että koulutus on vielä hieman kesken, mutta tarkoitus on koirasta saada vielä kelpo metsästyskoira. Olin kuitenkin aavistuksen ylpeä ja helpottunut kun sain koiran välittömästi vihellyksellä haltuun. Se olisi vielä puuttunut, että olisin pitkin rajaa joutunut koiraa maanittelemaan. Sain luvan laittaa koiran autoon. Menimme sisälle selvittelemään jatkotoimenpiteitä Rauhan palauttamiseksi rajalle. Siis suomen puolelle.  Vartijat olivat nuhdelleet Markettaa, mutta ystävällisesti. Tilanne on oikeasti aika kiusallinen ja vielä kun edellisenä päivänä oli koirat tehneet lähes saman tempun. Olimme siis ammatti- ja taparikollisia.

Meille kerrottiin, että tässä voi mennä useita tunteja aikaa. Faxeja lähetellään puolin ja toisin. Ymmärsin kuitenkin, että koira on mahdollista saada takaisin saman päivän aikana. Meille annettiin lupa mennä mökille odottamaan. Kämppä oli jo siivottu ja Marketta oli tehnyt halkokuormankin valmiiksi, sillä välin kun minä etsin koiria kelkalla. Oli vain odoteltava puhelinsoittoa. Minä makailin sänkyllä ja vaimo pelasi pasianssia. Sitten totesimme, että Markettahan voisi lähteä jo ajelemaan järvimökille. Hän otti kaksi koiraa ja lähti. Seurasin vähän matkaa, josko hän pääsee auraamatonta tietä takaisin. Hyvin meni vaikka maha ottikin jo hiukan kiinni keskipolanteeseen. Siis auton maha.

Meni ehkä viisitoista minuuttia ja puhelimeni soi. Vartiostosta soitettiin, että Venäjältä on tullut tieto, että yhtymä on kello 16.00 suomen aikaa. Kysyin, mitä tämä tarkoittaa ja hän sanoi, että todennäköisesti koira luovutetaan tuolloin. Todennäköisesti? Jatkoin makoilua ja kohta puhelin soi uudestaan. Asemalta soitettiin taas ja kysyttiin onko meillä rokotustodistuksia. Sanoin, että ne ovat toisella mökillä 30 kilometrin päässä. Hän sanoi, että ne kyllä olisi hyvä olla mukana. Soitin siis vaimolle ja sanoin, että kun pääset perille, niin ota koiran paperit ja aja takaisin. Tämä oli jotenkin tälle päivälle tyypillistä. Jotenkinhan kaikki meni hankalimman mukaan.

Sovimme treffit raja-aseman edessä olevalle isolle parkkipaikalle. Noin puoli neljän aikoihin lähdin kärryn kanssa kohti yhtymää. Marketta odottelikin jo parkkipaikalla ja jätin auton ja peräkärryn sinne hyppäsin Marketan autoon. Jos ihmettelette, miksi olemme liikkeellä kahdella autolla, niin kävimme lauantaiaamuna tankkaamassa molemmat autot Kiimasvaaran ABC:llä. Odottelimme hetken aikaa ja sitten ajoimme raja-asemalle. Vastassamme oli neljä univormupukuista herrasmiestä. Yksi tullin edustaja ja kolme rajavartioston miestä. Kättelimme ja jutustelimme aiheesta. Pian selvisi, että me emme itse menekään mukaan yhtymään. (tapaamiseen) He kertoivat myöskin, että silloin tällöin näitä tapauksia on. Varsinkin syksyllä metsästysaikaan. Välillä myös venäjältä tulee koiria tälle puolelle. Tullin virkailija tutki Rauhan paperit ja kiinnitti huomiota varsinkin rokotuksiin. Kaikki oli kunnossa. Hän kuitenkin otti Rauhan passin mukaan koiran luovutukseen. Varmaan hän esittelee koiran paperit myös naapurimaan viranomaisille.

Kun määrähetki lähestyi, niin suomalainen kolmen hengen arvokas delegaatio marssi ei kenenkään maalle. Yksi rajavartija jäi jututtamaan meitä. Meni noin viisitoista minuuttia ja delegaatio marssi takaisin taluttaen tutunnäköistä pentukoiraa. Rauha palasi takaisin. Maailmannaisen elkein aivan viilipyttymäisesti. Tullimies ojensi koiran ja antoi koiran passin. Rajavartioston vanhempi virkailija kertoi myös hymyillen, että naapuri oli pitänyt koiraa hyvänä. Rauha oli mieluummin ollut lähdössä takaisin Venäläisten mukaan kuin näiden kolmen Rauhalle tuntemattoman miehen matkaan.

Kiittelin vielä delegaatiota ystävällisestä palvelusta ja lupasin, että nyt siirrymme tästä varmuuden vuoksi 30 kilometriä länteen.

Tässähän nämä karkulaiset ovat voimia keräämässä uusiin seikkailuihin.

Miksi emme vietä joulua

Sampo, Joni, Laura, Marketta ja Sonja Sri Lankalla joulun jälkeen 2010

Tuleva joulu on jo kolmas joulu peräkkäin jota emme vietä. Tällä kertaa olemme vuodenvaihteen täällä Suomessa. Pari aikaisempaa on vietetty joulupakolaisina ulkomailla. Ensin Egyptissä ja  viime vuonna Sri Lankalla. Joulun välttäminen täällä suomessa on erittäin vaikeaa. Itsekin löydän itseni laulelemasta joululauluja ajellessani yksin autolla kouluun. Televisio on täynnä joulua aamusta myöhäiseen yöhön. Koulussa lauloimme joululauluja ja meillä oli yhteinen jouluateria kun lukukausi päättyi. Söin jouluruokaa ja lauloin muiden mukana.

Jouluateriaa syödessäni sanoin lähinnä itselleni, mutta ääneen: Tämä on viimeinen ateriani. Vastakkaisella puolella kuulomatkan päässä istunut vanhempi rouva sanoi vähän hymyillen: Ei kai nyt sentään? Jouduin tarkentamaan, että viimeinen Jouluateria. Vastapäätä istunut opiskelukaverini Pia oli silmät pyöreänä ja kysyi hämmästyneenä: Miksi? Mumisin jotakin, että kun en oikein usko Joulupukkiin enkä enää Jeesukseenkaan. Mutta Pian silmät laajenivat entisestään ja hämmennys oli vielä syvempää. Ettekö anna toisillenne edes lahjoja? Ei. Sanoin minä. Me emme vietä joulua ollenkaan. Ei lahjoja. Ei jouluruokia eikä jouluperinteitä. Yritin hällätä tilannetta ja menin hakemaan kahvia ja joulutorttua.

En tässä tilanteessa voinut, enkä halunnut kertoa seuraavaa:

Olemme aina viettäneet joulua perinteisin kristityin menoin joulupukilla höystettynä. Vuonna 2008 olimme täällä Kuusamon mökillä koko perhe. Anoppinikin oli mukana. Söimme perinteisiä jouluruokia. Saunottiin joulusaunassa ja pukeuduimme mukavasti, mutta arvokkaasti. Pelattiin yhdessä pelejä ja käytiin myös joinakin päivänä perheen kanssa Rukalla laskettelemassa. Joulu on perheen kanssa yhdessä olemista. Joulu on lasten ja vanhempien yhteinen juhla.

Viisi kuukautta Tapaninpäivästä poikamme Erkko jäi junan alle ja kuoli. Jo kesän sumuisessa mielessä tuli pakokauhu joulusta. Vaimoni parahti Juhannuksen jälkeen, että en kestä joulua. Varasimme matkan muslimimaahan Egyptiin. Hotellin aulassa odotti valtava joulupukki lumipedillä. Aatto ja Joulupäivä meni pyramideilla ja Kairossa, jossa nyt mellakoidaan. Kävimme toki kirkossa, joka sijaitsee paikalla, jossa Josef ja Maria olivat paossa Jeesuslapsen kanssa. Näin legenda kertoo. Viime vuonna olimme Buddhalaisessa Sri Lankassa. Sieltäkin löytyi häivähdys joulusta, mutta ei tällaista hässäkkää.

Pyramidien ihmettelyä. Kuva Laura Linkoneva 24.12.2009.

Tyttäremme Sonja tulee tänne ensi viikolla. Hän oli kysynyt äidiltään, että eihän vietetä joulua. Ei vietetä. Toinen tytär on Helsingissä ja hän menee Tapaninpäivänä töihin. Aikoo katsoa yksin joululeffoja aattona. Olisimme myös halunneet, että hän olisi tullut tänne.

Anoppi tulee vieraaksemme, mutta hänellekin olemme kertoneet että emme vietä joulua. Syömme kyllä hyvää ruokaa ja olemme yhdessä. Sonjan kanssa varmaan mennään mäkeen Rukalle. Vietetään tavallisia lomapäiviä ja pidetään yhdessä hauskaa.

En sano, etteikö joulu meille joskus voisi vielä palata. Nyt vain tuntuu mahdottomalta viettää joulua. Emme missään mielessä halua ottaa pois muiden joulumieltä ja jouluiloa. Joulu on juhlista hienoin meillä kristillisessä maailmassa. Olen huomannut, että monet pakanaystäväni viettävät myös joulupukkijoulua. Enemmän pukkia ja vähemmän Jeesusta. Joillakin asia on taas päinvastoin.

Hyvää joulua kaikille toivotan ja vähintäänkin hienoa tulevaa vuotta. Nautitaan lahjoista vielä, ennen kuin lama vie lahjatkin kontista. 

Sonja ottaa pyramidista otteen.

Polttopuita metsästä

Tänään kuskasimme lähes koko valoisen ajan rankoja ja tukkeja pihaan metsästä. Keväällä ne sitten pätkitään ja halotaan. Kelkalla ajo ja puiden nostelu ovat kyllä todella hyvää kuntosaliharjoitusta. Mukavaa ja hyödyllistä puuhaa myöskin. Vaikka emme tehneet kovin isoja kuormia, niin silti kelkka oli välillä aika kovilla. Kunnioitukseni vanhan ajan mies ja hevonen parivaljakkoa kohti kasvoi huomattavasti. Kovilla olivat sekä mies, että hevonen. Suomen vauraus on myös sieltä metsästä lähtöisin.

Kohta saunaan lihaksia pehmentelemään. Alla olevasta kuvastahan selvästi näkee, että avokäsin täällä töitä paiskitaan. Paljaat kädet johtuu puhtaasti siitä, että kuvan otin aikalaukaisijalla, enkä tietenkään ehtinyt enkä muistanut hanskoja käteen laittaa. Eli tämä dokumentti ei ole aivan aito.

Polttopuuta tulevia talvia varten. 

Ihan pöl(l)yssä.

Minua on aina ärsyttänyt pölynimuripussit. Siis se, että pölyimuripussit maksavat aivan tolkuttomasti. Lisäksi näitä tuotteita myydään pääasiassa muutaman kappaleen erissä. Malleja on varmasti satoja ja juuri se, jota itse tarvitset on loppu. Juuri kun saat jonkun ihmeellisen siivouskohtauksen ja päätät imuroida koko talon, niin silloin imuri ei vedä. Katsot pussin, joka on täysi ja sitten siivouskomerosta löydät tyhjän pussipakkauksen. Tästä masentuneena sitten imurointi jää tekemättä tai jos vielä tarmonpuuskassa olet löytänyt jostakin kaupasta pussin, niin viimeistään kotia palatessa suurin into on imuroitu taivaan tuuliin.

Tästä elämänkokemuksesta viisastuneena ostin tänne Kuusamon mökille pussittoman imurin. Imuri ei ollut halvin, mutta päättelin että hinnan ero tulee säästettyä kun ei tarvitse ostaa pusseja ollenkaan. Vaihtoehtoja oli muutamia, mutta päädyin Hoover merkkiin, koska sehän on legendaarinen pölynimurimerkki. Jos Hooverilla ei tiedetä kuinka pölynimuri tehdään, niin missä sitten tiedettäisiin.  Syksyn aikana muutaman kerran imuri on lakannut vetämästä vaikka säiliö on tyhjennetty. Vaimo jo sanoi, että imuri on rikki. Eräs kaverini oli myös mökillä siivoillut ja kertoi, että imurissa on jotakin vikaa. Vaimo jopa sanoi painavasti : " Tämä uusi imuri on ihan paska." Koska olin itse tehnyt perustellun päätöksen imurin hankinnasta, niin en ihan helposti myöntänyt tehneeni huonoa valintaa.

Vaimo oli ottanut jo uudelleen käyttöön meidän vanhan pussi-imurin. Lähdimme tänään tänne eräkämpälle, koska järvimökille tulee vanhempiemme tuttavia pariksi päiväksi lomailemaan. Vaimo sanoi, että he varmaan yrittävät imuroida sillä uudella hienolla imurilla, mutta sehän ei toimi. Minä huikkasin, että siinä on vain suodatin tukossa hyvänen aika. Se on ihan hyvä imuri. Otin imurin mukaani ja menin ulos. Tyhjensin säiliön. Tyhjensin säiliön suuntaan menevän toisen säiliön, jossa on joku esisuodatin. Sekin oli aivan täynnä. Tämän lisäksi puhdistin myös suodattimen, joka oli myös aika pölyinen. Kun operaatio oli suoritettu, niin itse olin aivan pölyssä. Noin 20 prosenttia pölystä oli kiinnittynyt minun villapaitaan, hiuksiin  ja housuihin. Pöllyttelin itseäni puhtaaksi ulkona ja mietin, että ehkä niissä kertakäyttöpusseissa on jotain ideaa. Menin kuitenkin sisälle mökkiin ja sanoin: Nyt tämä kyllä toimii. Tämä pitää vain puhdistaa aina siivouksen jälkeen. Tietenkään miehenä en myöntänyt, että olin tehnyt virhearvion niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin pölynimurin hankinta.

Minusta ihan tuntuu, että se herra Hoover ei enää ole itse siellä suunnitteluosastolla. Veikkaan, että siellä on nuoria insinöörejä, jotka eivät itse siivoa koskaan. Tai jos vaikka joskus imuroivat, niin eivät itse huolla imuria.

Mutta ehjä konehan se on. Siis olen tuomittu parin viikon välein pöllyttelemään pölyimuria.

Totuus Petteri punakuonosta.

On täysikuu ja sataa lunta. Heräsin viideltä hiljaisuuteen. Pakkaslumen satamisesta ei synny minkäänlaista ääntä. Taivaalta leijuva pumpuli syö kaikki loputkin taustaäänet maapallolta. Hiljaisuus herätti minut. Sunnuntai-iltana muistin, että Hesari on varmastikin tullut heittolaatikkoon. Puin päälleni Erakon kansallispuvun ja laitoin karvahatun päähäni. Saappaat jalkaan ja taskulamppu paikkaan, jossa on taskulampun paikka. Huomasin, että on mukava pakkassää ja lähes täysikuu. Kävelin tietä pitkin laatikolle ja otin lehden kainaloon. Lamppu pysyi taskussa, koska kuu valaisi kuin ledvalo. Vähän alitehoista sinistä valoa.

Mietin, että näkisikö metsässä kävellä ilman valoa. Päätin oikaista lumisen harjanteen yli järven jäälle. Pikkuhiljaa silmän tottuessa paremmin ja paremmin en kokenut minkäänlaisia vaikeuksia liikkumisen suhteen. Valot ja varjot ovat jyrkkiä. Metsässä on hiljaista ja rauhallista. Rauhoittavaa. Pudottauduin harjulta jäälle ja tarvoin kohti mökkiä. Mikään ei ole niin terapeuttista kuin kävellä puhdasta tasaista järvenselkää kuunvalossa. Pakkanen nipistää poskia. Nipistää lempeästi. Askelet narskuvat ja silmä lepää. Sielu lepää.

Kävimme eilen porotilalla koulun kanssa. Tulimme tilalle ja siellä isäntä olikin vastassa meitä lapinpuku päällä. Katselimme sarvipääporoja joilla meillä oli tarkoitus ajaa. Sanoin isännälle, että nämä ovatkin naarasporoja. Olinhan oppinut loppukesästä suurpetokeskuksessa, että Petteri punakuono ei ole urosporo, koska usosporot pudottavat rykimän jälkeen sarvensa. Opimme siellä, että Petteri onkin Petra punakuono. Hämmennys olikin suuri, kun isäntä sanoi, että kyllä nämä ovat urosporoja. Nämä on hirvaksia. Eli salvettuja poroja. Eunukkeja ikäänkuin. Hirvakset pudottavat sarvensa vasta helmi-maaliskuussa ja naaraat toukokuussa pari viikkoa vasomisen jälkeen. Vieläköhän porot salvetaan puremalla? Vai onko nykyään tekohampaat, joilla toimitus suoritetaan? Tästäpä pitää vielä ottaa selvää.

Petteri punakuono. Oli poro nimeltään. Ollut ei loiste huono. Petterimme nenänpään. Entäs jos se ei ollutkaan nenänpää vaan joku muu paikka joka loisti punaisena?

Meillä oli myös porotilalla suopunginheittokilpailu. Se näyttää helpolta, mutta ei se aivan helppoa olekaan. Tulin kuitenkin toiseksi kilpailussa. En niinkään taitojeni vuoksi, vaan siksi, että muut eivät juurikaan onnistuneet karsintaheitossa. Pääsin onnistuneella heitolla finaaliin, jossa sitten ohiheitolla putosin. Voittaja onkin asunut parikymmentä vuotta Kittilässä ja mitäpä siellä Kittilässä muuta kuin suopunkia heitellään kesät talvet. (tappion karvas kalkki aiheuttaa tälläistä kirjoittelua)

Veljeni laittoi perheensä kanssa verkot itsenäisyyspäivän seutuun jään alle. Nostimme lauantaina  8 särkeä avannosta ja teimme niistä patakukkoa. Täytyy sanoa, että ei oikein onnistunut. Pelkäsin, että se palaa ja kuivuu ja sen takia se jäi vähän raa-aksi ja  märäksi. Vaimon kanssa väittelimme etukäteen tavasta tehdä ja täytyy tunnustaa, että olin väärässä. Kannan poliittisen vastuun. Oppia ikä kaikki ja seuraavalla kerralla parempi kukko. Vaihdamme myös jään alle vähän isompisilmäiset verkot. Jos jonkun hauenvonkaleenkin saisi kiinni.

Pari päivää koulua ja sitten alkaa kolmen viikon loma. Päivärytmi pitää säätää kamosajan mukaisesti. Ei ole varaa nukkua muutamaa valoisaa tuntia ohi. Loput 21 tuntia voi sitten vaikka nukkuakin.

Trendien kärjessä.

Juuri alkoi sataman lunta. Heräsin joskus viiden jälkeen ja makoilin vain sängyssä mietteissäni. Pohdin myös tätä blogia ja mietin mitä olen viimeksi kirjoitellut. Mistä nyt kirjoittaisin. Kun katsoin kuudelta uudelleen ulos, niin näin lunta leijailevan ikkunan takana. Nousin ylös.

Olen viime päivinä ollut kateellinen eteläsuomen lumipyryille. Säätiedotuksia olen katsonut ja todennut kuinka saderintamat menevät tuosta lännestä ohi kohti lappia. Muualla suomessa sataa lunta ja täällä vain on ihan tavallista pientä tasaisen tyyntä pakkassäätä. Olen todennut, että tyyni miinus neljä astetta on kaikista miellyttävin talvilämpötila. Silti kadehdin lumituiskua ja myräkkää. Eikö ihminen ole koskaan tyytyväinen siihen mitä juuri sillä hetkellä on? Näköjään en minä ainakaan.

Tiistaina oli itsenäisyyspäivä. Olen aiemminkin miettinyt, että mikä meissä suomalaisissa on vikana, kun kaksi suosituinta ohjelmaa ovat olleet formulakisat ja linnanjuhlat. Toisessa katsotaan kaksi tuntia kun autot ajavat peräkkäin ja toisessa kaksi tuntia kun kaksituhatta ihmistä kättelee kahta ihmistä. Koska formulassa  ei viime vuosina ole ollut suomalaismenestystä, niin katsojatilastot ovat tainneet pienentyä, mutta linnanjuhlat jaksavat kiinnostaa edelleen. Ilmeisesti kaksi ja puoli miljoonaa ihmistä seurasi tilaisuutta. Minäkin vaimon kanssa toljotin ja samalla useaan kertaan ääneen ihmettelin miksi minä sitä katson. Ja jatkoin katsomista.

Kävin toki välillä saunassakin ihan kunnolla istuskelemassa ja kun palasin niin kättely vain jatkui ja jatkui. Ja jatkui ja jatkui. Linnanjuhlia hehkutellaan viikko etukäteen ja viikko jälkikäteen. Suurin mielenkiinto on naisten puvuissa. Jossakin iltapäivälehdessä Saimi Nousiainen arvioi kymmenen onnistunutta pukua ja seitsemän epäonnistunutta. En tiedä oliko sattumaa, mutta kaikkien kymmenen onnistuneen puvun kantajat olivat samanlaisia laiheliinejä kuin Saimi itse ja seitsemän epäonnistujaa normaalivartaloisia keski-ikäisiä naisia. Siis muhevia suomalaisia komioita naisia. Mielestäni heidän puvut olivat myös oikein hyvin  tilaisuuteen sopivia. Eikö nyt nähty pukuja vartaloilta?

Jostain lehdestä luin myös, että Jenni Vartiaisen ja muiden oranssin valinneiden valinnat olivat rohkeita ja kansainvälisen trendin mukaisia. Olipas taas mukavaa huomata itsekin olevan trendin huipulla. Jos nimittäin katsotte karvahattua tuossa blogini otsikkokuvassa, niin huomaatte, että väri on juurikin nyt trendikäs. Lisäksi käytän paljon fleeceliiviä joka myös on oranssi. Lisäksi vaimollani ja itselläni on juurikin huipputrendikkäät työkäsineet. Voisi helposti luulla, että tänne metsään maailman muoti tulee jälkijunassa, mutta väittäisin, että maailman muoti seuraa metsien erakoita. Oranssi on myös Buddhalaisuuden väri.

Niin ja pipo myös. Tässä myös päivämäärätodiste, siitä kummallako oli ennemmin oranssia yllä blggaajalla vai Jenni Vartiaisella.

Sydämestäni löytyi Imelda Marcos.

Lauantaina 12. Helmikuuta blogini otsikko oli: Mitä jos kaikki maailman kenkätehtaat räjähtäisivät? Kerron blogissa, että yksi keino taloudellisesta selviämisestä erakkona on kulutuksen vähentäminen. Jossakin blogissa keväällä lupaan olla ostamatta vaatteita vuonna 2011. Heti koe-erakkouteen matkalla helmikuun lopulla ostin reinot ja rukkaset. Kesällä kerran ostin kahdet lyhyet kalsarit. Muuten en ole ostanut vaatteita ollenkaan. En ole myöskään kiertänyt lupausta ostattamalla vaimolla tai kavereilla/sukulaisilla minulle vaatteita. Lupasin myös tunnustaa, jos en pidä lupaustani. Tässä tunnustus:

Pari päivää sitten kävelin paikallisessa Prismassa. Ruokaosastolle kävelen aina kenkäosaston kautta. (tämän on varmaan joku suunnitellut Jollasopistolla Helsingissä) Vilkuilin lämpimiä talvikenkiä, vaikka minulla on erittäin hyvät maihinnousutyyppiset vaelluskengät. Jostakin syystä tuohon vyötärölle on alkanut kertyä makkaraa, joten kenkien sitominen on hankalaa ja raskasta. Laitankin aamulla erällä ollessani Vikingit jalkaan ja otan ne illalla pois.  Korkeintaan riisun kengät, jos tiedän, että en enää ole maastoon menossa. Minulla on siis olemassa sisäänrakennettu motiivi ratkaista kengänsitomisongelma.

Palataanpa Prismaan ja sen kenkäosastolle. (tämä tarina sisältää tuotesijoittelua). Kävelin määrätietoisesti kenkien ohi, mutta yhtä äkkiä tulikin tarve peruuttaa. Peruutin ostoskärryjen kanssa ja näin telineessä roikkumassa minun kenkäni. Kengät roikkuivat siinä aivan yksinäisinä mustien kenkien keskellä. Otin kengät käteen ja katsoin hintalappua. Parkaisin sisäisesti ja laitoin nöyränä ne takaisin hyllyyn. Laahustin selkä kumarana ostamaan ruokaa. Kenkien kuvat olivat mielessäni untuvapilvien keskellä, mutta olin katkerana kuin Romeo kielletyn rakkauden vuoksi. Coretex-, nahka-, kumisaappaat pitkällä varrella. Rakkautta ensi silmäyksellä. Lämpimiä ajatuksia ei pelkästään sydämessä, vaan ennen kaikkea varpaissa. Kovetin sydämeni ja aktiivisesti laitoin unohdustoiminnon päälle.

Eilen sain tehtyä mielestäni hyvin plastisen sommittelun työni. Päätin jo koulun päättyessä, että tänään olen poissa koulusta. (toivottavasti opettajani eivät lue tätä). Teimme lähtöä eräkämpille pitkäksi viikonlopuksi ja kävimme vaimoni kanssa tekemässä hankintoja Kuusamon kirkolla. Haimme moottorikelkan huollosta. Kävimme eläinlääkäriltä hakemassa lääkkeitä vanhalle Wilmalle. Ajoimme Prisman pihaan. Kävelin kaupan sisälle. Katselin jouluhulinoita hymyillen. Lähestyin kenkäosastoa. Yhtä-äkkiä sanoin vaimolle, että käydäänkö katsomassa onko tuolla se yksinäinen kokoa 42 oleva pari kenkiä. Vaimo oli ymmällään, mutta seurasi minua. ajattelin, että jos tämä täydellinen kenkäpari on vielä odottamassa, niin teen uuden harkinnan. Kymmenen metrin päästä näin, että siellä tämä salarakkaani odotti minua. Juoksin hidastettuna rakkaani luo. Katsoin vaimoni ilmettä. Näyttää hyvältä ja käytännölliseltä sanoi vaimoni. Itse vielä kiistin tämän rakkauden ja sanoin, että toki vanhoillakin pärjään.

Samalla perustelin myös, että jos käytän kaksia kenkiä, niin niiden käyttöikähän pitenee. Perustelin tätä lähinnä itselleni, mutta olin selittävinäni sitä vaimolle. Vaimo sanoi, että otetaan nämä. Ehkä eilen tulleet veronpalautukset olivat pehmentäneet hänen sydämensä. Ehkä hän ajatteli minun jalkojani. Ehkä minua.
Vielä ostoskärryjä kassalle työntäessäni olin katuvainen ja mietin, että onko tässä mitään järkeä. Aika näyttää.

Olemme nyt erämökillä ja meillä on kolme koiraa mukana. Silloin tällöin joku koira saattaa popsia jotkut kengät pilalle. Veljeltäni on mennyt kahdet kengät tänä syksynä. Olen vähän hysteerinen näistä kengistä. Vien ne aittaan turvaan.

Tämän episodin jälkeen ymmärrän paremmin Imelda Marcosia. Nuoret lukijat miettivät, että kuka on Imelda Marcos. KVG. Sanon heille.

Kenkäni eivät ehkä ole kauneimmat maan päällä, mutta rakkaat.

Tässäpä nämä Erakon rakkaat ovat muotokuvassa.