Sydämestäni löytyi Imelda Marcos.

Lauantaina 12. Helmikuuta blogini otsikko oli: Mitä jos kaikki maailman kenkätehtaat räjähtäisivät? Kerron blogissa, että yksi keino taloudellisesta selviämisestä erakkona on kulutuksen vähentäminen. Jossakin blogissa keväällä lupaan olla ostamatta vaatteita vuonna 2011. Heti koe-erakkouteen matkalla helmikuun lopulla ostin reinot ja rukkaset. Kesällä kerran ostin kahdet lyhyet kalsarit. Muuten en ole ostanut vaatteita ollenkaan. En ole myöskään kiertänyt lupausta ostattamalla vaimolla tai kavereilla/sukulaisilla minulle vaatteita. Lupasin myös tunnustaa, jos en pidä lupaustani. Tässä tunnustus:

Pari päivää sitten kävelin paikallisessa Prismassa. Ruokaosastolle kävelen aina kenkäosaston kautta. (tämän on varmaan joku suunnitellut Jollasopistolla Helsingissä) Vilkuilin lämpimiä talvikenkiä, vaikka minulla on erittäin hyvät maihinnousutyyppiset vaelluskengät. Jostakin syystä tuohon vyötärölle on alkanut kertyä makkaraa, joten kenkien sitominen on hankalaa ja raskasta. Laitankin aamulla erällä ollessani Vikingit jalkaan ja otan ne illalla pois.  Korkeintaan riisun kengät, jos tiedän, että en enää ole maastoon menossa. Minulla on siis olemassa sisäänrakennettu motiivi ratkaista kengänsitomisongelma.

Palataanpa Prismaan ja sen kenkäosastolle. (tämä tarina sisältää tuotesijoittelua). Kävelin määrätietoisesti kenkien ohi, mutta yhtä äkkiä tulikin tarve peruuttaa. Peruutin ostoskärryjen kanssa ja näin telineessä roikkumassa minun kenkäni. Kengät roikkuivat siinä aivan yksinäisinä mustien kenkien keskellä. Otin kengät käteen ja katsoin hintalappua. Parkaisin sisäisesti ja laitoin nöyränä ne takaisin hyllyyn. Laahustin selkä kumarana ostamaan ruokaa. Kenkien kuvat olivat mielessäni untuvapilvien keskellä, mutta olin katkerana kuin Romeo kielletyn rakkauden vuoksi. Coretex-, nahka-, kumisaappaat pitkällä varrella. Rakkautta ensi silmäyksellä. Lämpimiä ajatuksia ei pelkästään sydämessä, vaan ennen kaikkea varpaissa. Kovetin sydämeni ja aktiivisesti laitoin unohdustoiminnon päälle.

Eilen sain tehtyä mielestäni hyvin plastisen sommittelun työni. Päätin jo koulun päättyessä, että tänään olen poissa koulusta. (toivottavasti opettajani eivät lue tätä). Teimme lähtöä eräkämpille pitkäksi viikonlopuksi ja kävimme vaimoni kanssa tekemässä hankintoja Kuusamon kirkolla. Haimme moottorikelkan huollosta. Kävimme eläinlääkäriltä hakemassa lääkkeitä vanhalle Wilmalle. Ajoimme Prisman pihaan. Kävelin kaupan sisälle. Katselin jouluhulinoita hymyillen. Lähestyin kenkäosastoa. Yhtä-äkkiä sanoin vaimolle, että käydäänkö katsomassa onko tuolla se yksinäinen kokoa 42 oleva pari kenkiä. Vaimo oli ymmällään, mutta seurasi minua. ajattelin, että jos tämä täydellinen kenkäpari on vielä odottamassa, niin teen uuden harkinnan. Kymmenen metrin päästä näin, että siellä tämä salarakkaani odotti minua. Juoksin hidastettuna rakkaani luo. Katsoin vaimoni ilmettä. Näyttää hyvältä ja käytännölliseltä sanoi vaimoni. Itse vielä kiistin tämän rakkauden ja sanoin, että toki vanhoillakin pärjään.

Samalla perustelin myös, että jos käytän kaksia kenkiä, niin niiden käyttöikähän pitenee. Perustelin tätä lähinnä itselleni, mutta olin selittävinäni sitä vaimolle. Vaimo sanoi, että otetaan nämä. Ehkä eilen tulleet veronpalautukset olivat pehmentäneet hänen sydämensä. Ehkä hän ajatteli minun jalkojani. Ehkä minua.
Vielä ostoskärryjä kassalle työntäessäni olin katuvainen ja mietin, että onko tässä mitään järkeä. Aika näyttää.

Olemme nyt erämökillä ja meillä on kolme koiraa mukana. Silloin tällöin joku koira saattaa popsia jotkut kengät pilalle. Veljeltäni on mennyt kahdet kengät tänä syksynä. Olen vähän hysteerinen näistä kengistä. Vien ne aittaan turvaan.

Tämän episodin jälkeen ymmärrän paremmin Imelda Marcosia. Nuoret lukijat miettivät, että kuka on Imelda Marcos. KVG. Sanon heille.

Kenkäni eivät ehkä ole kauneimmat maan päällä, mutta rakkaat.

Tässäpä nämä Erakon rakkaat ovat muotokuvassa.