Pentuelämää

Aurinkoinen aamu. Heräsin viiden jälkeen, enkä oikein saanut enää unta. Koira nukkui rauhallisesti makuuhuoneeseemme siirretyssä kuljetuspesässä. Katselin koiraa ja sitten se jo heräsikin. Otin koiran kainaloon ja menin sen kanssa ulos. Aamukasteisella nurmikolla kävellessäni mietin kuinka tällainen koira on mukava. Muuten olisin vain hakenut postin ja mennyt keittiöön lukemaan Aamulehteä. Nyt kävelin kahden koiran kanssa puistossa ja tyyni järvenselkä siinsi edessämme. Jotta idylli olisi täydellinen, niin kaksi joutsenta lensi järven pinnan tasossa.

Aamuisen kävelyhetken jälkeen otin lehden ja menin koirien kanssa keittiöön. Annoin pienelle koiralle ruuan ja se söikin kaiken halulla. Koska tiesin, että koira kakkii heti ruuan syötyään, niin lähdin uudelleen ulos ja otin lehden mukaan. Annoin koiran juoksennella vapaasti ja samalla luin lehteä. Tämä pentu on vielä ulkona sen verran arka, että istuskellessani se vain pyöri jaloissa ja välillä hyppi syliin. Lähdin ruuansulatusta parantaakseni (koiran) käveleksimään puistoon. Viivyimme varmaan 15 -20 minuuttia, mutta kakkaa vain ei tullut. Ajattelin, että ehkä se vain ei nyt tule tai ensimmäisellä aamukäynnillä on jo huomaamattani tehnyt sen.

Menin pennun kanssa takaisin keittiöön ja siellä koira sai jonkun adhd-kohtauksen ja juoksi villinä ympäri keittiötä. Ihmettelin koiran erilaisuutta sisällä ja ulkona. Tain rauhassa voileipää ja sitten näinkin mitä oli juuri tapahtunut. Siis aikaa ei kulunut varmaan sekuntiakaan. Matolle oli ilmestynyt kaksi läjää koirankakkaa (=haisevaa paskaa): Lievästi sanottuna otti kyllä pattiin. Toruin koiraa ja vein sen ulos. Tulin sisälle ja edelleen pannu kuumana siivosin paskoja lattialta. Aamuidylli oli mennyt pilalle ja taas ajattelin, että miksipä pitikään taas tämä koira hommata. Eikä tämä vielä tässä. Ulkona taas koira oli hyvin rauhallinen, mutta sisälle päästyä villi meno jatkui. Yhdet pissit vielä lattialle. Yritin mennä nukkumaankin, mutta ei siitä mitään tullut. Otin pennun kainaloon ja käppäilin tänne työmaalle kirjoittamaan tätä vuodatusta. Kun aloitin kirjoittamisen, niin tietokoneen hiiri alkoi liikkua oudosti. Pentuhan se sitä veti pöydän alta ja yritti vimmatusti purra hiiren johtoa poikki. Ilmeisesti hän ajatteli, että:" Minua et kyllä blogissasi moiti."

Nyt pentu istuu työpöytäni alla ja rauhallisesti mutustaa jotakin. Suloiselta kuulostaa. Siis mutustaa jotakin... Mitä hittoa se mutustaa työpöytäni alla? Eihän siellä pitäisi olla mitään mutusteltavaa!!!!

Isä, olen täällä maailman toisella puolen.

Jossakin aikaisemmissa teksteissä laitoin kiintopisteeksi Juhannuksen. Siihen mennessä on näyttelyt tehty ja avattu, Jukolat juostu ja koira haettu. Pari päivää Jussin jälkeen olo onkin tyhjä. Nuorempi tytär lähti vielä neljän viikon kielikurssille Los Angelesiin. Kävin eilen saattamassa hänet Helsinki-Vantaan kentälle ja sinne pieni tyttömme hävisi turvatarkastuksen taakse. Kun olin itse pieni, niin koko suvulla aina mentiin matkalaisia saattamaan ja vastaanottamaan. Silloin vielä katsoimme kuinka lentokone nousi ilmaan ja siinä sitten vielä viimeiset kyynelet tirautettiin. Nyt sinne  samalle kiitotielle ei näy. Vastaanotettaessakin katsotaan vain sitä suurta taulua ja siitä sitten nähdään koneen jo laskeutuneen.

Toki ihmiset matkustavat nyt paljon enemmän ja siinä enää mitään kovin  ihmeellistä ole, mutta siltikin. Vanhassa oli lähtemisen ja tulemisen tunne. Nyt vain tyhjä tunne.
Kuin vanhoja hyviä aikoja muistellen veljeni tuli perheensä kanssa tytärtämme saattamaan. Hän myös muisteli, että olimme Elli-tätiä saattamassa Ameriikan matkalle kun olin aivan pieni. Muistien kätköistä kaivoin sen esille. Se oli jotain 60- 70- lukujen taitetta. Siskoa saatettiin myös Ameriikkaan ja veljeä Tukholmaan.

Tänäään kävimme viemässä yhden maalauksen Ähtäriin. Kävimme vaimoni kanssa syömässä paikallisella ABC:llä. Olimme kyllä päättäneet jo keväällä, että nyt suosimme pieniä yksityisiä kahviloita, mutta kun se ABC vaan tupsahti juuri kun nälkä yllätti reissulaiset. Istuimme vastakkain syömässä. Vaimoni kertoi kuinka hän ei olisi kestänyt tyttären saattamista, vaan olisi saanut hysteerisen itkukohtauksen. Samalla näin sanoen häneltä alkoi kyynelet valua silmistä. Hymyilin vienosti hänelle ja samalla tunsin kuinka kyynelkanavat alkoivat tulvia. Sanoin puoliääneen, että täällä me taas itkemme. Vastaava tilanne oli pari vuotta sitten kun aterioimme yhdessä itkien. Sanoin vielä välittämättä ihmisen katseista, että varmaan luulevat, että tarjolla on niin tulista ruokaa, että yksi pariskunta syö vedet silmissä.

Eilen  illalla oli jännittävät paikat kun ajatuksissa näin tyttären Chicagon suurella lentokentällä etsimässä oikeaa terminaalia. Kenttä on suuri ja terminaaleja ja portteja paljon. Helpotus oli suuri kun puolen yön aikaan tuli tekstiviesti. "CHICAGO! Matka meni nopeasti ja vaihto ehkä liiankin helposti. Löysin lähtöportin jo! Mua huolestuttaa tää helppous, ehkä en saa tavaroitani tai jotain sit? Ekat keltaiset taxit bongattu ja mäkkärissä käyty. On Kivaa". Kyllä helpotti ja hymyssä suin menin nukkumaan. Aamulla tuli vielä viesti, että hän on perillä Losissa ja perheen parissa. Perhe vaikuttaa mukavalta ja puhuvat paljon ja nopeasti.

Pujottelin juuri telkkarikanavilla ja sieltä tuli Haloo Helsingin kesäbiisi. " Isä, olen täällä maailman toisella puolen.. bap pa da du daa pappa da du da dam daa ... Äiti, älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen." bap pa da du daa pappa da du da dam daa ......... Niinpä.. Osui ja upposi.

Koirakoulua.

Ajoin juuri moottorikelkalla! Naurettiin keväällä, että paikalliset jättää kelkan kesäksi siihen paikkaan, jonne se sattuu lumien sulettua jäämään. Pihoissa näkee nurkilla kelkkoja kesäisin. No meidän kelkat jäi mökin nurkalle keväällä ja siinähän nuo näkyy vieläkin olevan. Ajoin toisen kelkan vähän piilompaan ja toisen ajan kärryyn ja viedään se sillä sitten huoltoon.

Kävimme vaimon kanssa hakemassa koiranpennun Kemijärveltä. Lauloikohan se Maukka Perusjätkä, että "Koiranpennut on suloisii" Oikeassahan se Maukka oli. Jäljellä oli vielä kolme kahden kuukauden ikäistä pentua. Siellä ne telmivät keskenään iloisena tietämättä, että tiet erkanevat. Talossa oli 7 aikuista Bretonia ja nämä pennut vielä päälle. Jännä, että vaikka rotu on sama, niin ulkonäkövaihtelut ovat melkoisia. Siis turkin väri ja kuviointi.

Meidän Rauhan tunnistin heti pennuista, sillä olinhan sen kuvasta nähnyt. Mukavasti tulivat kaikki kolme heti innokkaana tutkimaan meitä ja nuolivat kädestäkin. Kahviteltiin ja jutusteltiin reilu tunti kasvattajien kanssa. Pentujen äiti tuli myös kovin tykö koko ajan aivan kuin viestittäen, että pitäkäähän siitä minun rakkaasta lapsestani hyvää huolta. Olen metsästänyt pari vuotta sitten tämän äidin kanssa ja hän oli hyvin tuttavallinen nyttenkin. On muuten paras Bretoni, jolla olen koskaan metsästänyt.

Oli aika lähteä kotimatkalle tänne erakkokämpälle. Olemme hankkineet koirankuljetuskopin tai jonkinlainen kankaasta ja verkosta tehty koiraeriö se on . Mukaan saimme palan huopaa, missä on tuttuja hajuja. Se laitettiin koppiin ja koira sinne. Minä menin pennun viereen takapenkille ja rauhoittelin sitä. Laitoin käteni sisälle ja koira nuoleskeli tuttavallisesti sitä. Hetken päästä se jo rauhoittui täysin ja nukkuikin rennosti. Parin tunnin matka meni oikein mukavasti.

Pysähdyimme järvimökille ottamaan vettä mukaan. Samalla ulkoilutin pennun ja annoin sille ruuan. Samalla alkoi myös koiran koulutus. Koiralla on ensi alkuun tulossa neljän sanan sanavarasto, jolla meinaan pärjätä aika pitkälle. Koulutus alkaa sillä, että ennen kuin annetaan ruoka sanotaan istu. Koira avustetaan myös istumaan. Kun koira on istuma-asennossa, niin annetaan ruoka ja sanotaan ota. Samalla koira päästetään ruokakupille. Ruokaa ei myöhemminkään anneta ennen kuin koira istuu. Viimeksi tämä toimi kahden päivän kuluttua koiran saapumisesta.  Seisovan lintukoiran koulutuksessa on tärkeää, että koira saadaan pyynnöstä istumaan. Sen kautta menee sitten muukin koulutus.

 Ruuan jälkeen harjoittelimme myös luoksetuloa pyynnöstä. Tämä tapahtuu siten, että kun koira uteliaana tutkii pihapiiriä, niin menen noin 15 metrin päähän. Otan koiran huomion viheltämällä kaksi kertaa ja samalla sanon tänne. Koirahan tulisi uteliaisuuttaan luokseni muutenkin, mutta samalla hän oppii, että tänne ja kaksi vihellystä tarkoittaa toivetta luoksetulosta. Myöhemmin käsky jätetään pois ja pelkät vihellykset riittää. Kun koira tulee luokse, niin sitä kehutaan ja taputellaan. Voi myös palkita namupaloilla, mutta sitä en ole suosinut kovin paljon aiemmin.

Koira tuli luokseni pari kertaa tosi nätisti. Koiran koulutus siis alkaa välittömästi, eikä sitten joskus. Oikeastaan en juurikaan varsinaisesti kouluta koiria, vaan toimin samalla tavalla arjessa läpi koiran elämän. Kyse ei siis ole mistään väkisin alistamisesta vaan yhteisen kielen oppimisesta. Menipäs tämä nyt koirakouluksi, mutta jos joku lukijoista miettii miten se koira saadaan tottelemaan, niin näin minä olen toiminut edellisen kanssa ja hyväksi havainnut. Tämä perustottelevaisuus on sen varsinaisen metsästykoulutuksen pohjatyö. Ilman tätä on vaikea opettaa koiralle ideaa metsästyksestä.

Wanha koira oli vähän hämillään kun uusi tuli. Katseli vähän ihmeissään, että mikäs tämä on. Eiköhän ne siitä sovellu yhteiseloon pikkuhiljaa. Nyt pieni koira meni nukkumaan ja minä alan kohta grillailemaan.

Ai niin. Ne neljä sanaa: Istu, ota, tänne ja ei.

Jukolan Jussina.

Erakkokämpällä taas. Vai olikos tämä eräkämppä? Eilen illalla myöhään tultiin vaimon kanssa tänne. Ei me juhannuksen viettoon tultu, koska juhannus ollaan töissä. Matkan tarkoituksena on käydä hakemassa uusi koiranpentu Kemijärveltä, sekä laittaa perunat maahan, niin on mistä ottaa sitten syksyllä. Saimme luvan laittaa perunat ystävämme vaimon omistamalle entiselle pellolle tuohon muutaman kilometrin päähän. Veljeni on ostanut siemenperunoita jonkinlaisen määrän ja ne pitäisi sitten peitellä maan poveen.

Tämä harvahkosti blogin kirjoittaminen on todella vaikeaa. Viikon aikana tapahtuu niin paljon kaikenlaista ihmeellistä, että kasautuminen aiheuttaa painetta ja aloittaminen muuttuu aina vain vaikeammaksi. Miten esimerkiksi nyt kirjoittaisin, että juoksinpa viikonloppuna Jukolanviestin ankkuriosuuden?

Jos nyt aloittaisi siitä, että olen oikeasti aikalailla surkea suunnistaja. Siis toki metsässä liikun sujuvasti kartan kanssa, mutta suunnistuksessa on kyse jonkun yksittäisen tietyn kiven löytämisestä tuhansien samanlaisten kivien joukosta. Jonkun tietyn pienen kuopan tai kukkulan etsimisestä. Taipaleilta, joissa ei polkua ole lähimaillakaan. Kun nyt kuitenkin olen jostain syystä tyyppi, joka tykkää olla aina jotenkin kusessa, niin olen jo kolme kertaa juossut Jukolanviestin. Ensimmäisen kerran otin heti vastaan pitkän yöosuuden (14,2 km) Sen jotenkin ihmeen kaupalla selvitin.

Vuosi sitten muutaman vuoden tauon jälkeen aloitin sitten operaatio Jukola 2011 projektin. Sehän tarkoitti sitä, että ensimmäisen kuukauden treenasin määrätietoisesti ja sitten se unohtui pulpahtaakseen sitten uudelleen keväällä mieleen. Noin kuukausi sitten iltarasteilla joukkueen kokoaja sanoi minulle, että sullehan käy mikä osuus vain. Minä siihen luonnollisesti alfauroksena, että ilman muuta. Kaikki käy. Niinpä sitten vajaata viikkoa ennen starttia huomasin ilokseni olevani 3. joukkueen ankkuri. Matka on vaatimattomat 15,2 kilometriä. Ja kun Jukolassa juoksee kaikki maailman parhaat suunnistajat, niin radat ovat myös todella vaativia. Vaimoa kauhistutti hiukan ajatus ja hän jo mietiskeli leskenpäivien viettoa vanhuuteen saakka.

Koska joukkue oli nimenomaan seuramme 3. joukkue, niin tiesin valmistautua aamun yhteislähtöön. Siinähän lähtee yhtä aikaa kaikkien joukkueiden ne juoksijat, joiden edelliset osuudet eivät ole vielä tulleet maaliin. Metsään säntää yhtä aikaa tuhansia suunnistajia. Tässä vaiheessa siis voittajat ovat jo tulleet maaliin ja palkittu. Saunassakin jo istuvat ja urheilujuomaa siemailevat. Tavoitteenani ei siis ollut taistelu voitosta vain lähinnä sijoista 1000 -1500.

Startti sitten koitti ja alusta pitäen päätin lähteä varovasti liikkeelle. Kävelinkin karttaa lukien ja huomasin olevani viimeinen. Se ei minua pelottanut eikä säikäyttänyt. Kohta siinä samassa lössissä käveli muitakin rauhallisia suunnistelijoita.  Valtteinani Jukolanviestiin olen pitänyt sitä, että olen sisukas ja sosiaalinen. Näillä eväillä selvitin osuuteni aikaan 4 tuntia 12 minuuttia ja oisko ollut 48 sekuntia. Juoksu kulki mielestäni aika hyvin jonnekin kymmeneen kilometriin asti. Sen jälkeen jalat alkoivat hajota. Tuntui että kynnet irtoaa ja sitten polveenkin alkoi sattua. Juoksu muuttui köpöttelyksi ja välillä marssimiseksi. Loppusuoralla sitten pystyi jo taas juoksemaankin, koska se jotenkin kuuluu asiaan. Tämä on osa sisukkuudesta. Sosiaalinen puoli tulee Jukolassa esiin siten, että täällä peräpään taisteluissa keskustellaan reitinvalinnoista kanssakilpailijoiden kanssa. Jo ensimmäisellä rastilla alkoi muotoutua porukka, jonka kanssa kuljettiin kutakuinkin samoja reittejä. Välillä lössissä oli enemmän ja välillä vähemmän sakkia. Perusjoukko kulki samaan tahtiin. Kun leimasimme viimeisellä rastilla, niin kättelimme toisiamme ja toivottelimme hyvää loppukisaa. Siitä alkoi kilpajuoksu maaliin, jonka kyllä suosiolla hävisin nuoremmille. Siis juoksin täysillä, mutta se ei riittänyt mihinkään.

Jalat on olleet kankeat siitä lähtien, mutta ajatukset ovat jo ensi vuoden Jukolassa. Avaan siis projektin Jukola 2012.

Ai niin se sijoitus? Taisi olla jotakin 1250 tai jotakin. (1238)

Koiranpennusta kirjoitan illalla tai viimeistään huomen aamulla. (lupaus)

Hevosmiehenä Tampesterissä osa 2.

Lähdimme raviradalta kohti tuntematonta paikkaa. Hevosautossa oli navigaattori, jonka ohjeita koitimme seurata parhaamme mukaan. Välillä jo tulomatkalla eksyimme muutamia kertoja, koska juttelimme niin kovasti. Olimme nimittäin lukioaikana parhaimmat kaverit, mutta niin kuin usein käy, niin tiemme vei meitä eri puolille maailmaa. Minä kyllä pääasiassa pysyin täällä suomessa, mutta kaveri oli töissä Australiaa, Italiaa ja Irlantia myöden. Eli juttua meillä kyllä piisasi ja päivitettäviä tarinoita.

Sama tahti jatkui ja ajoimme muutaman risteyksen pitkäksi. Teimme u-käännöksen ja lähdimme kohti navigaattorin viitoittamaa tietä. Tie kapeni koko ajan. Ei siinä sinänsä mitään, sillä maaseudullehan niitä nautoja yleensä kuljetetaan. Tie kuitenkin kapeni jo niin, että tien keskellä kasvoi heinää ja minulle tuli pelko, että heinikossa on jemmassa joku roudan nostama kivi. Metsän takaa tuli esiin harmaa maatalon pihapiiri. Kaveri kaahasi railakkaasti pihaan ja mummo yritti karkuun. Minä kuitenkin sain ikkunan auki ja ystävällisimmällä ja rauhallisemmalla äänelläni sanoin huutaenkuiskaten: " Anteeksi rouva. Löytyisikö täältä päin etsimämme maatila?" Rouva tuli varoen luoksemme ja kun huomasi, että emme ehkä rosvoja emmekä murhamiehiä ole, niin helpottuneena hän neuvoi tien perille. Olimme  vain muutaman kilometrin päässä ja jälkikäteen kuulimme päämäärämme isännältä tulleemme lyhintä, mutta kapeinta reittiä. Kyllä navigaattori tietää.

Tulimme viimein talon pihaan. Nousimme venytellen autosta ja vastaamme tuli väsyneen oloinen hymyilevä nainen, joka talutti aasia. Siis aasia. Hän kertoi, että toinen aasi synnytti juuri yllättäen ja ilmeisesti tämä isäaasi liian innokkaasti yrittää sinne varpajaisiin. Samalla kun rouva kertoi meille, minne mullikat laitetaan, niin selkämme takaa tuli pari pässiä ja vuohta. Rouva kiroili, että mitenkäs ne on päässeet karkuun. Muistin yhden pässin taidenäyttelystä muutaman vuoden takaa ja se oli kyllä sellainen, että kun selkänsä käänsi niin se koitti puskea p..see..seen. (miksi tätä ei kirjoiteta perseeseen?)

Kaverini sanoi ääneen ja varmaan lähinnä varoittaakseen minua, että aasit sitten potkaisevat kovasti. Rouva tietysti sanoi, että no ei tämä meidän aasi kyllä potki. Niinpä lähdimme katsomaan aitausta mihin jättäisimme mullit. Suunnittelimme miten auto kannattaa ajaa. Samalla näin kuinka vuohet juoksivat kohti ja aasi yritti potkaista rouvaa, joka joutui päästämään aasin irti. Kohta oli tilanne kuin piippolanvaarin pihassa, jossa elukoita juoksi valtoimenaan ja aasi juoksi rinkiä  ja huusi hirveällä äänellä isyyden iloaan. Minulla oli hiukan outo olo. Taas kerran mietin, että kuinka olen tähän tilanteeseen joutunut.

Eläimet juoksivat edelleen ympäriinsä, mutta kaverin kanssa keskityimme omaan suoritukseemme. Auton perä parinkymmenen metrin päähän aidasta ja mullikat ulos. Kuten edellä hevosen kanssa, niin oletushan on että olen kokenut cowboy. Niinpä vedin roolin päälle ja hyppäsin autoon. Köysiä vain kiinni elukoihin ja kannustaen vetäen auton jyrkähköä liuskaa alas. Eihän ne vielä kovin isoja ole tuollaiset mullikat, mutta varmaan reilut sata kiloa painavat kuitenkin. Ei muuta kuin tomerat komennot ja hyvinhän se eläin liikkuu. Tanssikenkien alla vilisteli paskaa, kun yritin pysäyttää mullikkaa. Narun ottaminen olikin haastavaa.

Viimein eläimet olivat aidassa ja niitä tuli heti katsomaan ainakin tonnin painoinen sonni. Siis oikeasti aivan valtava.  Tänä päivänäkään tilan ihmiset ei varmasti arvaa, että karjapaimen oli ensimmäistä kertaa näissä töissä.

Lupasin kertoa vielä kuinka raveissa kävi. Jos sanois niin, että siinä lähdössä Pekka Korven ohjastama hevonen jäi taakse.

Hevosmiehenä Tampesterissä osa 1.

Tänään tein rästiin jääneitä pöytäkirjoja kuukausi sitten pidetystä kokouksesta. Laadin myös esityslistoja ja kokouskutsuja tulevia tapaamisia varten. Tosi mukavasti häviää näyttelyn avauksen jälkeinen hype tällaisiin työtehtäviin. Paperinmakuisia paperitöitä.

Sain aamupäivällä kutakuinkin paperit kuntoon ja eteenpäin. Tulin kotia syömään ja pitämään hiukan taukoa. En kerennyt vielä lounasmenua miettiä, kun puhelin soi. En muista olenko aiemmin tällä forumilla kertonut, että omistan yhdestä ravihevosesta 2%? Hevosen kasvattaja ja ohjastaja soitti ja kysyi lähtisinkö mukaan raveihin Tampereelle. Hevonen on kyydissä ja ravit illalla. Kaiken byrokratiamäärän jälkeen ajatus tallirenkinä olemisesta tuntui hyvälle. Kysyin missä hän on tulossa ja hän kertoi olevansa Jyväskylän tällä puolella.

Sovimme treffit eräälle huoltoasemalle Orivedelle. Samalla kun laitoin luurin kiinni,  muistin, että olin sopinut erään jutun töissä iltapäivälle . Soitin vaimolleni, että voisiko hän hoitaa asian puolestani. Hän oli niin mukava ja ymmärtäväinen että suostui. Kerrankos sitä mies pääsee oman hevosen kanssa raveihin. En siis ole koskaan nähnyt tämän hevosen juoksevan kilpaa. Itseasiassa olen nähnyt hevosen viimeksi pari vuotta sitten, kun hän vasta opetteli valjaisiin.

Ajoin Orivedella ja otin mukaani vain kumisaappaat. Arvelin tallirengin tarvitsevan sellaisia. Tulin huoltoasemalle ja soitin kaverille. Hän oli vain muutaman kilometrin päässä. Odottelin pihalla kun hän saapui. Menimme sisälle kahville ja siellä vaihdoimme vähän kuulumisia. Kyselin kaikenlaista hevosista ja raveista ja valmentamisesta ja jalostamisesta. Hirveä tarve tietää kaikenlaista hevosista. Olen oikeastaan aina pelännyt näitä isoja otuksia. Tämän saman kaverin kotona väistelin sujuvasti lehmiä nuoruudessa. Pelokkaan kunnioittaen seurailin maatalon töitä.

Hyppäsimme hevosenkuljetusautoon ja lähdimme kohti Teivoa. Kuljetusautossa oli myös kaksi mullikkaa. Siis kaksi ylämaankarja sonnimullikkaa! Tarkoituksena oli viedä hevonen raviradalle ja sitten käydä heittämässä mullikat laiduntamaan jonnekin lähiseudulle. Tunsin jotenkin oloni karjapaimeneksi.

Pääsimme raviradalle ja kun löysimme vierastallin, niin alkoi hevosen siirto karsinaan. Kuten kerroin, niin jotenkin olen pelännyt näitä hevosia ja muita isoja otuksia. Kuitenkin tämä kaveri kohteli minua niin kuin tallirenkiä kohdellaan. Siispä menin autoon hevosen etupäästä ja sain ohjeen ohjastaa hevosen takaperin pois autosta. Hevonenhan on siis hyvinkin tuttu kahden vuoden takaa (ei ole) ,mutta jotenkin sain kontaktin hevoseen ja hän peruutteli aivan mallikkaasti ulos ja minä pidin kiinni narusta. Kohta sitten olinkin raviradan tallialueella ja kävelin talutellen hevosta, samalla kun kasvattajaystäväni teki jotain muita valmistelevia tehtäviä. Mielessäni pyöri ajatus, että mitenkähän minä nyt taas tällaiseen tilanteeseen olen joutunut. Erittäin epätodellinen ole, mutta samalla ylpeys siitä, että tässä sitä vaan hevosta viedään kuin pässiä narussa. Jotenkin sain sitten viimein ohjailtua hevosen hänen vieraskarsinaansa. Vähän lopussa meinasi usko loppua sekä minulta, että hevoselta, mutta lopputulema oli onnellinen ja hevonen karsinassa.

Kun saimme hevosen pilttuuseen, niin lähdimme viemään nautoja maaseudulle. Tämän osan kirjoitan huomenna, sekä sen kuinka raveissa sitten kävikään.

Lähtisikö Venetsiaan vai Mänttään?

Koko viikon on ollut poikkeuksellisen hyvä fiilis. Näyttely on valmistunut ajallaan ja rauhallisesti. Taiteilijat ja kuraattori ovat olleet mukavia ja mutkattomia. Aurinkokin on paistanut hellelukemissa, mutta tämä kivitalo on miellyttävän viileä. Keskiviikkona oli lehdistötilaisuus ja paikalla oli enemmän toimittajia kuin vuosiin. Tänään oli puolen sivun juttu siinä suomen suurimmassa syrjäisen kaupungin paikallislehdessä. Juttu oli kaikkinensa positiivinen ja kriitikko selväsi piti näkemästään ja kokemastaan. Lehden sivun toisen puolikkaan täytti positiivinen juttu näyttelystä, jota pidän lapsenani ja joka on jo muuttanut kotoa pois.

Aurinko paistaa edelleen, mutta sunnuntaille on jo ennusteissa ukkosen mahdollisuutta. Hiukan jännittää puistossa olevien ulkoteosten puolesta. Hiukan jännittää myös, kuinka yleisö löytää näyttelymme muiden pakkakunnan täyttelyiden joukosta. Ihmisten pitäisi ymmärtää, että tänne kannattaa tulla muutamaksi päiväksi nauttimaan taiteesta ja muista näyttelyistä. Jos et aio tänä(kään) vuonna mennä Venetsian biennaaliin, niin kokeileppas Mänttää.

Viimeistä teosta tuossa etupihalla rakennetaan. Se on suurin teos ikinä Mäntässä. Se peittää koko tämän taidekeskus Honkahovin. Teos valmistuu muutaman tunnin päästä ja illalla on tarkoitus lähteä taiteilijoiden ja vaimoni kanssa Purnun avajaisiin Orivedelle. Purnu on meille rakas paikka, vietimmehän siellä kesän 2008. Se oli viimeinen normaali kesä.

Aamujäykkyyttä

Tänään heräsin kuudelta halvaantuneena. Nukkuessa niska jäykistyy, niin että päätä nostamalla tahdonvoimalla ei pääse ylös. Kierähdin sängystä ja aloin venyttelemään niskaa kuntoon. Niska notkistuikin mukavasti ja köllähdin takaisin. Sanoin vaimolle, että nyt jos ei uni tule, niin lähden kirjoittamaan jutun näyttelykirjaan. Näin sanottuani käynnistin ajatustyön ja nousin sängystä minuutin kuluttua, puin päälle ja kävelin työmaalle ja kirjoitin jutun. Se kävi tällä kertaa helposti. Muistaakseni aikaisemmin kirjoitin, että kirjoitan sen ruohonleikkuun jälkeen, mutta en siis kirjoittanut.

Eilen kävin luottofysioterapeutillani( OMT). Hän teki tarkat tutkimukset ja tilanne ei ole niin paha kuin miltä se on tuntunut joitakin päiviä. Hän venytti hiukan kaulaani ja olo olikin illalla lähes terve. Aamujäykkyyttä siis oli, mutta nyt tässä tunnin valvottuani ei tunnu enää ollenkaan pahalta. Pelkäsin jo, että Jukolan viesti jää väliin, mutta nyt olen luottavainen.

Näyttely on lähes valmis. Ulkotyö on tuossa pihalla kesken, mutta sisätilat ovat hyvässä mallissa. Jotenkin on mennyt hirveän stressittömästi tämä rakentamisvaihe. On suorastaan ollut mukavaa puuhailla täällä kaikenlaista rauhallisesti mutta määrätietoisesti. Kipeä käsikään ei ole muuta kuin koskenut. Siis sekään ei ole stressannut, mutta kipua antanut sitäkin enemmän. Taiteilijat ovat mukavia ja tänään alkaa vielä helleaaltokin. Mikäpäs tässä on koko kesä olla kun näyttely on todella hyvä ja kiinnostava kokonaisuus.

Menisköhän vielä nukkumaan vai nauttisiko kesäaamun rauhasta?

Hermot menee näin näyttelyä rakentaessa.

Neljän aikaan heräsin kun makuuhuoneessa pörräsi joku lentävä otus kuin taisteluhelikopteri Vietnamissa. Pörriäinen veti aina pari kierrosta huonetta ympäri ja hävisi jonnekin. Tämä toistui puolen tunnin välein, kunnes viimein kuudelta päätin nousta ylös aurinkoiseen aamuun. Viimeinen näköhavainto häiriköstä oli, kun hän rauhallisesti hiipi ylösalaisin olevan avoimen kirjan sivujen väliin. Hyvää yötä unenpilaaja.

Näyttelyn pitäisi valmistua aikataulun mukaan sunnuntaina. Nyt on perjantaiaamu, enkä näe mitään estettä etteikö näin myös tapahtuisi. Pihalla oleva monumentaaliteos varmaan saa lopullisen muotonsa vasta myöhemmin, mutta muilta osin olen toiveikas.

Kädessäni oleva vaiva ei ota parantuakseen. Välillä se tuntuu melko hyvältä, mutta toisena hetkenä ja varsinkin näin aamulla olo on kuin Notre Damen kellonsoittajalla. Meinaa vetää hartioita kyyryyn. Vika on paikallistettu kaularankaan ja näyttääkin että siellä on hermot pahasti nalkissa. Eli hermot menee näin näyttelyä rakentaessa.

Nyt olisi hyvä aamu kirjoittaa teksti tulevaan näyttelykirjaan. Mutta minä vain kirjoittelen täällä kaularangasta ja nalkissa olevista hermoista. Mehiläisestä olen jo kirjoittanutkin, mutta kukista en vielä sanaakaan. Osaakohan juhannusruusut taas ajoittaa kukintansa juhannusaattoon? Tulppaanit lakastuu ennen avajaisia. Taidan kuitenkin lähteä leikkaamaan nurmikkoa. Usein olen tekstejä miettinyt ruohoa leikatessa. Joskus on jopa ollut pakko lopettaa niittäminen ja rientää kirjoituskoneen ääreen. Jospa tälläkin kertaa.