Hevosmiehenä Tampesterissä osa 2.

Lähdimme raviradalta kohti tuntematonta paikkaa. Hevosautossa oli navigaattori, jonka ohjeita koitimme seurata parhaamme mukaan. Välillä jo tulomatkalla eksyimme muutamia kertoja, koska juttelimme niin kovasti. Olimme nimittäin lukioaikana parhaimmat kaverit, mutta niin kuin usein käy, niin tiemme vei meitä eri puolille maailmaa. Minä kyllä pääasiassa pysyin täällä suomessa, mutta kaveri oli töissä Australiaa, Italiaa ja Irlantia myöden. Eli juttua meillä kyllä piisasi ja päivitettäviä tarinoita.

Sama tahti jatkui ja ajoimme muutaman risteyksen pitkäksi. Teimme u-käännöksen ja lähdimme kohti navigaattorin viitoittamaa tietä. Tie kapeni koko ajan. Ei siinä sinänsä mitään, sillä maaseudullehan niitä nautoja yleensä kuljetetaan. Tie kuitenkin kapeni jo niin, että tien keskellä kasvoi heinää ja minulle tuli pelko, että heinikossa on jemmassa joku roudan nostama kivi. Metsän takaa tuli esiin harmaa maatalon pihapiiri. Kaveri kaahasi railakkaasti pihaan ja mummo yritti karkuun. Minä kuitenkin sain ikkunan auki ja ystävällisimmällä ja rauhallisemmalla äänelläni sanoin huutaenkuiskaten: " Anteeksi rouva. Löytyisikö täältä päin etsimämme maatila?" Rouva tuli varoen luoksemme ja kun huomasi, että emme ehkä rosvoja emmekä murhamiehiä ole, niin helpottuneena hän neuvoi tien perille. Olimme  vain muutaman kilometrin päässä ja jälkikäteen kuulimme päämäärämme isännältä tulleemme lyhintä, mutta kapeinta reittiä. Kyllä navigaattori tietää.

Tulimme viimein talon pihaan. Nousimme venytellen autosta ja vastaamme tuli väsyneen oloinen hymyilevä nainen, joka talutti aasia. Siis aasia. Hän kertoi, että toinen aasi synnytti juuri yllättäen ja ilmeisesti tämä isäaasi liian innokkaasti yrittää sinne varpajaisiin. Samalla kun rouva kertoi meille, minne mullikat laitetaan, niin selkämme takaa tuli pari pässiä ja vuohta. Rouva kiroili, että mitenkäs ne on päässeet karkuun. Muistin yhden pässin taidenäyttelystä muutaman vuoden takaa ja se oli kyllä sellainen, että kun selkänsä käänsi niin se koitti puskea p..see..seen. (miksi tätä ei kirjoiteta perseeseen?)

Kaverini sanoi ääneen ja varmaan lähinnä varoittaakseen minua, että aasit sitten potkaisevat kovasti. Rouva tietysti sanoi, että no ei tämä meidän aasi kyllä potki. Niinpä lähdimme katsomaan aitausta mihin jättäisimme mullit. Suunnittelimme miten auto kannattaa ajaa. Samalla näin kuinka vuohet juoksivat kohti ja aasi yritti potkaista rouvaa, joka joutui päästämään aasin irti. Kohta oli tilanne kuin piippolanvaarin pihassa, jossa elukoita juoksi valtoimenaan ja aasi juoksi rinkiä  ja huusi hirveällä äänellä isyyden iloaan. Minulla oli hiukan outo olo. Taas kerran mietin, että kuinka olen tähän tilanteeseen joutunut.

Eläimet juoksivat edelleen ympäriinsä, mutta kaverin kanssa keskityimme omaan suoritukseemme. Auton perä parinkymmenen metrin päähän aidasta ja mullikat ulos. Kuten edellä hevosen kanssa, niin oletushan on että olen kokenut cowboy. Niinpä vedin roolin päälle ja hyppäsin autoon. Köysiä vain kiinni elukoihin ja kannustaen vetäen auton jyrkähköä liuskaa alas. Eihän ne vielä kovin isoja ole tuollaiset mullikat, mutta varmaan reilut sata kiloa painavat kuitenkin. Ei muuta kuin tomerat komennot ja hyvinhän se eläin liikkuu. Tanssikenkien alla vilisteli paskaa, kun yritin pysäyttää mullikkaa. Narun ottaminen olikin haastavaa.

Viimein eläimet olivat aidassa ja niitä tuli heti katsomaan ainakin tonnin painoinen sonni. Siis oikeasti aivan valtava.  Tänä päivänäkään tilan ihmiset ei varmasti arvaa, että karjapaimen oli ensimmäistä kertaa näissä töissä.

Lupasin kertoa vielä kuinka raveissa kävi. Jos sanois niin, että siinä lähdössä Pekka Korven ohjastama hevonen jäi taakse.