Pakkaspäivän käppäilyä

On ollut joitakin päiviä melko rapsakkaa keliä. Pakkanen on vaihdellut 30 ja 34 asteen välillä. Eilen Suomen pakkasennätys tehtiin pohjoiskuusamossa kiutakönkään säämittarilla. Yli 35 astetta oli ollut siellä. Koirat ovat vain pistäytyneet pihalla ja tulleet sitten hyvin nopeasti takaisin. Valkoinen koira kyllä välillä istuen kyttää puussa olevia oravia. Hauskalta näyttää kun se aina nostelee palelevia jalkojansa.

Tänään lämpeni selkeästi ja kun ajelin koulusta, niin pakkasta oli enää 26 astetta. Purasin voileivän ja lähdin koirien kanssa jäälle kävelemään. Aurinko alkoi laskemaan metsän taakse, mutta jäällä oli mukava kävellä. Lunta on kymmenkunta senttiä ja se on mannaryynimäistä raetta. Kun olin keskellä selkää, niin jää petti alla. Tai siis kohvakerros petti. Säikähdin toki, mutta tiesin (toivoin) että alla on sitten kantavaa jäätä. Kokeilin reijästä ja siellä oli silkkaa vettä ainakin 20 senttiä. Miten ihmeessä se ei jäädy?

Tässä on muutamia kuvia joita otin Canonin Power Shotilla. (tuotesijoittelua)

Aurinko laskee ja alemmassa kuvassa puolikas kuu on pisteenä taivaalla.

Missään ei ole niin sinisiä sinisiähetkiä kuin täällä. Kuvat eivät edes kerro sitä kunnolla.

Koirat kirmailivat innolla pakkasessa. Kävivät taas aika kaukana, mutta sain kuitenkin viheltämällä takaisin. Voi toisaalta myös olla niin, että katsoivat itse tässä kelissä viisaammaksi tulla takaisin lämpimään pirttiin. Kuvassa Rauha silmät ja kroppa huurteessa. Hän ei muuten millään meinannut tulla sisälle lenkin jälkeen. Kylmäkin voitta tylsät mökkipäivät pentukoiran mielessä.

Harmittaa vähän, että kuva meni jaloista poikki. Kuurassa taisi olla kuvaajankin silmät?

Ei mitään mieltä

Tänään aamupäivällä olin sitä mieltä, että autoni pitäisi käynnistyä. Autoni oli eri mieltä. Laitoin akun laturiin ja vielä sisätilalämmittimen puhaltamaan konehuoneeseen, menin sisälle istuskelemaan aikani ja tulin autolle. Sanoin sille, että olen nyt sitä mieltä, että sinun tulisi nyt käynnistyä. Autoni pohdiskeli vähän aikaaa: Nau nau nau nau ja sitten sanoi, että ei en lähde käyntiin. Ei auttanut lahjonta ja maanittelu, että hän saisi mahan täyteen Venäläistä bensaa. Ei. Kun ei huvita, niin ei huvita. Kävimme siis toisella autolla naapurimaassa täyttämässä massun hyvällä slaavilaisella bentsiinillä.

Nykyään koko ajan pitää olla jotakin mieltä. Tänään yhtäkkiä minun piti olla jotakin mieltä siitä onko asevelvollisuusarmeja hyvä vai olisiko palkka-armeija parempi. Meidän pitää omata mielipide siitä olisiko parempi, että Guggenheim rakennetaan Helsinkiin vai eikö rakennettaisi. Ensin piti olla mielipide siitä kuka olisi paras kahdeksasta presidenttiehdokkaasta ja nyt pitää olla mielipide kumpi on parempi Pekka vai Sauli. Juuri äskettäin vaimo kysyi, että annanko koirille ruokaa nyt vai myöhemmin. Mutisin jotakin epämääräistä, koska en jaksa koko ajan olla jotakin mieltä.

Tällä hetkellä pakkasta on sen verran paljon, että ei tarvitse miettiä laittaako päälle farkut vai toppahousut. Olisinko avopäin vai karvahattu päässä. Koiratkin ovat sitä mieltä, että sisällä on kivempi olla kuin ulkona. Karkumatka ei kiinnosta karkulaisia enää ollenkaan. Kylmä oikein hohkaa sisälle. Menisikö saunaan vai ei? Laittaisiko takkaan tulen vai ei? Helppoja päätöksiä.

Yritän seuraavan viikon olla olematta mistään mitään mieltä. Onko se mahdollista?

Tähän perään laitan kaksi ottamaani valokuvaa. Valitkaa mielessänne kumpiko niistä on parempi.

Tämmöisiä valintoja joudumme tekemään päivittäin.

Menneen ja tulevan vuoden keskellä.

Valo lisääntyy päivä päivältä.

Vuosi sitten aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Vuoden aikana oli 192 kertaa jotakin syytä kirjoittaa. Osittain päiväkirjamaisia merkintöjä ja välillä oli tarve kirjoittaa kolumnin tapainen teksti jostakin askarruttavasta aiheesta. Maaliskuussa olen kirjoittanut 35 kirjoitusta eli välillä jopa useamman kirjoituksen samana päivänä. Heinäkuussa kirjoitin samana päivänä muistaakseni seitsemän erillistä kirjoitusta. Niissä tuoreeltaan kirjoitin reissustamme Vienan karjalaan.

Vuosi sitten siis heräsi ajatus lähteä pois sen hetkisestä elämästä ja siirtyä rauhallisemmille vesille tänne pohjoiseen. Kevät ja kesä oli suunnitelman laadintaa ja pohdintaa ylipäänsä olisiko se mahdollista ja ehkä myös, että olisiko se järkevää. Viihtyisimmekö täällä ylhäällä vai emme. Käytännön järjestelyjä piti tehdä ja miettiä miten kaikki saisi järjestettyä. Kaikkihan meni kutakuinkin putkeen ja täällä olemme nyt asustelleet viisi kuukautta. Ei ehkä niin kovin piilossa maailmalta eikä aivan erakkonakaan, mutta toki kaikki kontaktointi on huomattavasti vähäisempää ja paljon olemme vaimoni kanssa kahdestaan erakkona. Se tuntuu hyvältä tällä hetkellä.

Minähän olen käynyt koulua ja siten ollut ihmisten kanssa tekemisissä, mutta Marketta on paljon erakompi kuin minä. Hän käy kirkolla ehkä yhden kerran viikossa ja välillä ei sitäkään. Mutta hän on viihtynyt hyvin. Eihän tälläisiä ratkaisuja voisikaan tehdä, jos molemmat eivät olisi samanmielisiä. Tämä rauhoittuminen ja lepäily on tehnyt kyllä hyvää ja tulevaisuuden suunnitelmia on alkanut tupsahdella päähän. Vaikka eteenpäin ei liikoja pidä vilkuillakaan, niin silti näen tulevaisuuden oikein valoisana ja positiivisena. Takaisin etelään ei missään nimessä olla lähdössä, vaan jos tästä jonnekin liikahdetaan, niin suunta on pohjoinen.

Ensin kuitenkin nautitaan tästä päivä päivältä lisääntyvästä valosta. Koulu käydään loppuun ja tarkemmin pohditaan sen jälkeen suuntaa ja tekemistä. Kulunut vuosi toi tullessaan paljon muutoksia, mutta onneksi hyvään suuntaan. Mitä tuleva vuosi tuo, sitä ei onneksi tiedä kukaan.

Koirajuttuja

Viikonloppuna tuli temuttua koirien kanssa paljon ulkona. Yhtenä aamuna Marketta päästi kaikki koirat ulos yhtäaikaa ja taas kerran kaksi nuorinta päättivät ottaa ritolat, eli lähtivät karkuun. Olin juuri lähdössä jäljittämään niitä, kun puhelin soi. Isäni vanha työkaveri soitti ja kysyi, että onko koirat hukassa. Hänen vaimonsa oli ollut lumitöissä mökin pihalla, kun kaksi koiraa oli tullut pihaan. Heillä on ollut myös aikoinaan bretoni ja rouva oli ihmetellyt, että taivaastako uudelleen syntynyt koira tupsahti. Rauha on kuulemma saman näköinen kuin heidän edesmennyt koiransa. Oli vielä tuttavallisesti hyppinytkin samalla tyylillä. Isäntä oli arvellut, että eikös sillä Sampolla ole bretoneita ja siksi arvasi soittaa.

Sunnuntaina olin koirien kanssa taas jäällä ja kaikki kolme juoksivat vapaana. Taas nämä nuoret menivät pois päin koko ajan kauemmas ja viimein en enää niitä nähnyt. Sinne painoivat karkuun. Palasin takaisin ja lähdin autolla poikkitietä vastaan. Menin parin kilometrin päähän mökin pihaan ja soitin kelloa. Mökki sijaitsee mäen päällä. Kyselin koiria ja pyysin lupaa mennä heidän rantaan viheltelemään. Näin rannassa että koirat ovat painaneet rinta rinnan edelleen jatkaen matkaa. Viheltelin ja odottelin. Ei kuulunut mitään. Kiipesin mäen ylös ja jutustelin isäntää. Annoin puhelinnumeron ja juttelimme niitä näitä. Kohta valkoinen koira tupsahti pihaan. Viisi minuuttia siitä, niin nuorikin oli tallessa. Olivat siis lähteneet takaisin päin ja haistaneet jäljistäni, että olen mennyt ylös. Melkoisia velikultia. Vaikka siis narttuja ovatkin.

Nyt taas on voimassa sääntö, että en yhtä aikaa pidä vapaana. Niin hyvin kuin taas pari viikkoa menikin.

Liitän tähän pari kuvaa koirien painista. Jäällä vetävät lähes koko ajan peräkkäin ja välillä painivat ihan tosissaan. Lumi pöllyää. Mutta nyt on taas vähäksi aikaa painit painittu. Vapaus on vankila.

Ihan vaan leikillään

Lumipesu

Pakkaspäivän kuvia

Tänään myllykoskella pakkassäässä. Kuvat on otettu Nokia N8 puhelimella. 

Rukalla tänään kun pakkasta oli 19 astetta, sumua alhaalla ja aurinkoa ylhäällä. 

Presidentti Guggenheim

Käsillämme on presidentinvaalit. Valituksi tulee tasavallan päämies, jota suurin osa kansasta ei ensisijaisesti ole pitänyt parhaana mahdollisena henkilönä hoitamaan tätä vaativaa tehtävää. Ei edes Mauno Koivisto onnistunut valituttamaan itseään ensimmäisellä kierroksella. Demokratia on tälläistä eikä parempaakaan järjestelmää ole pystytty kehittelemään. Toki aina silloin tällöin tulee itse itseään niin nerokkaana pitävä henkilö, joka on sitä mieltä, että hänellä on kaikki viisaus ja voima johtaa kansakuntaa. Joissakin maissa tämä viisaus menee myös monessa sukupolvessa saman suvun keskellä, niin kuin Pohjois-Koreassa olemme nähneet.

Olin nuorempana innokas väittelemään. Jos oli tilaisuus väitellä, niin vaihdoin mielipiteenikin vastaiseksi ihan vain väittelemisen riemusta. Jos kaupunkilaiset alkoivat moittimaan maalaisia, niin sisältäni löytyi maajussi, joka puolusti sormi pystyssä maalaisten oikeutta harjoittaa maalaiselämää. Maalaisten joukossa olin niin kaupunkilaista että. Kun keskustalaisia haukutaan, niin olen niin kepulaista että. Vieläkin Mäntässä monet luulevat minun olevan kepulainen. Olen myös ollut aika vasemmistolainen tarvittaessa. Jos seurassa on Tapparan kannattaja, niin kannatan Ilvestä. Helsingissä olin niin Jokereita, kun IFK:lainen oli vastassa.

Tällä hetkellä käydään presidentinvaalia ja Guggenheimväittelyä. Presidentinvaalien suhteen voisin sanoa, että tulee valituksi kuka hyvänsä, niin valtakunta ei syöksy tuhoon. Venäjä ei julista sotaa, eikä Suomikaan julista sotaa Venäjälle. Kauppaa käydään niin kuin ennenkin, eikä maailma kovin radikaalisti muutu. Aatteeseensa uskovia ihan järki-ihmisiähän nämä ovat kaikki. Viimeistä sijaa tässä lajissa pitävä Sari Essayah on ainut, jonka oikeasti olen tavannut ja jo lukiossa hän oli aivan kelpo ihminen, niin kuin näyttäisi olevan vielä nykyäänkin. Vaaleissa asioita mustavalkoistetaan, mutta sitten toisaalta joutuu myös pehmentelemään jyrkkiä reunoja. Tuntuukin, että kannattajat harjoittavat sitä mustavalkoistamista ja itse ehdokkaat ovat oikein hyvää pataa keskenään. Vähän niin kuin saman joukkueen tai teatteriryhmän jäseniä. Toisten lyöminen vaalitentissä on monelle selvästi hiukan kiusallistakin.

Katselin taas tänään Facebookista erinäisiä Guggeliin liittyviä keskusteluja. Kuten viime vuosina kaikissa asioissa, niin tässäkin lyödään koko ajan kovemmin ja kovemmin. Molemmin puolin. On ikään kuin barrigadi, jonka yli heitellään. Ihmisten pitää ensin valita puoli ja sitten osallistua herjan heittoon ja loan syytämiseen laidan yli. Ei kai sen tarvitse näin jyrkkää olla? Vaikka nyt on selvää, että Guggenheim- museo, joko rakennetaan tai ei, niin silti sen jälkeen täällä yhdessä pitää jotenkin elellä. Ei kannata siltoja poltella ja lyödä niin, että siitä ei sitten oikein voida toipua. Yhdessähän sitä voisi rakentavasti miettiä, että mikä tälle Suomelle ja sen kulttuurielämälle on parasta. Jos se on Guggenheim, niin hemmetti rakennetaan. Jos ei, niin tästä viisastuneena tehdään sellainen pytinki, että Guggenheimin väki on kateudesta vihreänä.

Nykyään myös helposti naureskellaan vanhalle konsensussuomelle. Kyllä silloin oli monet asiat paljon mukavammin. Jos yhteinen päämäärä löytyi, niin sitten sitä kohti. Muistan kun Mäntässä alettiin puuhaamaan kuvataideviikkoja taantuvaan teollisuuskaupunkiin. Vaikka kylässä kukaan ei nykytaiteessa mitään tiennyt ja osa jopa inhosi tai naureskeli, niin apuun tuli tarvittaessa jokainen kadunmies. Naureskellen meille taidehörhöille, mutta vilpittömästi auttaen.

Vanhaksi taidan olla tulossa, kun haikailen näitä menneitä hyviä aikoja. Mitä tulee Guggenheimiin, niin en ole puolesta enkä vastaan. Pikemminkin päin vastoin. Pidetään vaan pää kylmänä ja ajetaan Suomen etua. Mitä taas tulee Presidentin vaaleihin, niin kävin jo äänestämässä Pekka Haavistoa. Nyt homofobiset ystäväni, jotka lukevat tätä ajattelevat, että nyt Samposta on tullut homo. Kerron teille, että minusta ei myöskään tullut naista, vaikka aikoinani äänestin Elisabet Rehniä.

Päässäni ei ole enää mitään vikaa.

Eilen illalla vähän ennen kuin tarkoitukseni oli mennä nukkumaan minulle iski päänsärky. Sellainen ikävä tunne, kun aivokalvolla olisi kutinaa ja kitinää. Otin ensin televisiota katsellessa 600 yksikköä Buranaa. Kömmin nukkumaan, mutta burana ei tuntunut vaikuttavan joten otin toisen saman vahvuisen napin. Yöllä parin tunnin nukkumisen jälkeen heräsin ja kipu oli edelleen. Tuntui pelottavalta. Jotenkin kuitenkin hetken pyörimisen jälkeen nukahdin herätäkseni auringon noustessa yhdeksän jälkeen. Edelleen päätäni särki.

Menin tupaan ja troppasin itseäni 1000 yksikön Panadolilla ja 600 Buranalla. Keittelin kahvit tai odottelin, että vaimo keittää. Katsoin mieltä ylentävää sunnuntaiaamun ohjelmaa, jossa kaksi keski-ikäistä naista kertoi elämästään miehensä kuoleman jälkeen. Kahvia hörppiessa kuitenkin tein suunnitelmaa lähteä jäälle kuvaamaan. Aamukuvausta sekä aamukävelyä vaimon kanssa rantoja seuraillen. Tavoistani poiketen otin jalustan mukaan kuvauksiin. Vaikeaa kun omassa päässä on selkeä kuva siitä millainen kuvasta pitäisi tulla.  Se ei kuitenkaan olekaan aivan niin helppoa. Jos jotain on päähän tarttunut syksyn aikana, niin ainakaa minulle se hyvän kuvan ottaminen ei ole helppoa.

Kuvasimme aikamme järven jäällä ja kävin viemässä jalustan mökkiin ja vaihdoin sen kolmeen virkeään koiraan. Lähdimme kävelemään rantoja pitkin kohti itää. Koirat juoksivat jäällä ja metsän raunassa. Välillä pintajää petti, mutta pääasiassa kävely oli pelkkää nautintoa. Kävelimme useita kilometrejä ja sitten vielä takaisin. Takaisin kävellessä aurinko alkoi ensimmäistä kertaa paistaa tämän vuoden puolella. Vastarannan lumiset puut saivan auringon silauksen. Siniseen sävyyn tuli mukaan punaista ja keltaista. Tästä minä pidän ja tämän takia minä täällä olen sanoin ääneen.

Jatkoimme vielä valoisan ajan nautintoa lähtemällä pakkaspäivän ajelulle Iivaaran suuntaan. Pysähdyimme katsomaan erästä tyhjillään pitkään ollutta rakennusta. Jotenkin autiot talot täällä kiinnostavat edelleen. Josko jostakin joskus vielä tekisi itselleen projektin. Juupas, eipäs, juupas eipäs. Saa nähdä. Iivaaran seutu on jotenkin kiehtovan kaunista. Täällä ei turisteja näe. Pitkien lumisten teiden takana kuitenkin löytyy aina sieltä täältä asutusta. Aivan eläviä taloja. Kaikki eivät siis sittenkään ole muuttaneet suuriin kaupunkeihin eikä edes kirkonkylälle.

Palasimme mökille ja syönnin jälkeen tulin huilailemaan. Katselin facebookkia ja huomasin, että pressanvaalit ja guggenheim keskusteluttaa. Linkkejä löytyy molemmista aiheista. Katselin joitakin, mutta en provosoitunut mistään. Näin myös linkin ystäväni Janne Gallen-Kallela Sirenin luentoon. Menin pitkälleni sänkyyn ja kuuntelin sen. Sorry Janne, mutta ihan hetkeksi nukahdin. Mutta vain hetkeksi. Olen samaa mieltä kanssasi, että visuaalista lukutaitoa tulee kehittää ja opettaa myöskin. Jannen olen tuntenut viime vuosituhannelta saakka. Tapaamme aina satunnaisesti ja eri yhteyksissä. Vaikka olenkin kriittinen Guggiksen suhteen, niin vähän sääliksi käy se kovuus, jolla Jannea ja kumppaneita lyödään. Pakkohan hankkeen vetäjän on olla innostunut asiastaan. Toisaalta kritiikkiäkin aina tulee, mutta ei saisi mennä henkilökohtaisuuksiin.

Mitä sitten tapahtui päänsärylleni? Yleislääketieteen puoskari kun olen, niin lääkintä tehosi. Siis Panadol 1000 + Burana 600 + Valokuvaus + pitkä lenkki vaimon ja koirien kanssa + autoajelu + ruoka + Jannen luento + tirsat kesken luennon. Nyt ei päässäni ole enää mitään vikaa... mitään vikaa... mitään vikaaa..

Palvotaanko nyt taas vääriä jumalia?

Aamulla heräsin ennen kuutta. Syy ei ollut kakkenheim, eikä se ollut myöskään kikkelheim. Minut herätti tämä hemmetin Guggenheim-museohanke. Mietin, että miksi minua vaivaa niin hirveästi se, että helsinkiläiset veronmaksajat ovat laittamassa rahaa taiteen esittämiseen. Ei näitä paikkoja kuitenkaan suomessa liikaakaan ole. Olenko jotenkin kateellinen, kun pääsevät tulevaisuudessa katselemaan hienoja kansainvälisiä näyttelyitä ihan helposti sporalla vaan skattalle ja siinä on maailmaluokan museo ihan silmien edessä.

Kun en hirveän kateellista tyyppiä käsittääkseni ole, niin syyt heräämiseeni olivat  jotkut ihan toiset. Pohdiskelin mitenkä hommat hoituvat taidekaupunki Mäntässä, josta olen tänne metsään lähtenyt mietiskelemään ja opiskelemaan.  Mäntän mallissa on myös mukana taidesäätiö aivan kuin Helsingissäkin. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö on juuri rakennuttamassa uutta museota. Kansainvälinen arkkitehtikilpailukin järjestettiin ja voittajaksi selvisi muistaakseni Espanjalaisen toimiston suunnitelma, joka myös toteutetaan. En nyt sanoisi, että voittaja on ihan Wow- arkkitehtuuria, mutta nykyarkkitehtuuria se on parhaasta päästä ja soveltuu sijaintipaikallensa ja vanhan kartanon miljööseen kuin nyrkki silmään. Siis hyvin.

Museon rakennus- ja suunnittelukustannusarvio on noin 20 miljoonaa euroa. Se lienee kutakuinkin 25 miljoonaa dollaria. Sillä saadaan siis lähes 4000 neliömetrin uusi hyvin suunniteltu ja toteutettu museotila sekä vanhemmalle taiteelle, että nykytaiteelle. Tämä summa on huomattavasti vähemmän kuin lisenssimaksu, mikä menee Guggenheim-säätiölle amerikkaan. Toki tämä uusi Serlachius -museo ei ole nimeltään Guggenheim -museo, mutta mitä siitä. Ehkä sadan vuoden päästä Serlachius -säätiö myy lisenssejä ympäri maailmaa, mutta ei itse tarvitse laittaa rahaa ollenkaan. Voi myös olla, että tämä G-säätiö on haihtunut historia utuun.

Paljonko Mänttäläiset ja Vilppulalaiset veronmaksajat maksavat tästä? Ei mitään. Matkailijoista tulevat tulot sen sijaan satavat suoraan Mänttä-Vilppulan laariin verotuloina. Eikä tämä Serlachiuksen taidesäätiö ole ainut säätiö Mäntässä. Myös Kauko Sorjosen säätiö laittaa rahaa Mäntän kulttuurielämään. Kunnostaa vanhoja rakennuksia ja sponsoroi konsertteja ja taidenäyttelyitä. Parantaa hotelliedellytyksiä muun muassa.

Jotenkin tämä Guggenheimkuvio on nurinkurinen. Onkohan se jotenkin niin, että Hjallis Harkimo on maksanut Hartwallille jonkun miljoonan, että saa käyttää tunnetun olutmerkin nimeä areenansa nimenä?
Voisin kuvitella, että aloitteleva rallikuski liimaisi firmojen tarroja puhtaan autonsa kylkeen, jotta näyttäisi uskottavammalta rallikuskilta. Mutta ei kai Helsingin kaupungin kuitenkaan näin tarvitse tehdä? Bilbao oli kuoleva alennustilassa oleva kaupunki. Guggenheim rakennettiin sinne osaksi kaupungin uudelleen herättämistä. Ei kai hyvällä itsetunnolla varustetun Helsingin tarvitse näin tehdä? Eikä Suomen.

Tämä Guggenheimin häikäisy tuntuu nyt sokaisevan ihan järkeviäkin ihmisiä. Itse taide ei tarvitse pömpöösejä rakennuksia. Hyvä maalaus on hyvä maalaus itsellänsä. Hyvä teos on hyvä vaikka se olisi peräkylän navetassa esillä. Huono teos taas ei parane vaikka sen ympärillä olisi kullalla silattu palatsi. Kirkkoja ei rakenneta Jumalan kunniaksi, vaan rakennuttajan kunniaksi. Pömpöösejä museoitakaan ei välttämättä rakenneta taiteen kunniaksi, vaan samalla lailla rakennuttajan kunniaksi. Palvotaanko nyt liikaa vääriä jumalia?

En osallistu Guggenheim keskusteluun.

Tänään pääsin koulusta jo valoisaan aikaan. Olen jo joitakin päiviä harkinnut kokeilua, jossa olisin ulkona kolmen vapaana juoksevan koiran kanssa. Nyt oli sen aika. Viime viikonloppuna kävin valkoisen karkulaisen kanssa itärajalla. Liikuin pitkin rajavyöhykettä ja koira pysyi hyvin näköpiirissä. Kun muita koiria ei ollut läsnä, niin ei ollut minkäänlaisia karkurihalukkuuksia. Harjoitus meni siis oikein hyvin.

Tänään lähdin kolmen koiran kanssa jäälle. Naurussa suin katselin nuorempien koirien leikkiä ja painia ja kirmailua pitkin jäätä. Välillä vihelsin koirat luokseni ja parhaiten tuli ja välittömästi vihellykseen vastasi juuri tämä valkoinen Fluffy. Sen kyllä huomasin, että pentukoira Rauha seurasi nimenomaan Flyffyn reaktioita enemmänkin kuin minun vihellyksiäni. Kun vihelsin, niin Rauha katsoin kaveria eikä minua. Kaveri lähti täysillä kohti ja sitten vasta Rauha perään.

Tein neljän kilometrin jääkävelyn ja välillä kouluttelin koiria. Ei elettäkään, että koirat olisivat suunnitelleet mitään pakoa. Järven jäällä se pettävä sohjokerros on nyt pääasiassa jäätynyt ja järven selkä on muuttunut taivaallisen rauhan aukioksi, jolla on mukavaa kävellä. Kymmenen senttiä puuterilunta on jään päällä ja pinta on karkea, joten edes liukastumisen vaaraa ei ole. Erittäin miellyttävää on tuulen tuiverruksessa kävellä.

Olen päättänyt, että en osallistu Guggenheim keskusteluun. Kun tietoon tuli, että sitä aletaan selvittelemään, niin mietin vain, että onneksi ei tarvitse selvitellä eikä selvityksiä lukea. Ihmettelin kyllä, että on pakko olla erityisen hyvät selvittelijät kun laskuttavat siitä pari miljoonaa euroa. No jos selvitys on hyvä ja kattava, niin kai se on sitten hintansa väärtti. Nyt kuulinkin, että selvityksessä on saatu selville muun muassa, että Helsingistä pääsee junalla Pietariin. En ole lukenut selvitystä, mutta todennäköisesti ovat huomanneet myös, että Pietarista myös pääsee junalla Helsinkiin.

Guggenheimin mukaan Helsinkiin kannattaa rakentaa Guggenheim- museo. Saatte rakentaa omalla kustannuksellanne museon, joka kantaa säätiömme nimeä. Sen lisäksi saatte maksaa meille 30 miljoonaa dollaria ja ja sitten vielä 2 miljoonaa euroa konsulttipalkkiota vuosittain, niin me voimme antaa teille vähän idiksiä ja kertoa kuinka tällaista museota hallinnoidaan. Voidaan myös kierrättää näyttelyitä vähän, mutta luonnollisesti kaikki erilliset kulut maksatte itse.

Onkohan tässä nyt käynyt vähän niin, että kun tietty porukka on innostunut ajatuksesta ja saanut vielä nämä G-miehet kylään ja innostumaan selvityksen tekemisestä (maksua vastaan luonnollisesti), niin selvityksen hinnan kuultuaan ei enää oikein kehtaa perääntyäkään. Nyt on sitten jo juna mennyt sen verran pitkälle, että on vielä vaikeampi perääntyä.

Kävijämääräennusteita on tosi helppo ja kevyt heittää. Se perustuu pelkästään uskoon. Kun kuvataideviikkoja perustettiin Mänttään, niin meidän ensimmäisen vuoden kävijätavoite oli 70 000 kävijää. Vilpittömästi uskoimme tähän määrään. Meillä oli tietoa Retretin ja Purnun kävijämääristä. Usko omaan viisauteen. 70 000 kävijän tavoitteeseen on kyllä päästy, mutta se vei kymmenen ensimmäistä kuvataideviikkoa. Tänä vuonna tuli uusi ennätys ja kävijämäärä oli hyvä. 10 000 kävijän määrä ylittyi.

Mänttä ei ole Helsinki. Kuitenkin 500 000 kävijää vuodessa on Suomessa aivan huima määrä. Mänttä ei ole Helsinki, eikä Helsinki ole Bilbao.

Olisiko vielä yhden selvityksen vuoro? Voisiko muutama ihan kelpo suomalainen älykäs ihminen selvitellä vielä ihan perinpohjin, että onko tämä hyvä ajatus ollenkaan. Onko tuossa laskelmassa esimerkiksi tinkimisen varaa. Voiko näistä neuvotella jos päädytään, että museo on kannatettava. Jos vaikka lisenssistä tinkisi viisi miljoonaa ja vuosimaksusta vaikka parisataatuhatta, niin sehän olisi jo rahaa sekin. Aikataulu päätöksen tekoon kuulostaa myös lomaosakekaupasta tutulta. Hirveä kiire. Uhkaillaan vielä, että jos ette heti tee päätöstä, niin kyllä pohjoiseuroopassa joku toinen haluaa meidät.

Jos nyt kävisi niin, että vaikkapa Tanskaan tulisi G-museo, niin mitäs jos säästyneillä varoilla lennätettäisiin väkeä katsomaan vaihtuvia näyttelyitä sinne?

Mutta kuten olen päättänyt, niin en osallistu Guggenheim keskusteluun. Kunhan täällä itsekseni Guggenheimlaavulla istuskelen. Lasse ja Aatos tämän rakensivat, mutta mihinkä osoitteeseen amerikkaan saan lähettää rahaa?

Nämä konsultit odottavat seuraavaa toimeksiantoa.  Vasemmalla Rauha L. Huggengaim ja oikealla Fluffy R. Huggengaim

Uskontunnustuksia

Paita on aivan märkänä. Tulin juuri koiralenkiltä ulkoa. Ensin kahden vanhimman koiran kanssa pari kilometriä järvenjäätä, joka petti lähes jokaisella askelella. Aivan ohuen pintajään alla oli sohjoa kymmenen, kaksikymmentä senttiä. Miksi sitten kävelen siellä? Siksi että se tuntuu hyvältä. Pimeässä siintävä järven jää ja sitä reunustavat metsäkehykset. Korvissa kuuluu luureista musiikki. Päässä liikkuu ajatuksia ja välillä ei liiku niitäkään. Tyhjää kenttää, rytmikäs askellus epävarmalla pinnalla, tyhjä pää.

Näissä blogeissani on aina välillä vilahdellut Buddha ja buddhalaisuus. Zen-buddhalaisuus. Jossakin vaiheessa opin jopa kirjoittamaan buddhan kahdella deellä. Facebookissa luki pitkään uskontoni kohdalla, että olen Zen-buddhalainen kristitty. Olen nyt vähentänyt siitä tuon kristityn pois. Kuulun edelleen kirkkoon, mutta olen alkanut epäillä. Olenko nyt sitten buddhalainen ja vaihdoinko kristityn jumalan Buddha nimiseen jumalaan. En koska Buddha ei ole jumala ollenkaan. Buddhalaisuus on vain tapa ajatella ja miettiä tätä maailmakaikkeutta ja omaa elämää. Älkää nyt hyvänen aika säikähtäkö. En minä teille tyrkytä uutta uskoa tai muuta hihhulointia.

Buddhalainen munkki Sri Lankassa 2010

Olen joitakin vuosia säännöllisen epäsäännöllisesti lukenut erilaisia buddhalaisuudesta kertovia teoksia. Runoja, oppaita. Olen opetellut meditoimaan, mutta en ole siinä mitenkään erityisen hyvä. En myöskään tiedä kovin paljon buddhalaisuudesta. En ole mikään besserwisseri tällä alalla. Kaikki nimet ovat vaikeita muistaa. Usein lueskelen tekstejä ymmärtämättä niitä. Kunhan vain lueskelen, kuten sinä nyt tätä tekstiä. Olen myös hyvin kriittinen moniin ajatuksiin. Erityisesti kritisoin buddhalaisuuden tekemistä uskonnoksi. Ensimmäiseksi Buddhaksi nimitetty prinssi Siddhartha Gautama ei ollut perustamassa uskontoa, vaan tavan ajatella ja tavan ymmärtää tätä maailmaa. Ihmiset sitten pyrkivät tekemään tästäkin uskonnon. Jotenkin se alkuperäinen juttu on hyvä ja riittävä.

Jouluaattoyönä katsoin ensin Bolshoi teatterin avajaisia Moskovasta. Aloin katsomaan ohjelmaa aivan lopussa ja hienoltahan se spektaakkeli näytti. Avajaisten jälkeen jäin vielä television ääreen ja katsoin jouluyön messua Vatikaanista. Katsoin messua yli tunnin vastaanottavaisena. Siis täysin kritiikittömänä seurasin tapahtumia. Pikkuhiljaa Bolshoin avajaiset ja Vatikaanin messu alkoivat näyttää yhdeltä ja samalta. Harjoiteltuja librettoja paperista katsoen, Moskovassa sentään suurin osa oli opetellut sanat ulkoa. Etsin vatikaanista Jumalaa tai Jeesusta, mutta en löytänyt. Näin vain vuosisataisia traditioita, ja paljon kullan kimallusta ja koreilua. En ihan heti usko, että kaikkivaltias on niin narsistinen, että halua tälläisiä itsensäylistämisrituaaleja. En vain usko. Bolshoissa sentään oli selvästi seremonioista nautiskeleva vielä toistaiseksi virassa oleva varamessias Medvedev.

Mitä se buddhalaisuus sitten on minulle? Mietiskelen maailman menoa sen kautta. Yritän keskittyä siihen mitä olen tekemässä. Yritän hillitä itseäni, kun hermot meinaa mennä. En oikein siihen pysty, mutta yleensä räjähdän vain sellaisille henkilöille, joilla on sama sukunimi kuin minulla itselläni. Harvoin muille. Nauratti kun luin, että Aplen edesmennyt Steve Jobs kertoi myös olevansa buddhalainen. Siis ei se naurattanut, vaan se, että alaisten mukaan hän sai hirveitä raivareita aina silloin tällöin. No ehkä meitä onnistaa seuraavassa elämässä sitten paremmin. Siis jos sellainen mahdollisuus tulee.

En muuten tunne henkilökohtaisesti yhtään buddhalaista. En edes tiedä onko sellaista kerhoa tällä paikkakunnalla, tässä läänissä, tai koko pohjoissuomessa. En myöskään oikein usko, että vaikka olisi sellainen, niin että sinne menisin. Miksi menisin. Mietiskelyä on paras harjoittaa ihan yksinään. Istuen tai vaikka järven jäällä tarpoen. Miten sitten voin sanoa olevani buddhalainen kun en kuulu mihinkään seurakuntaan tai rekisteriin? Buddhalaisia ovat kaikki, jotka sanovat olevansa buddhalaisia. Jos nyt olen tutkaillut 47 vuotta tätä kristinuskoa, niin jos vaikka saman verran miettisi tätä vähän vanhempaa tapaa jäsentää tätä maailmaa.

Meditointia suomalaisessa luonnossa

Paljon lukemista ja vähän kirjoittamista.

Päivä on jo selvästi pidentynyt, mutta vastaavasti nyt lomalla huomaan nukkuvani pidempään. Tänäänkin nousin ylös sängystä vasta puoliltapäivin. Hukkasin siis kaksi tuntia valoisaa aikaa. Toisaalta ensimmäisen kerran heräsin jo viiden aikaan aivan virkeänä. Minulla oli niin selkeä ja kirkas olo, että. Kaikki maailman asiat olivat kirkkaana päässä. Päällimmäisenä kuitenkin idea valokuvasarjasta jonka teen oppilastyönäyttelyymme maaliskuussa. Olikohan se 6-10 A4 kuvaa per opiskelija. Kuusamon kirjastoon tulee tämä spektaakkeli.

Lomilla en ole kirjoitellut kovinkaan paljon. En oikein tiedä mitä olen tehnyt. Aika on rientänyt puuhastellessa ja täytyy sanoa, että koulupäivien rytmiä on jo ikävä. Nyt kun vielä valoisuus lisääntyy kunnes joskus keväällä ei käytännössä enää tule pimeää juuri ollenkaan. Olen lueskellut jonkun verran enemmän kuin normaalisti. Minulla on koko ajan useita kirjoja kesken yhtä-aikaa. Luen maailmanhistoriaa, koirankoulutusopasta, buddhalaisia tekstejä, buddhalaisia runoja, olen lukenut pari novellikokoelmaa, Linkolan kirja on pahasti kesken ja hänen soutajansa mietteitä olen myös lukenut. Novellikokoelmaa lukuunottamatta kaikki on vielä kesken. Ei. Ei sittenkään, luenhan Ikkyuun Riehaantunutta pilveä ja luurankounta jo kolmatta kertaa.

Herätessäni viideltä makailin pimeässä tovin kirkkaiden ajatusteni valossa. Jostain syystä sytytin yhtä-äkkiä valon ja otin yöpöydältä Ikkyuun kirjan. Avasin summassa sivun ja luin:

Heitä mielestä
ajatus "olen minä",
ole vain pilvi,
joka leijuu taivaalla
tuulten kuljettamana.

Jatkoin lukemista ja seuraavaksi sain lukea:

Tämä maailma on
uni, jota näemme
vaikkemme nuku-
kun havahtuu, ällistyy
ihmisen hetkellisyyttä.

Siinäpä sitä olikin taas pohtimista vähäksi aikaa. Nousin ylös ja menin hiljaiseen tupaan. Istuskelin siellä pari tuntia ja palasin nukkumaan. Herättyäni erittäin syvästä unesta olen koko päivän ollut raukean onnellisen virkeä. Suomennokset on kirjaan tehnyt Kai Nieminen, joka mainittakoon tässä.

Täällä on ollut viikon Sonjan ruotsalainen kaveri Linda. Olemme olleet sekä ruotsin, että englannin intensiivikurssilla. Tytöt toki ovat olleet paljon keskenään, mutta ulkomaankielellä kommunikointi on aika uuvuttavaa, mutta antoisaa. Varmasti tämä ympäröivä lumi ja hiljaisuus on eksoottista myös keskiruotsista kotoisin olevalle tytölle. Ainakin hän tuntuu viihtyvän ihan hyvin.  Tänään tänne tulee vielä veljeni tytär Tuulia poikaystävänsä kanssa. Aika sosiaalinen vaihe erakolla, mutta uskon, että hiljaakin keskenämme olemme vielä tässä talven sydämessä, kun lomakausi loppuu. Olen myös joka päivä puuhastellut joitakin tunteja aivan yksin. Vain koirat seuranani.

Minulla on myös nyt oma koira. Valkoinen karkurikoira siirtyi viikko sitten minun omistukseen. Mukavaahan on että on yksi omakin koira. Wilma nimittäin on Lauran omistuksessa, Rauha Sonjan ja nyt Fluffy siis minun.

Koska valokuvauksessa on ennen kaikkea kyse valosta, niin kaamoksessa olen nyt vähän harjoitellut pimeäkuvausta. Alla eilen ottamani harjoitelma mökistä pimeässä. Edellinen blogi olikin pelkkä valokuva erakon eräkämpästä. Tässä siis järvimökki: