Kuvanveistokaraokea baareihin

Joku viikko sitten sekoilin jotenkin tämän tietokoneen taustakuvan kanssa. Sitten löytyi hanikka, jossa sanottiin, että vaihda taustakuva puolen tunnin välein omista kuvakansioistasi. Painoin namiskaa ja ei ole tarvinnut katua hetkeäkään. Koneellani on tallessa tuhansia kuvia. Pääasiassa ihan turistikameralla otettuja kuvia reissuiltamme. Koko tämän löytämisen jälkeisen ajan on pyörinut kuvia meidän kahden vuoden takaiselta Egyptin matkalta. Taustakuvassa on usein meidän perhe tai jompi kumpi tytöistä tai perheen osa. Tämän päivän taustoissa ollaan oltu pyramideillä. Vietimme joulukuun 24. päivää vuonna 2009 siellä. Kaksi kamelilla ratsastavaa ukkoa pyramidit taustalla oli ennen kirjoittamaan ryhtymistäni. Tyttöjen kuvat ruudulla aina satunnaisesti vähentävät ikävää kummasti. No onhan meillä skypekin ja välillä voidaan olla kuvapuhelin yhteydessä täältä metsästä joko Helsinkiin tai Tampereelle.

Tällä viikolla koulussa on ollut plastista sommittelua. Opetellaan hahmottamaan maailmaa kolmiulotteisesti. Oikeasti me tehdään vähän niin kuin kuvanveistäjän juttuja. Savea muotoillaan ja muitakin tekniikoita kokeillaan. Tein veistoksen, jossa on spagettia ja lihapullia. Ei ehkä jokaisen kodin kaunistus, mutta itse pidin tästä askartelemastani veistoksen kaltaisesta objektista. On olemassa taiteilijoita. Siis taidemaalareita, kuvanveistäjiä, taidegraafikoita ja valokuvataiteilijoita. Sitten on harrastajataiteilijoita.Usein  on vaikeaa tai kiusallistakin vetää raja harrastajan ja taiteilijan välille. Jotkut henkilöt yhden työväenopiston kurssin käytyään alkavat nimittää itseään taiteilijaksi. Mitäs jos olisikin ihan oma nimi heille, jotka rehellisesti ovat amatöörejä, eivätkä aiokaan taiteilijoiksi.  Minä olen askartelija! Nautin suunnattomasti siitä itse tekemisestä. Välillä salaa ihailenkin omia tahattoman naivistisia töitäni. Mutta se tunne, kun saa muotoiltua jotain pysyvähköä. Se tunne käden ja aivojen välillä. Se riittää askartelijalle.

Taiteen harrastaminen voi olla myös niin kuin karaokelaulua. Sitä voi myös tehdä vaikka ei osaakaan. Silti se tuo tyydytystä. Jotkut karaokelaulajat laulavat paremmin kuin toiset, jotkut ovat jopa monen mielestä surkeita, mutta silti he molemmat ovat  karaokelaulajia ja molemmat tykkäävät siitä yhtä paljon. Pitäisikö baareihin järjestää esimerkiksi kuvanveistokaraokea? Eikös ison tuopin kanssa baarissa olisi mukavaa veistää tai muotoilla vaikka savea tai laminoida tapettiliisterin kanssa sanomalehtisilppua vaikka kaljapullon päälle. Jollakin voi olla karaokeillan jälkeen hämäriä muistikuvia laulun laadusta, mutta kuvanveistokaraoken jälkeen voi herätä vaikka saviveistos kainalossa.

Saimme Sammy -Danielilta lahjaksi vuonna 51 painetun Veikko Tarmion kirjoittaman kirjan Kesäretkien Kuusamo. Olen lukenut sitä puoleen väliin ja olen aivan innoissani. Hän on kolunnut Kuusamoa ristiin rastiin ennen ja jälkeen sotien. Kirja kertoo ajasta ennen Rukan laskettelukeskusta. Mutta kosket virtaavat edelleen samoissa uomissa nyt 60 vuotta myöhemmin. Silloin hänellä vain oli varma ennustus, että Jyrävä ja sen yläpuoliset joet padotaan ja otetaan voimalaitoskäyttöön. Ei ole otettu. Turismia hän myös vähän arvostelee, mutta syystäkin. Ei sinänsä turismia, vaan sotkemista. Rukalle on ilmeisesti siinä vaiheessa kuitenkin suunniteltu tanssilavaa. Tästä hän sanoo: "Tanssilava tunturissa! Se sopii yhtä hyvin kuin peruna pianon päälle."

Kirjasta kirjoittelin tänään blogin Kuusamoprojektiin. Se julkaistanee lähipäivinä.

On hanget korkeat. Maailma on parempi paikka nyt.

Pakkasta on kymmenen astetta. Juuri sellainen purevan mukava poskissa tuntuva kipristys. Kävelin kilometrin päähän hakemaan sunnuntain Hesarin heittolaatikosta. On tiistai. Helsingin Sanomat on huuruinen ja hiukan kostea. Sisällä kuvat ja kirjoitukset ovat odottaneet syväjäässä hetkeä, jolloin siirrän ne tajuntaani. Käytän Hesaria aikakauslehtenä ja luen juttuja viikon mittaan. Ei kai se nyt niin kovin tarkkaa ole lukeeko jonkun jutun tänään vai kolmen päivän päästä.

Käyn heittämässä lehden tuvan pöydälle ja lähden koiran kanssa jäälle kävelemään. Käytän koiria ulkona yksitellen. Tuntuu tyhmältä, mutta vielä toistaiseksi koulutus on vielä sillä lailla kesken, että haluan pitää yksittäisen koiran kontaktissa mieluummin minuun kuin lajitoveriinsa. Täällä ei ole muuta katuvalaistusta kuin taivaalla tuikkivat tähdet. Kuukin on nyt niin ohuena sirppinä, että se ei paljon asiaa auta. Kävelen edelleen rannan suuntaisesti, vaikka todennäköisesti jää kestäisi myös syvemmällä. En ota riskiä. Maisema on valkoinen, mutta lunta on vain muutama sentti. Ei ole hanget korkeat. Ei ole nietoksia. On vain valkoinen pinta.

Lähdimme viime viikon torstaina etelään. Torstai oli matkapäivä. Perjantaina minua haastateltiin ja videoitiin yhtä tulevaa näyttelyä varten. Piti muistella kulunutta kahtakymmentä vuotta. Tallennusta tuli yli kaksi tuntia ja minusta tuntui, että raapaisin vain pintaa. Oli hauskaa kun olen itse tehnyt samaa työtä aikaisemmi pari vuotta sitten. Siis haastatellut ihmisiä ja yrittänyt viedä muistelemista hyvällä fiiliksellä eteenpäin. Tiedän myös minkälaiselta puhe näyttää litteroituna. (sanasta sanaan kirjoittuna) öö.. niinku... mites se menikään... öö no jos sitten vaikka ... jne jne. Lähetin myös oikein sekoilevan puheen jälkeen terveisiä litteroijalle. Hän joutuu senkin ylös kirjaamaan. Toivottavasti se piristää myös hänen työpäiväänsä sitten joskus ehkä tulevana keväänä. Kahdenkymmenen viime vuoden muisteleminen oli myös erittäin terapoivaa. Aika meni kuin siivillä. Haastattelun jälkeen oli hyvä ja kevyt olo.

Kajuutan palaset alkavat olla valmiina

Kun sain muistelot muisteltua, niin riensin autoon ja lähdin vaimoni kanssa kohti Tamperetta. Vaimo meni tyttären luo ja minä jatkoin veneveistämölle. Siellä katseltiin veneenveistäjän kanssa kuinka homma etenee ja miten tästä edetään. Puuveneen rakentaminen on ammattilaisen hommaa. Ei siinä ole yhtään suoraa seinää. Kaikki kaartuu joka suuntaan ja kulmatkaan eivät koskaan ole suoria. Yritin vuosia sitten itse tehdä kajuutassa korjauksia ja teinkin yhden seinän. Sain sen purettua ja yhden lasinkin rikottua. Käytin sitä muottina ja yritin parhaani.


Kuitenkaan mitään muuta en siitä oppinut,  kuin sen, että en ole veneveistäjä. Tein kyllä sen seinän valmiiksi, mutta se oli aikalailla susi. Ei se ollut aikalailla susi vaan se oli surkea.

Uusi kansirakenne ja runkoa sisäpuolelta. Huom. ruori vasemmalla.

 Pieni haave edelleen on, että ensi kesänä lähden Saimaan vesistöön. Siitä olen kai aikaisemmin tänne kirjoitellutkin ja jos se toteutuu, niin kai siitä(kin) päiväkirja syntyy.  Illalla ajelimme takaisin Mänttään ja Sonja tuli mukanamme synnyinkaupunkiinsa. Asustelimme vanhempieni luona.

Launtaina oli sitten varsinaisesti se syy miksi olimme etelässä käymässä. Illalla oli Lions Club Mäntän 50-vuotis juhla. Olen tämän klubin presidentti ja olin luvannut hoitaa virkaa tähän juhlaan saakka. Oikeasti en ole oikein hyvin hoitanut vaan seuraajani Pekka on käytännössä hoitanut pressan tehtäviä oman pusikossa istuskeluni ajan. Illalla kuitenkin pönöttelin vaimoni kanssa ja seurustelin ihmisten kanssa. Pidin puheenkin ja taisin pitää toisenkin. Mukavaahan oli nähdä paljon tuttuja ja ystäviä, mutta kyllähän se juhlasosiaalinen elämä on aikalailla raskasta. Juhlan päättymisen jälkeen vielä joukko ystäviä valtasi hotellihuoneemme ja jatkoimme siellä maailman parantamista aamu neljään saakka. Aamulla oli niin raskas olo, että maailman on pakko olla parempi paikka tällaisen parantamisen jälkeen.

Maanantaina oli vielä yksi kokous Jyväskylässä ja sekin tuntui aika raskaalta. On mukavia kokouksia ja on raskaita kokouksia. Tämä oli vähintään norsun painoinen. Mutta kun kokous päättyi, niin mieli alkoi pikkuhiljaa siirtyä taas eteenpäin. Sielun silmät lensivät pohjoista kohti. Ajoimme rauhallisesti ensin Siilinjärvelle, josta poimimme mukaan kolme koiraa. (Bretonit) ja matka jatkui pimeässä illassa. Olimme menossa kotiin.

Pakkasviikonlopun seikkailuja.

Viikonloppuna olimme metsätöissä eräkämpän ympäristössä. Metsästä otettiin harvennuspuita ja niistä on tarkoitus tehdä sitten ensi keväänä halkoja. Koska maassa oli lunta, niin otimme jo moottorikelkankin käyttöön. Vikuri hevonen on kelkka reen kanssa näin vähillä lumilla. Sain vedettyä ehkä neljä tällaista vajaata kuormaa pihalle, mutta sitten piti lopettaa. Mies ja kelkka ei kumpikaan meinaa kestää sellaista röykyytystä. Loput puut pinottiin sinne ajouran varrelle odottelemaan lisälunta. Parikymmentä senttiä olisi vielä hyvä sataa, jotta puun ajo onnistuisi paremmin. Aatos kaatoi puita, Lasse karsi niitä ja Marketta teki kuormia ja pinoja. Harmi, että vaimo ei nuorena valinnut tuota painonnostajan uraa. Niin komeasti hän heitteli puita kasaan. Minulla loppuivat voimat ennemmin kuin häneltä.

Vanha Lynx 

Sununtaiaamuna heräilimme mahtavaan kuulaaseen pakkasaamuun. Miinusasteita oli liki viisitoista. Halusin lähteä kuvaamaan jäätyvää virtaavaa vettä joelle. Otin omat koirani mukaan. Marketta lähti matkan varrelle polttelemaan hakkuujätteitä. Nautin hiljaisessa valoisassa metsässä kulkemisesta. Koirat juoksivat innoissaan. Rauhallehan tämä on ensimmäinen talvi ja lumikin siis aivan uusi tuttavuus. Joen alavirrassa on sellainen aivan pieni lampi. Lammelle vesi laskee pientä kohisevaa koskikohtaa pitkin. Nyt pakkasella virtaavakin vesi meinaa jäätyä ja jäämuodostelmat olivat hyvin kauniita. Yritin taltioida näitä kameralla.

Osa lammesta on myös jäässä, mutta käskin koirat pois. En halunnut niiden tippuvan hyiseen veteen. Jatkoimme matkaa ja lammen jälkeen kuulin joenuomasta loiskahduksen. Vilkaisin äänen suuntaa ja näin Wilman koskessa. Sen verran on tullut valokuvaajan vikaa, että ennen kuin aloitin pelastustoimet, niin otin heittämällä yhden kuvan. En kuitenkaan alkanut erityisesti säätämään kameraa vaan roiskaisin kuvan automaatilla ja heitin sen jälkeen valokuvauskojeen koivunoksaan. Koira yritti omin avuin nousta, mutta ei päässyt. Samalla kun aloin mennä jään reunalle huusin vaimoani apuun. Hän oli noin kahden sadan metrin päässä yläjuoksulla. Pidin tärkeänä huutaa koska olin itse myös vaarassa pudota veden varaan. Tässä joessa on paikka paikoin vettä vain joitakin kymmeniä senttejä, mutta aivan vieressä voi olla syvää puolitoista kaksikin metriä. Yleensä siellä missä on jäätä on myös enemmän vettä.

Kiitin mielessäni, että viime viikon lääkärissä käynnin vuoksi koiralla oli panta kaulassa. Wilmahan on aina pitkiä aikoja ilman pantaa, koska en pidä sitä myöskään kytkettynä. Huusin siis vaimoa ja kontillani lähdin kurkottamaan koiraa kohti. Koira ulisi apua ja selväsi odotti minun hänet pelastavan. Sain otteen pannasta ja hetkessä koira oli kuivalla maalla. Pakkasta oli vielä viisitoista astetta ja niin lähdin koiran kanssa juoksemaan kohti lämmintä mökkiä. Matkalla vaimo juoksi vastaan ja selitin mitä oli käynyt. Koiran turkki alkoi jäätyä, mutta koiralla ei näyttänyt olevan mitään muuta hätää. Pääsimme lämpimään mökkiin ja jätin koiran sinne sulamaan. Itse palasin kameran kanssa nauttimaan kauniista talven ensipakkasaamusta.

Wilma rukka veden varassa

Heikkoja jäitä ja debressiossa olevia koiria.

Tänään heti koulun jälkeen tuli pakottava tarve lähteä kävelemään järven jäälle. Sain vielä houkuteltua vaimonkin mukaan. Otin kävelysauvat, akan ja kaksi koiraa. Astuin rannasta jäälle ja hirveästihän se rutisi. Olikos se niissä ihmisen viimeisissä sanoissa, että: Ainahan se syysjää rutisee. Ennakolta olin päättänyt, että kuljen rannan suuntaisesti, enkä mene ollenkaan syvälle. Näin myös toimin. Koko ajan rutisi ja halkeili jää alla, mutta ei pettänyt kertaakaan. No yhden kerran menin jään läpi, mutta silloin koemielessä hypin tasajalkaa ainakin kaksikymmentä kertaa samassa kohdassa. Vaimo kääntyi jossain vaiheessa takaisin, mutta minä menin vain koko ajan eteenpäin. Lunta satoi ja nautin olostani. Takaisin tullessa jo liukkaalla jäällä käveleminen alkoi väsyttää, mutta ...Eläköön talvi.

Eilen käytiin Kuusinkijoella luokan kanssa. Kiipesimme Saunavaaralle ja katselimme sieltä Paanajärvelle. Ei näkynyt paimenpoikaa siellä olevan ollenkaan. Harmi, että Paanajärvelle ei pääse siitä samasta kohti, koska siinä ei ole rajanylityspaikkaa. Jos haluaa mennä katsomaan tätä suomalaiseen taidehistoriaankin jälkensä jättänyttä paikkaa joutuu menemään rajan yli sieltä meidän erämökin vierestä ja sitten vielä kai Venäjän puolella pitää kiertää Pääjärven luota todella pitkän lenkin kautta. Niin lähellä, mutta niin kaukana on tämä kaunis erämaajärvi.

Kirjoitin äskettäin blogin Kuusamoprojektin sivuille. Se varmaan julkaistaan lähipäivinä. Siinä kerron mitä tapahtui kun se perskeleen haulikon panos löytyi takakontista. www.kuusamoproject.com Sosiaalinen erakko on blogini nimi siellä.

Eilen käytettiin kahta koiraa eläinlääkärissä. Vanhalla Wilmalla on vähän pissimisongelmia ja karkaileva Fluffy oli alkuviikon täysin masentunut ja vain makaili nojatuolissa. Ei syönyt eikä juonut kunnolla. Ulkonakin kävi vain vähän pyörähtämässä. Luulimme jo että on tulossa kenneliin yllätysvauvoja. Koirasta ei löytynyt mitään vikaa ja raskaanakaan se ei ole.

En ole tainnut muistaa kertoakaan, että lauantaina taas sama parivaljakko Fluffy ja Rauha olivat karkuteillä. Olimme siis erämökillä ja kun tulimme Venäjältä ja päästimme koirat ulos, niin viuh. Koirat hävisivät jonnekin. Ei näkynyt eikä kuulunut ennen aamua. Varhain aamulla tuli rajavartiostosta tekstiviesti, että koirat ovat rajavartioston pihalla. Olivat kuulemma alkaneet nukkumaan vartioston rappusille. Samalla seudulla oli edellisenä yönä kuultu suden ulvontaa. Olin jo aivan varma, että nyt koirat joutuivat suden suuhun. Olisiko tämän toisen karkureissun traumoja ollut sitten se masennus. Nyt kulkukoira jo vaikuttaa aikalailla reippaalta. Wilma on nyt antibioottikuurilla ja jos se ei ala tepsiä, niin lähdetään Ouluun ultraäänitutkimuksiin.

Edellisessä blogissa kerroin tylsyydestä. Nyt sanoisin, että osa-aikaisesti on positiivista tylsyyttä ilmassa.

Tylsää.

Eräänä iltana joitakin päiviä sitten istuimme illalla tuvassa. Oli hiljaista ja televisio oli auki. Sieltä ei tullut mitään kiinnostavaa. Olin syvissä ajatuksissani keinutuolissa. Yhtä-äkkiä Marketta sanoi: "Tylsää." Minä vastasin, että niin on. Marketta nosti käden ylös ja tuuletti. Minä myös nostin molemmat kädet ylös ja aloin tuulettamaan. Jihaaa! Meillä on tylsää. Molemmat aloimme nauraa, sillä tylsyyttä olemme tulleet tänne hakemaankin. Se että ei ole mitään tekemistä on ollut haaveemme jo monta vuotta. Erakoksi tulemisen yksi tavoite siis saavutettu.

Yksi haave oli myös, että näemme ja koemme täällä pohjoisessa kaikki vuodenajat. Viime yönä Kuusamojärvi jäätyi suurelta osalta. Aamulla alkoi satamaan ja saimme ensilumen. Pakkasta oli myös pari peräkkäistä päivää. Syksy on siis ohi ja yksi vuodenaika suoritettu. Syksyn suorittaminen olikin tänä vuonna erityisen raskasta, koska se venyi täällä marraskuun puoliväliin. Nyttenkin se vielä yrittää tulla takaisin. Lämmintä on kaksi astetta ja välillä sataa vettä. Lumi on ainakin vielä sitkeästi maassa ja pakkaskauden pitäisi alkaa huomenna. Kestä talvi kestä!

Joskus tammikuussa kirjoittelin janasta. Toisessa päässä istuu erakko ja toisessa päässä toimitusjohtaja. Kilvoittelua näiden kahden ääripään välillä. Nyt sosiaalisista kontakteista huolimatta olen ollut enemmän siellä erakon suunnalla. Pää on tyhjentynyt ja ajatusmylly on välillä pyörinyt jo lähes normikierroksilla. Olen jo silloin tällöin miettinyt syksyäkin. Siis tulevaa syksyä. Jotain töitäkin voisi tai pitäisikin varmaan keksiä. Mitä ne ovat en vielä oikein tiedä. Jotain uutta pitäisi löytää tai keksiä ja jotain jossa voisi ehkä hyödyntää joitakin vanhoja taitojakin. Kulttuurityössähän suurin osa on roudaamista. Josko pyrkisikin rehelliseksi roudariksi johonkin projektiin?

Silloin kun tulevat syksyt alkavat tulla mieleen, niin yritän heittää sen mahdollisimman pian pois ja koitan keskittyä tähän hetkeen ja tähän tilanteeseen kaikin tavoin. Opiskelut maistuu hyvin ja tuntuu, että jotakin on jo oppinutkin. Vaikka omia kuvia katsookin kriittisemmin nyt, niin on siellä otetuissa joitakin ihan kelpojakin, jossa on sekä idea että tekniikka kutakuinkin kohdallaan. Kaikkia muitakin kuvia kyllä nyt myös katsoo vielä kriittisemmin kuin ennen. Myös elokuvia, televisio-ohjelmia sekä maalauksiakin. Toisaalta se myös lisää tuskaa, mutta samalla myös mielenkiinto lisääntyy.

Toivon vielä monia tylsiä hetkiä itselleni ja puolisolleni. Ensi viikonloppuna lähden kaatamaan ja pinoamaan seuraavan talven polttopuita. Aatos ja Lasse tulevat myöskin ja pistetään koivua nurin ihan kunnolla ja pinotaan ne myöhempää kuljetusta varten. Lumen tullessa vedetään kelkalla mökin pihaan ja kevätauringossa sitten pätkiksi ja halki. Kesä sitten niitä kuivattaa ja syksyllä pannaan märät halot liiteriin. Ei kun siis puolikuivat. Yksi kesä ei nimittäin vielä halkoja aivan kuivaksi saa.

Toivotan kaikilla lämpimästi tylsää talvea ja vielä tylsempää joulua.

Talvi tuloo. Venheet ylös.

Aloitetaanpas kuvien julkaiseminen täällä Marketan ottamalla kuvalla tältä päivältä. Opettelen laittamaan kuvia tänne. Jos joskus saisi yhden hyvän vielä itsekin otettua, niin voisin sen sitten tänne laittaa. Kaksi kuukautta valokuvauksen opiskelua ja tuntuu vain vaikeammaksi menevän hyvien kuvien ottaminen. Tässä kuvassa nostetaan sitten venettä järvestä. Koska ranta on jyrkähkö, niin apuhevosvoimia piti hakea tallista.

Pitkospuita ja pimeää metsää,

Pitkä viikonloppu eräkämpillä hurahti mukavasti ja nopeasti. Kävimme myös ulkomailla kaksi kertaa viikonlopun aikana. Näistä reissuista kirjoitan vielä erillisen tarinan. Siinä kerron muun muassa, mitä tapahtuu kun venäläinen tullitarkastaja löytää auton pohjalta sinne unohtuneen haulikon patruunan.

Lauantaina nukuimme pitkään ja rauhallisen aamukaffen jälkeen päätimme lähteä kunnon vaellusretkelle. Suunnitelmana oli kävellä itärajaa pitkin etelään. Olin joskus autolla pyörähtänyt muutaman kilometrin etelään meidän mailta. Pakattiin reppuun vähän evästä ja taukotakit. Repussa on aina kirves ja vyöllä puukko. Otimme mukaan omat bretonit ja jätimme mökkiin kuopiolaiset koirat. ( Fluffylla on etutassu kipeänä viimeiseltä yön yli kestäneeltä karkumatkalta)

Rajavyöhykkeen reunaa kulkee rajavartioiden ura. Reitti on myös merkitty keltaisilla merkeillä parin kymmenen metrin välein. Marssimme reippaanlaisesti ja koirat kulkivat edellä ja välillä kävivät silläkin alueella, jonne meillä ei ollut lupaa mennä. Kun omat maat loppuivat, niin siitä alkoi valtion maat. Kun muuten muutan vuoden vaihteen tienoilla kirjat tänne Kuusamoon, niin kaupantekijäisinä saan metsästyoikeuden myös valtion maille. Sellainen bonus tuli vielä yllättäen. Omat maamme rajoittuvat etelässä siis juuri valtion maihin.

Vastaan tuli todella kaunis suolampi. Se on nimeltään Röllinlampi. Röllipeikko siis oikeasti asuu täällä, mutta on vain tuotannollisteknisistä syistä pitänyt majaa viime vuosina Tampereen televisiotalon takapihalla. Päivä oli todella sumuisen harmaa. Moni varmaan olisi katsonut ikkunasta, että ei kannata lähteä kun on niin huono ilma. Sumuinen päivä kuitenkin tekee rauhallisen luonnon entistä rauhallisemmaksi. Kiersimme lammen ja koska tämän lammen rannalla ei ollut tietä, niin edessä oli oltava toinen lampi. Matkalla näimme kaksi riekkoa, jotka olivat aivan puhtaan valkoisia.

Suon laitaa kiersi pitkospuut. Näitä pitkospuita ei ole tehty turisteja varten, vaan rajan vartioinnin vuoksi. Välillä sammal on vallannut puut ja välillä ne häviävät lähes näkymättömiin. Luonto ottaa pitkopuut syliinsä. Nautimme kävelystä ja luonnosta. Viimein vastaan tuli toinen lampi. Lammen vierestä löytyi tie ja päätimme marssia tietä pitkin laavullemme syömään eväitä ja keittämään nokipannukahvit. Sanoin vaimolle, että tästä on laavulle kaksi kilometriä. Kävelimme ja kävelimme ja aina vain tuntui, että matka jatkui. Sanoin usein, että tuon nyppylän takana on se länsilaavulle menevä risteys. Ei ollut. Matka siis oli ainakin neljä kilometriä. Autolla se vain tuntui niin lyhyeltä.

Aurinko jo oli laskemassa kun tulimme suon laitaan. Ei ollut mitään sinistä hetkeä. Hetki oli punainen. Sumuinen suo oli todella kaunis auringon laskiessa. Tulimme laavulle ja teimme tulet. Hetkessä oli aivan pimeää. Mukana ei tietenkään ollut minkään näköistä lamppua. Nuotion tuli oli ainoana valonamme. Söimme ja joimme kaikessa rauhassa. Kahvia siemailtiin tuleen tuijotellen. Kun ateria oli syöty, niin keräilimme varusteet ja lähdimme kohti mökkiä pilkkopimeässä metsässä. Marketta ehdotti, että mennään suota pitkin rajavyöhykkeen reunaan ja siitä sitten kohti pohjoista. Näin myös toimimme.

Välillä koirista näkyi vilaus ja välillä ei mitään. Kun olimme kulkeneet noin sata metriä, niin noin viidentoista metrin päästä maasta lähti hirveällä rytinällä todennäköisesti ukkometso. Ei mitään näköhavaintoa luonnollisestikaan. Tulimme suonreunaa pitkin ja yhtä-äkkiä suo loppui, mutta muistikuvassa suon päässä piti olla se rajavyöhykkeen ura. Hetken oli tunne, että nytkö eksyttiin. Minulla oli kamera kaulassa ja painoin laukaisinta. Kamerassa on apuvalo, joka näyttää valoa, jotta kamera voi tehdä mittauksensa hämärässä. Se valaisi niin hyvin, että näimme pylväät vain kymmenen metrin päässä. Olimme reitillä.

Kävelimme reittiä varovasti ja jokaiseen askeleeseen keskittyen. Kun kiipesimme penninkiluomanvaaran kuvetta, niin vaaran takaa siinsi jo tulliaseman valot. Enää vajaa kilometri mökille. Loppumatka menikin mukavasti puronvartta seuraillen. Ensimmäiseksi saunan pesään tuli ja sitten kamiinaan. Loppuilta sitten saunottiin oikein pitkän kaavan mukaan. Marketta kävi purossa uimassakin pari kertaa. Minä seurasin katseella. Hyvä reissu kaikkinensa.

Susia, karhuja ja naisten juttuja.

Tulimme eilen tänne eräkämpälle itärajan tuntumaan. Tarkoitus on pistäytyä pari kertaa Venäjällä tankkaamassa autot ja myös tuoda kanisterissa bensaa myöhempää käyttöä varten. Olimme olleet täällä jonkun aikaa kun paikallinen ystävämme Aatos soitti ja kysyi, että onko koiramme tallessa. Kerroin näin olevan. Rajavartijat olivat toissa yönä kuulleet suden ulvovan suunnilleen viiden kilometrin päässä täältä. Sudet siis oikeasti ulvovat täyden kuun aikaan. Sen olen tiennyt koko ajan, että täällä on susia, mutta legenda kuuta ulvovasta sudesta on siis totta.

Venäjällä kävimme ja huomenna menemme uudestaan. Näistä käynnesitä kirjoitan blogin huomenna  Kuusamoprojektiin ja voin sen sitten myös ehkä julkaista täällä. Reissun jälkeen pakkasimme reppuun evästä ja lämmintä vaatetta ja lähdimme vaeltamaan kohti etelässä sijaitsevaa laavua. Matkalla muistin, että pitää käydä nostamassa nuolukivi tolpan nokkaan. Kannoin sen pari viikkoa sitten hollille ja yritin laittaakin paikalleen, mutta ei mitta riittänyt. Nyt suunnitelma oli, että nostan vaimon harteille ja hän sitten asettelee kiven paikalleen. Kun saavuimme nuolukivipaikalle, niin hämmästys oli suuri. Nuolukivi oli tolpan nokassa. En tiedä kuka sen on sinne nostanut. Ehkä hirvi itse.

Lähdimme jatkamaan kohti määränpäätä. Aurinko paistoi ja matka taittui mukavasti.  Meillä molemmilla on kädessä vesuri ja välillä pysähdymme napsimaan männyn kuivia alaoksia pois. En tiedä onko tällä metsänhoidollista merkitystä, mutta näkymät avartuvat ja oksan napsahdukset ovat terapeuttisia.

Pidimme Sonjankallion penkillä pienen limunaadinjuontitauon. Jatkoimme siitä matkaa kohti laavua. Noin kuusikymmentä metriä ennen laavua pysähdyimme suolla. Suon pinta oli pikkuisen jäässsä ja meidänkin jälkemme jäävät hyvin näkyviin. Pysähdyimme katsomaa suota tarkemmin. Karhun jälki. Aivan selkeästi karhu oli kulkenut suon yli. Jäljet näkyivät selvästi ja sanoisin, että se oli yksittäinen aikuinen karhu. Eivät siis ole vielä talviunilla. Jälki oli myös sillä lailla tuoreen oloinen, että se saattoi aivan hyvin olla tämän päiväinen. Samoilla alueilla siis samoillaan karhun kanssa. Pelottaako? Ei sitten pätkääkään.

Keittelimme laavulla nokipannukahvit ja istuimme ja nautiskelimme elämästä. Söimme myös tinapaperivoileivät, jotka ilmeisesti veljeni oli sinne jättänyt jemmaan tulevia varten. Tinapaperileipä on sellainen keksintö, joka ehdottomasti pitää patentoida ja markkinoida ympäri maailmaa. Kerron joskus millainen se on. McDonalds. Vapise.

Aurinko jo laski ja pimeässä kävelimme suolta kohti mökkiä. Karhuja ja susia ei todellakaan tarvinnut pelätä, sillä vaimoni kailotti puhelimessa koko matkan jutellen ystävänsä kanssa. Naisten juttuja.

Kuuhulluja juttuja keskellä yötä.

En ole koskaan uskonut, että täysikuu vaikuttaa mitenkään ihmisten eloon paitsi antamalla valoa kaamoksen keskelle ja luomalla romanttisia siltoja veden ylle. Kello on puoli yksi yöllä ja minä valvon. Kuu mollottaa lähes täytenä tuossa yläpuolella ja kohta noin tunnin päästä jostain lähietäisyydeltä (300 000 kilometriä) lentää hervoton 400 metriä halkaisialtaan oleva kivenjärkäle. Mutta silti en usko, että kuu pitää minut hereillä.

Valoa tuovat lumet häipyivät jo päiviä sitten. Taas on pimeää kuin huopatossutehtaassa. Ei mutta sehän oli hiljaista! Mutta silti on pimeää kuin pimeässä huopatossutehtaassa mustien huopatossujen osastolla. Nyt on kuitenkin jo pakkasta ja aamulla on tulossa tämän syksyn pakkasennätys. Ehkä jopa -5 astetta. Lähdemme koulun kanssa kuvaamaan Taivalkönkäälle ja luvassa on muun muassa vedenylitys kahlaamalla kosken yli. Meinaan aamulla virittää vaelluskenkiin lumisäärystimet ja vedän ne roudarinteipilla kireäksi. Katsotaan miten Norjalainen Viking käy kumisaappaasta.

Sain muuten viime viikolla imuroitua kaikki aikaisemmat blogini talteen tälle koneelle. Ne eivät ole enää julkisia olleet pitkään aikaan, mutta paiväkirjana itselleni ne ovat kultaakin arvokkaampia. En ole laskenut mutta luulisin, että siinä on tekstejä ainakin 200 - 300 sivua. Kuviahan niissä on myöskin, joskin pienessä koossa. Alkuperäiset kuvat ovat kyllä tallessa vanhassa koneessani ja sen noin 15 000 kuvan epämääräisessä arkistossa. Kunhan kaamos tästä vielä syvenee, niin aloitan ja luen ne kaikki yhteen pötköön. Ensimmäiset kirjoitin jo keväällä 2008 ja siitä eteenpäin olen asioita ylös kirjaillut.

Joulu lähestyy ja minä en siitä erityisesti välitä. Joulua meillä on vietetty viimeksi vuonna 2008. En oikein enää usko joulutonttuihin, enkä jeesukseenkaan. En joulupukkiin enkä kristittyyn jumalaan. En kiistä ettei näitä olisi olemassa, mutta minä en oikein ole heidän ideologioihin tyytyväinen. Ei kai meillä välirikkoa varsinaisesti ole, mutta on hyvä ottaa vähän etäisyyttä. Kun joulu lähestyy vääjäämättä, niin lakkaan katsomasta mainosrahotteisia televisiokanavia. Lehtien selaaminenkin harvenee ja kynttilöitä polttelen ihan vain valon lähteenä. Kirjoja luen lehtien sijaan. Vähän tunne on myös, että Facebookissakin taidan pitää joulutauon.

Voiko joulua paeta suomessa mitenkään? Kaksi vuotta sitten mentiin jouluksi Egyptiin. Valitsimme muslimimaan, jotta joulu ei häiritsisi. Ensimmäisenä hotellin aulassa oli vastassa valtava joulupukki, joka istui tekolumen keskellä. Aatto oltiin pyramideilla ja siellä ei jouluvaloja paljon näkynyt. Kairossa olimme hiljaisessa hotellissa, jossa oli vain kourallinen muita suomalaisia joulupakolaisia. Viime vuonna olimme Sri Lankalla ja sen valitsimme buddhalaisuuden vuoksi. Aattona soi joululaulut, mutta muuten saimme olla rauhassa. Nyt siis yritys täällä lähellä korvatunturia. Jospa se pukki lähteekin merta edemmäs kalaan ja ei malta pysähdellä tässä näin lähellä.

Persiille ammuttu karhu kohtaa Batmanin

Heräsin päiväunilta ja olin ärtynyt. En tiedä näinkö jotain unta, mutta olin erittäin ärtynyt. Äänettömällä olevaan puhelimeen oli tullut puheluita. Sekin ärsytti. Menin tupaan ja vaimo katsoi siellä televisiota. Hän kertoi, että oli jutellut erään ihmisen kanssa ja tämä ihminen oli kertonut miten minun pitäisi toimia. Se ärsytti aivan suunnattomasti. Minua ärsytti, että vaimo katsoi televisiota. Ärsyttävää oli myös, että takkapuut olivat huonosti ja niitä oli vähän. Sanoin vaimolle, että nyt lähdetään kävelylenkille vanhan koiran kanssa. Minua ärsyttää, että koirat pitää käyttää lenkillä kaikki erikseen. Vaimo sanoi, että käydään samalla hakemassa kävellen Hesari Erkkolantien postilaatikosta. Luonnollisesti minua ärsytti myös tämä.

Vaimoni sanoi, että ehkä on parempi, että lähdet nyt vain ihan yksiksesi sen koiran kanssa kävelylle. Ette hyvät lukijat voi arvata miten paljon tämä otti minua pannuun. Ja se otti vielä enemmän pannuun, että vaimo oli oikeassa. Otin koiran ja marssin ulos ja olin kuin persiille ammuttu karhu.

Koira meni edellä ja jotenkin tuntui, että sekin käveli liian kaukana. On se vaan kumma, että yli kymmenen vuotias koira ei voi pysyä sovitulla etäisyydellä isännästään. Kävelin harjannetta noin puoli kilometriä ja ilta jo hämärsi vaikka kello ei ollut neljääkään. Oikealta etuviistosta tuli kohti jotain isoa ja mustaa. Ensimmäisenä tuli mieleen musta enkeli. Siivet olivat valtavat ja otus oli niin musta kuin musta voisi olla. Sävyjä ei lainkaan. Batman oli seuraava ajatukseni. Otus lensi minusta lähimmillään noin 50 metrin päästä siivet rauhallisen majesteettisesti liikkuen. Juuri ennen kuin se hävisi näkyvistä järven raunassa olevien suurten kuusten taakse se vielä levitti siivet täyteen mittaansa. Olin nähnyt kotkan. Pimeässä en pystynyt erottamaan kumpiko se oli. Täällä on sekä maa- että merikotkia.

Tämän kokemuksen jälkeen ei enää mikään ärsyttänyt. Koira huiteli missä huiteli, ilta pimeni ja kävelin vain syvemmälle metsään. Mielessäni suunnittelin zendoa, jonka aion rakentaa lähivuosina erämaahan. Olen tehnyt päässäni siitä 3D- mallinnuksia jo pitkään. Perusmitat ovat jo valmiina, mutta miten se rakennetaan on paljon haastavampaa. Tarkoitus nimittäin on, että kustannuksia ei saisi tulla juuri ollenkaan, vaan kaiken materiaalin otan omasta metsästä. Vieläpä sellaista harvennustavaraa, jolla ei olisi muuta kuin polttopuuarvoa. Taidanpa ottaa illalla käteeni kynän ja ruutupaperia. Jos tekisi ihan vanhanaikaiset piirustukset.

Batman vei ärtymyksen mennessään ja toi luovan ajattelun takaisin. Jos haluaisi, niin tähänhän saisi myös uskonnollisen sävyn. Musta enkeli vei persiille ammutun karhun mennessään.

Koirat karussa.

Olemme olleet täällä Kuusamossa nyt kaksi kuukautta ja yhden viikon. En ole koko aikana käynyt parturissa, enkä myöskään ole itse yrittänyt hiuksia muotoilla. Täyttä luomua on hiuskuontaloni. Toisaalta eihän se ole sen kummempi kuin Mikko Alatalolla, Matti Eskolla ja Jouko Skinnarilla normaalistikaan. Partaa olen silloin tällöin vähän siistinyt vaikka jotenkin mieli tekisi antaa senkin kasvaa valtoimenaan. Marraskuun lopulla käyn vielä etelässä pitkän viikonlopun, mutta sen jälkeen ei varmaankaan ennen kesää. Jos etelänkeikan jälkeen antaisi parran vain kasvaa ja kasvaa ja kasvaa?

Eilen ensimmäisen oppitunnin aikana alkoi ulkona sataa lunta. Jännää miten tuli samanlainen tunne kuin pienenä lapsena. Mielikuviin tuli jo pulkan kaivaminen ja suksiminen nurmikolla, vaikka lunta oli vain alle sentti. Lumi tietää myös valoa. Eilen ennen neljää auringon laskiessa huomasi jo eron. Vaikka oli pimeää, niin ei ollenkaan pilkkopimeää. Sellainen mukava hämärän huntu. Lunta on täällä näin lauantaiaamuna ehkä sentti. Ei hiihtokeliä lainkaan, mutta pieni räntäinen härmä.

Torstaina kun lähdin kouluun, niin Marketta oli mennyt koirien kanssa ulos nauttimaan kauniista pakkasaamusta. Kaikki oli mennyt hyvin muutaman minuutin, mutta sitten yhtä-äkkiä kaksivuotias Fluffy oli sännännyt täysillä kohti metsää ja tottakai puolivuotias pentu Rauha perässä. Ei ollut auttanut huuto eikä mikään. Sain tekstiviestin kouluun, että koirat karkasi ja koiranhoitajalta menee hermot. Vai olikohan ilmaisu, jotenkin niin, että: "Tulen hulluksi näiden koirien kanssa."

Vaimo kävi ajelemassa ympäri lähitienoita ja kun minä tulin, niin ajelin myöskin ympäriinsä koiria etsien. Koirista ei näkynyt eikä kuulunut  merkkiäkään. Tuli ilta ja istuin iltaa kokouksessa tietokoneen äärellä. Siis olin skypeyhteydellä Mäntässä olevassa kokouksessa.  Ilta kuitenkin tuli ja nukkumaanmenoaika. Koiria ei näkynyt. Viestiä jo laitettiin aiemmin rankkurille koirien katoamisesta. Mieli mustana nukkumaan ja mielikuvitus aloittaa laukan susissa ja karhuissa. Tulossa pakkasyö ja pienempi koira on vasta puolivuotias.

Aamulla herätessä oli heti tunne, että olisivatpa koirat rappusilla. Ei ollut. Lähdin kouluun allapäin. Koulussa välillä ajatus harhaili ja ystäväni Marko lähetti tekstiviestillä yhteystietoja koiran etsijöille. On olemassa koulutettuja koiran jäljityskoiria myös tällä seudulla. Ajellessani kotiin koulun jälkeen soitin rankkurille. Koirista ei ollut sielläkään tietoa. Kun lopetin puhelun, niin Marketta soitti, että koirat ovat löytyneet. Vanhemman koiran pannassa on veljeni puhelinnumero. Veljeni on lomalla Madeiralla ja sitä kautta tuli sitten tieto koirista ja puhelinnumero.

Soitin numeroon ja siellähän koirat olivat. Lähdimme hakemaan. Koirat olivat 13 kilometrin päässä mökistämme. Hirvikoirille ja jäniskoirillehan tämä ei olisi mitään, mutta kun bretonit ovat normaalisti aina alle puolen kilometrin päässä isännästä. Yleensä lähes näköetäisyydellä. Ainakin vihellysetäisyyden säteellä. Ajoimme talon pihaan ja heti huomasin kuinka koirat kurkkivat ikkunasta. Helpottava tunne. Matkalla ihmettelimme, miksi numeroon oli soitettu vasta nyt. Isännän kanssa selvisi, että koirat olivat tulleet vasta juuri ennen kuin hän soitti. Meillä ei ole harmainta aavistusta, missä koirat ovat viettäneet yönsä. Mies kertoi, että koirat olivat aika uupuneen oloisia.

Vanhempi koira hyppäsi autoon, mutta pentu oli jotenkin vähän outo. Sain sen kyllä autoon ja kun lähdettiin ajamaan, niin molemmat nukahtivat välittömästi. Koko illan ne vain nukkuivat. Söivät halulla ja joivat vettä paljon. Olisivatko juosseet sutta karkuun koko yön. Tai olisivatko olleet itse jäniksen perässä. Tämä mysteeri ei selviä koskaan. Toisaalta löytöpaikka on matkan varrella erämökille päin. En silti jaksa uskoa, että ne olivat matkalla sinne. Mökkien välinen matka on kuitenkin 32 kilometriä.

Karkumatka kesti 28 tuntia. Mökillä Fluffy vain nukkui rauhallisesti, mutta Rauha oli jotenkin pelokas ja säikky. Otimme hänet nukkumaan meidän huoneeseemme yöksi ja nyt pentu on jo lähes normaali. Käytämme koiria nyt ulkona vapaana, mutta vain yksitellen. Tuntuu nimittäin siltä, että joukossa tyhmyys tiivistyy.

Tänään on pyhäinmiesten päivä. Oma pyhä miehemme lepää Mäntän hautausmaalla. Vanhempani kävelevät tänään laittamaan kynttilän Erkon haudalle.

Kaamoksen kaltainen tila.

Kun tulimme tänne, niin joku sanoi, että Kuusamoon tulee lumet lokakuun lopussa. Nyt on marraskuun ensimmäinen päivä ja lumista ei ole tietoakaan. Viikonloppuna kesäaika muuttui normaaliksi ja samalla huomasin, että pimeys saapuu aikalailla tasan kello 16.00. Päivä lyhenee vielä kaksi kuukautta, joten lyhyeksi päivä käy. Arkena pääsen koulusta kello 14.00 ja kun käyn kaupassa ja ajan tänne mökille, niin siinä se valoisa aika sitten menikin. Totta kai tämä lumettomuus korostaa pimeyttä ja muutenkin on sellainen sumuinen tihkusateinen sää.

Viime viikko oli syyslomaviikko täällä. loppuviikon olin erämökillä ja raivailin raivaussahalla ja vähän metsästelinkin. Menimme metsään alun alkaen vain yhdeksi päiväksi ja tein sellaisen poikkeuksen, että jätin tietokoneen tänne järvimökille. Reissu venähti kolmen päivän mittaiseksi ja tietokoneettomuuteen ja internetittömyyteen tottui nopeasti. Blogin kirjoittaminenkin jäi eikä se ole meinannut vieläkään palata. Ei ole kirjoituttanut yhtään, vaikka kai aiheitakin maailmassa olisi. Ehkä siirryn taas askelen kohti syvempää erakkoutta. Pienen askelen.

Loman jälkeen koulussa aloimme opiskelemaan Photoshopin käyttöä. Näin kahden päivän jälkeen se tuntuu aika raskaalta, mutta ei mahdottomalta. Uuutta asiaa tulee koko ajan ja käytännössä kuvia piirtelemme ja säätelemme. Muistettavaa on aikalailla paljon. Ja ymmärrettävää. Koulupäivän jälkeen olen aivan puhki, eikä oikein mitään jaksa tehdäkään. Ehkä ei tarvitsekaan?

Tämä kaamoksen kaltainen pimeys on varmaan ensimmäinen koitinkivi täällä pohjoisessa olemisessa. Toivottavasti lumi tuo valon ja toivottavasti se valo paistaa myös pään sisällä. Tätähän olen haaveillut ja tästä olen uneksinut. Yksin pimeässä kuin hauki syvänteessä.