Tulimme eilen tänne eräkämpälle itärajan tuntumaan. Tarkoitus on pistäytyä pari kertaa Venäjällä tankkaamassa autot ja myös tuoda kanisterissa bensaa myöhempää käyttöä varten. Olimme olleet täällä jonkun aikaa kun paikallinen ystävämme Aatos soitti ja kysyi, että onko koiramme tallessa. Kerroin näin olevan. Rajavartijat olivat toissa yönä kuulleet suden ulvovan suunnilleen viiden kilometrin päässä täältä. Sudet siis oikeasti ulvovat täyden kuun aikaan. Sen olen tiennyt koko ajan, että täällä on susia, mutta legenda kuuta ulvovasta sudesta on siis totta.
Venäjällä kävimme ja huomenna menemme uudestaan. Näistä käynnesitä kirjoitan blogin huomenna Kuusamoprojektiin ja voin sen sitten myös ehkä julkaista täällä. Reissun jälkeen pakkasimme reppuun evästä ja lämmintä vaatetta ja lähdimme vaeltamaan kohti etelässä sijaitsevaa laavua. Matkalla muistin, että pitää käydä nostamassa nuolukivi tolpan nokkaan. Kannoin sen pari viikkoa sitten hollille ja yritin laittaakin paikalleen, mutta ei mitta riittänyt. Nyt suunnitelma oli, että nostan vaimon harteille ja hän sitten asettelee kiven paikalleen. Kun saavuimme nuolukivipaikalle, niin hämmästys oli suuri. Nuolukivi oli tolpan nokassa. En tiedä kuka sen on sinne nostanut. Ehkä hirvi itse.
Lähdimme jatkamaan kohti määränpäätä. Aurinko paistoi ja matka taittui mukavasti. Meillä molemmilla on kädessä vesuri ja välillä pysähdymme napsimaan männyn kuivia alaoksia pois. En tiedä onko tällä metsänhoidollista merkitystä, mutta näkymät avartuvat ja oksan napsahdukset ovat terapeuttisia.
Pidimme Sonjankallion penkillä pienen limunaadinjuontitauon. Jatkoimme siitä matkaa kohti laavua. Noin kuusikymmentä metriä ennen laavua pysähdyimme suolla. Suon pinta oli pikkuisen jäässsä ja meidänkin jälkemme jäävät hyvin näkyviin. Pysähdyimme katsomaa suota tarkemmin. Karhun jälki. Aivan selkeästi karhu oli kulkenut suon yli. Jäljet näkyivät selvästi ja sanoisin, että se oli yksittäinen aikuinen karhu. Eivät siis ole vielä talviunilla. Jälki oli myös sillä lailla tuoreen oloinen, että se saattoi aivan hyvin olla tämän päiväinen. Samoilla alueilla siis samoillaan karhun kanssa. Pelottaako? Ei sitten pätkääkään.
Keittelimme laavulla nokipannukahvit ja istuimme ja nautiskelimme elämästä. Söimme myös tinapaperivoileivät, jotka ilmeisesti veljeni oli sinne jättänyt jemmaan tulevia varten. Tinapaperileipä on sellainen keksintö, joka ehdottomasti pitää patentoida ja markkinoida ympäri maailmaa. Kerron joskus millainen se on. McDonalds. Vapise.
Aurinko jo laski ja pimeässä kävelimme suolta kohti mökkiä. Karhuja ja susia ei todellakaan tarvinnut pelätä, sillä vaimoni kailotti puhelimessa koko matkan jutellen ystävänsä kanssa. Naisten juttuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti