On hanget korkeat. Maailma on parempi paikka nyt.

Pakkasta on kymmenen astetta. Juuri sellainen purevan mukava poskissa tuntuva kipristys. Kävelin kilometrin päähän hakemaan sunnuntain Hesarin heittolaatikosta. On tiistai. Helsingin Sanomat on huuruinen ja hiukan kostea. Sisällä kuvat ja kirjoitukset ovat odottaneet syväjäässä hetkeä, jolloin siirrän ne tajuntaani. Käytän Hesaria aikakauslehtenä ja luen juttuja viikon mittaan. Ei kai se nyt niin kovin tarkkaa ole lukeeko jonkun jutun tänään vai kolmen päivän päästä.

Käyn heittämässä lehden tuvan pöydälle ja lähden koiran kanssa jäälle kävelemään. Käytän koiria ulkona yksitellen. Tuntuu tyhmältä, mutta vielä toistaiseksi koulutus on vielä sillä lailla kesken, että haluan pitää yksittäisen koiran kontaktissa mieluummin minuun kuin lajitoveriinsa. Täällä ei ole muuta katuvalaistusta kuin taivaalla tuikkivat tähdet. Kuukin on nyt niin ohuena sirppinä, että se ei paljon asiaa auta. Kävelen edelleen rannan suuntaisesti, vaikka todennäköisesti jää kestäisi myös syvemmällä. En ota riskiä. Maisema on valkoinen, mutta lunta on vain muutama sentti. Ei ole hanget korkeat. Ei ole nietoksia. On vain valkoinen pinta.

Lähdimme viime viikon torstaina etelään. Torstai oli matkapäivä. Perjantaina minua haastateltiin ja videoitiin yhtä tulevaa näyttelyä varten. Piti muistella kulunutta kahtakymmentä vuotta. Tallennusta tuli yli kaksi tuntia ja minusta tuntui, että raapaisin vain pintaa. Oli hauskaa kun olen itse tehnyt samaa työtä aikaisemmi pari vuotta sitten. Siis haastatellut ihmisiä ja yrittänyt viedä muistelemista hyvällä fiiliksellä eteenpäin. Tiedän myös minkälaiselta puhe näyttää litteroituna. (sanasta sanaan kirjoittuna) öö.. niinku... mites se menikään... öö no jos sitten vaikka ... jne jne. Lähetin myös oikein sekoilevan puheen jälkeen terveisiä litteroijalle. Hän joutuu senkin ylös kirjaamaan. Toivottavasti se piristää myös hänen työpäiväänsä sitten joskus ehkä tulevana keväänä. Kahdenkymmenen viime vuoden muisteleminen oli myös erittäin terapoivaa. Aika meni kuin siivillä. Haastattelun jälkeen oli hyvä ja kevyt olo.

Kajuutan palaset alkavat olla valmiina

Kun sain muistelot muisteltua, niin riensin autoon ja lähdin vaimoni kanssa kohti Tamperetta. Vaimo meni tyttären luo ja minä jatkoin veneveistämölle. Siellä katseltiin veneenveistäjän kanssa kuinka homma etenee ja miten tästä edetään. Puuveneen rakentaminen on ammattilaisen hommaa. Ei siinä ole yhtään suoraa seinää. Kaikki kaartuu joka suuntaan ja kulmatkaan eivät koskaan ole suoria. Yritin vuosia sitten itse tehdä kajuutassa korjauksia ja teinkin yhden seinän. Sain sen purettua ja yhden lasinkin rikottua. Käytin sitä muottina ja yritin parhaani.


Kuitenkaan mitään muuta en siitä oppinut,  kuin sen, että en ole veneveistäjä. Tein kyllä sen seinän valmiiksi, mutta se oli aikalailla susi. Ei se ollut aikalailla susi vaan se oli surkea.

Uusi kansirakenne ja runkoa sisäpuolelta. Huom. ruori vasemmalla.

 Pieni haave edelleen on, että ensi kesänä lähden Saimaan vesistöön. Siitä olen kai aikaisemmin tänne kirjoitellutkin ja jos se toteutuu, niin kai siitä(kin) päiväkirja syntyy.  Illalla ajelimme takaisin Mänttään ja Sonja tuli mukanamme synnyinkaupunkiinsa. Asustelimme vanhempieni luona.

Launtaina oli sitten varsinaisesti se syy miksi olimme etelässä käymässä. Illalla oli Lions Club Mäntän 50-vuotis juhla. Olen tämän klubin presidentti ja olin luvannut hoitaa virkaa tähän juhlaan saakka. Oikeasti en ole oikein hyvin hoitanut vaan seuraajani Pekka on käytännössä hoitanut pressan tehtäviä oman pusikossa istuskeluni ajan. Illalla kuitenkin pönöttelin vaimoni kanssa ja seurustelin ihmisten kanssa. Pidin puheenkin ja taisin pitää toisenkin. Mukavaahan oli nähdä paljon tuttuja ja ystäviä, mutta kyllähän se juhlasosiaalinen elämä on aikalailla raskasta. Juhlan päättymisen jälkeen vielä joukko ystäviä valtasi hotellihuoneemme ja jatkoimme siellä maailman parantamista aamu neljään saakka. Aamulla oli niin raskas olo, että maailman on pakko olla parempi paikka tällaisen parantamisen jälkeen.

Maanantaina oli vielä yksi kokous Jyväskylässä ja sekin tuntui aika raskaalta. On mukavia kokouksia ja on raskaita kokouksia. Tämä oli vähintään norsun painoinen. Mutta kun kokous päättyi, niin mieli alkoi pikkuhiljaa siirtyä taas eteenpäin. Sielun silmät lensivät pohjoista kohti. Ajoimme rauhallisesti ensin Siilinjärvelle, josta poimimme mukaan kolme koiraa. (Bretonit) ja matka jatkui pimeässä illassa. Olimme menossa kotiin.