On loppuelämä aikaa yrittää.

Lähden huomenna Mänttään. Rehellisesti sanoen ei huvittaisi yhtään. Kirjoitin joskus, että yksi harrastus pitää minun toista jalkaani Mäntässä vielä tämän syksyn. Olemme kyllä tässä kerhossajo suunnitelleet asioita niin, että en tarvitse enää niin paljon käydä kokouksissa. Ehkä kolme kertaa tänä vuonna. Osan kokouksista hoidamme skypen kautta. Muu porukka on siis paikalla kokoustilassa ja minä johdan puhetta täältä näköpuhelimen välityksellä. Huomenna on kauden avauskokous ja haluan olla kertomassa face to face porukoille näistä muutoksista. En luule olevani korvaamaton, mutta on korrektia hoitaa hommat selkeästi ja suoraan. Olen lupautunut tähän tehtävään pari vuotta sitten ja päätös siirtyä tänne pohjoiseen syntyi vasta lopullisesti kesällä. Ajatushan syntyi tammikuun lopulla.

Harmittaa, että huomenna joudun olemaan poissa koulusta. Luokka lähtee kuvausretkelle Jyrävälle. Siis yhdelle suomen komeimmista koskista. Olen käynyt siellä pari kertaa, joten ei harmita ihan niin paljon. Kuitenkin kosken jyly on aina sellainen kokemus, jota ei haluaisi menettää. Lohtuna asiassa on se , että  hyviä retkiä on tulossa myös tulevaisuudessa.

Olemme nyt olleet luokkana kolme päivää ja ryhmä tuntuu kivalta. Ikähaitari on jotain 15 - 50 vuoden väliltä ja minä olen siellä vanhassa päässä. Ollaan käyty teorioita läpi ja tutkittu suljinaikoja, aukkoja ja ISO lukuja. Laskeskeltu mielessä näiden vaikutuksia toisiinsa. Viime yönä unissani pohdin näitä ja kuvasin niin maan perskuleesti. Siellä ne aivosolut yrittivät järjestellä tietoa johonkin myöhemmin käyttöön otettavaan muotoon. En ole koskaan ollut mikään hirveän innokas opiskelija. Nyt tuntuu, että opiskelu maistuu oikein hyvälle. Jotenkin halu ymmärtää tätä valokuvajuttua motivoi ihan hirveästi. Siis oikeasti harmittaa kun joudun lintsaamaan koulusta.

Koulupäivät ovat tähän elämäntilanteeseen sopivan lyhyitä. Maanantaisin 10 -15 ja muina päivinä 9 - 14. Joka toinen perjantai on urheilupäivä ja joka toinen perjantai 9- 13. Koulun jälkeen käyn tarvittaessa kaupassa ja tulen mökille. Syön jotakin ja otan päiväunet. Unet kestää puoli tuntia tai enemmän. Nousen rauhassa ylös ja teen jotain muuta ihan rauhassa. Tänään lähdin koirien kanssa kävelemään harjannetta pitkin samalla koiria kouluttaen. Käveltiin noin puolitoista tuntia tihkusateessa. Otin valokuvia ja koirat juoksivat ja etsivät riistaa. Ennen kanalintukautta on hyvä vanhallekin koiralle löytää pari hyvää seisontaa. Yhden teeren näin lentämässä, mutta muita kanoja ei ollut. Koirat hakivat kyllä hyvin ja pentukoirakin oli ensimmäistä kertaa ihmettelemässä metsästyksen salaisuuksia. Pääasiassa se kulki mukanani, mutta välillä kevi vähän vanhempien koirien kassa haistelemassa jälkiä. Jänisongelmainen koira sai myös pari räväkkää jänisajoa, mutta sain sen viheltämällä pois ajosta aika nopeasti. Uskon, että ongelma voitetaan vielä tänä syksynä.

Olen metsästänyt aika monella ajokoiralla (jäniskoiralla) En muista monenkaan saaneen jänistä ylös ajoon näin nopeasti kuin tämä bretoni, jonka pitäsi välttää niitä jäniksiä. Onkohan herra Myrphy taas asialla? Koirien kanssa metsässä kulkeminen on kyllä melkein parasta mitä voin keksiä. Tähän kun vielä yhdistää kuvaamisen, niin aika hauskaa ja terapoivaa ajanvietettä on luvassa. Aion myös tulevaisuudessa enemmän ja enemmän keskittyä siihen, että ohjaan ja koulutan koiria ja jätän ampumisen vähemmälle. Kuljen kameran kanssa ja jos on joku kaveri, niin hän saa toimia pyövelinä. Toki koulutusvaiheessa kun kuljen yksi koiran kanssa, niin joudun sen ensimmäisen pudotuksen tekemään hyvästä seisonnasta. Mutta jos tulevaisuudessa saisin vaikka yhden kuvan, jossa kaikki tekniikka on kohdallaan. Siis sommittelu, terävyys, liike, valo, tunnelma. Riekkoparvi pyrähtää ilmaan ja kuvassa vielä koira ja ehkä metsästäjäkin. Jos sata kertaa seisonnalta päästään lähtöä kuvaamaan, niin se voi kerran onnistua. Tai sitten se ei onnistu. Loppu elämä on kuitenkin aikaa yrittää.

Koulua, suosukellusta ja uusi ajokoirarotu.

Menin päivällä hyvissä ajoin koululle. Rehtori olikin pääoven edessä juttelemassa parin tyypin kanssa ja morjestin häntä. Hän kertoi, että aloitetaan ruokailulla ja sitten hän informoi talon tavoista sitten  tarkemmin. Minulla oli vielä aikaa, joten lähdinkin ajelemaan autolla. Ajellessani tuli mieleen, että käynpä katsomassa karhuntassussa Hannu Hautalan näyttelyn. Hannu Hautala on kuuluisa Kuusamolainen luontokuvaaja. Katselin näyttelyä ja totesin, että tänne pitää tulla paremmalla ajalla uudestaan.

Menin koulun ruokasaliin ja katselin ihmisiä. En osannut mitenkään tulkita ketkä ovat henkilökuntaa ja ketkä opiskelijoita. Otin ruokaa ja istuin itsekseni syömään. Vieressäni oli kaksi naista ja puheista päättelin, että he olivat henkilökuntaa. Söin hiljaa ja katselin ihmisiä. En vieläkään voinut päätellä mitään. Aterian päätyttyä rehtori nousi seisomaan. Paikalla oli enää noin viisitoista ihmistä. Rehtori kertoi opistosta ja tulevasta vuodesta. Kertoi myös mitä kursseja vuoden aikana on talossa. Mukavan pieni on tämä koulu. Varmaan vuoden mittaan oppii tuntemaan jossain määrin kaikki opiskelijat. Valokuvausta opiskelee vain kymmenen henkeä.

Siirryimme luokkaan, jossa meidän valokuvauksen opettaja otti meidät vastaan. Kävimme läpi tulevaa vuotta ja esittelimme itsemme. Kerroin lyhyesti, että lapset muutti maailmalla ja minä otin loparit. Päätin muutta vaimon kanssa Kuusamoon ja näin lehdessä ilmoituksen kurssista ja tulin tänne. Minulla on kamera ja käytän automaattisäätöjä. Haluan oppia ymmärtämään miksi ne oikeat valokuvaajat raplaavat sitä kameraansa niin paljon. Luvassa on kiinnostava vuosi. Keväällä menemme muun muassa kuvausmatkalle todennäköisesti Lofooteille. Olen kerran käynyt siellä ja haluan mennä uudestaan. Se on mahtavaa seutua.
Koulun jälkeen opettaja vei meidät pienelle saitsarille Kuusamoon. Vaikka olen ollut täällä paljon, niin nyt kiinnitti huomiota, että täällä on todella paljon ruokapaikkoja.

Koulusta ajelin tänne mökille ja syönnin jälkeen otin kunnon päikkärit. Nukuin todella syvässä unessa ja onnellisena. Kun heräsin, niin tuntui hyvältä. Tuntui oikealta. Herättyämme lähdimme erämökille saunomaan ja olin päättänyt kouluttaa hiukan koiria näin metsästyskauden alla. Veljeni koiralla on ollut ongelmia jänisten kanssa. Tai siis veljeni koira luulee olevansa jäniskoira. Ajaa kuulemma jänistä oikein haukun kanssa ja sitkeästi. Tulimme mökille ja päästin koirat irti. Homma meni mallikkaasti, kunnes huomasin tällä jäniskoiralla olevan jotain nenässään. En päässyt aivan vierestä reagoimaan kun koiraa jo vietiin suoraan länteen ja lujaa. Vihelsin, mutta ei auttanut. Menin sisälle, vaihdoin housut ja laitoin kumpparit jalkaan. Otin makkaran paloja talouspaperiin ja lähdin koiraa hakemaan.

Olen päättänyt poisopettaa tätä koiraa pelkästään hyvällä. Palkitsemalla kun se tulee luokse. Aina kun koira tulee luokse niin sitä kehutaan. Siis raamatullisin menetelmin. "Taurastakaa lammas. Tuhlaajapoika palasi kotiin." Kuulin koiran ajohaukun noin parin sadan metrin päästä. Kävelin määrätietoisesti kohti suota. Suon yli lompsottelin ja samalla seurasin koiran haukun etenemistä. Suo oli koko ajan vetisempää ja jouduin hiukan peruuttamaan. Kiire oli kova, koska halusin päästä koiran luo mahdollisimman nopeasti.  Vaihdoin reittiä ja yhtä äkkiä mätäs jalan alla heilahti ja huomasin syöksyväni pää edellä suohon. Siis sukelsin suoraan märkään suohon. Naama upposi turpeeseen ja eteen ojentamani kädet vajosivat maan äidin syleilyyn.

Yritin punnertaa ylös, mutta kovaa maata ei ollut missään. Kierähdin ylös ja jatkoin matkaa samalla turvetta suustani sylkien. Kiroilin mennessäni, mutta päämääränä oli ottaa se koira kiinni. Näin erilaisia paskoja matkalla ja tutkiskelin, josko karhukin on pyörinyt täällä. Ei ehkä kuitenkaan, mutta poroja on paljon liikkeellä. Viimein näin vilahduksen koirasta ja vihelsin. Ei vaikutusta. Ajo siirtyi pikkuhiljaa pois päin. Palasi sitten lähemmäksi. Siirryin metsäautotiellä edestakaisin ja viimein näin taas vilahduksen. Koira tuli tietä kohti. Tielle. Huusin lempeästi. Istu.

Koira pysähtyi istumaan ja näytti, että kieli roikkui tiessä. Koira oli ajosta aivan läkähtymäisillään. Juttelin sille mukavia ja tarjosin suossa uitettua makkaraa. Koira ei ensin läähätykseltään ottanut. Sitten viimein otti yhden palan.  Kävelimme yhdessä rauhallisesti kohti mökkiä. Olen päättänyt, että en kytke koiraa ollenkaan, vaan koitan pitää sitä hyvällä kontaktilla yhteydessä isäntään. Kaikki menikin hyvin siihen asti kunnes tyttäreni soitti. Vastasin puhelimeen ja koira otti vainun jäniksestä ja lähti.

Tarina venyy liikaa, mutta koira juoksi taas vähän aikaa ja sitten sain sen helposti kiinni. Työ jatkuu ja työsarkaa on tämän koiran kanssa paljon. Luottamus on jo hyvä ja uskon, että tämä jänishomma saadaan pois kun teeriä alkaa tippua. Ja jos ei ala, niin meillä on todella vikkelä jäniskoira.  Vaimoni näki tänään jäniksen ampumaetäisyyden päästä kun koira oli ajanut sen liikkeelle. Pitäisiköhän se koira viedäkin ajokokeisiin? Saakohan bretonin viedä jäniskokeisiin?

Kaaoksesta Kuusamoon.

Mitenkähän juuri nyt tuntuu, että on loppuelämän ensimmäinen päivä? Ajoimme illalla mökin pihalle tasan kello yhdeksän. Pysäytimme autot, nousimme ulos yhtäaikaa ja halasimme. Täällä sitä nyt sitten ollaan. Tätä on suunniteltu jo seitsemän kuukautta. Nyt se on totta.

Viimeiset päivät kotona olivat yhtä kaaosta. Tyhjensimme saman aikaisesti sekä kotia, että työpaikkaa. Kahdenkymmenen vuoden roippeet piti koittaa saada johonkin järjestykseen. Heittää pois tarpeeton ja tallettaa tarpeellinen. Koko ajan piti päättää asioiden ja tavaroiden tarpeellisuudesta. Loppua kohti päätäntä vaikeutui ja nyt mukana ja varastoituna on taas paljon myös tarpeetonta tavaraa. Odottamassa seuraavaa siirtoa.

Meidän piti olla lauantaina Viialassa sururyhmän tapaamisessa viimeistään kello 16.00. Pääsimme lähtemään Mäntästä noihin aikoihin. Vielä piti matkalla käydä viemässä koirat hoitoon Orivedelle ja viedä Tampereelle tyttärelle joitakin tavaroita. Lähtöpäivien kaaos myös teki sellaisen mukavat paineen, joka sitten täällä pohjoisen rauhassa ehkä helpottuu. Siis oikeasti senhän on pakko helpottua.

Sururyhmä on alunperin syntynyt Tampereella, kun menimme Mannerheimin lastensuojeluliiton lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmään. Me kaikki pariskunnat olemme menettäneet lapsemme saman vuoden sisällä. Olemme siellä todenneetkin, että emme kukaan olisi halunneet tutustua toisiimme. Ryhmän kokoontumisia oli muistaakseni viisi kertaa, mutta olemme sen jälkeen kokoontuneet silloin tällöin vapaamuotoisesti. Vuosi sitten oli miesten saunavuoro Viialassa ja silloin päätimme, että vuoden päästä otetaan vaimot mukaan. Saunottiin ja uitiin. Sitten syötiin ja istuskeltiin nuotiolla myöhään yöhön. Välillä vedet valuivat silmistä savusta, välillä surustakin, mutta todella usein myös nauroimme vedet silmissä.

Jos joku olisi tullut paikalle ja olisimme kertoneet olevamme sururyhmä, niin olisi vaikea ollut varmastikin uskoa. Mukavia ihmisiä suuri joukko, joiden kanssa pystyy puhumaan niin ilot kuin surutkin. Tässä joukossa on surukokemusta liiankin paljon. Matkalla ajellessani yksin mietin, että ei auta kuin opetella elämään kuoleman kanssa.

Aamulla söimme aamupalaa ja kävin uimassa. Lähdimme ajelemaan kohti pohjoista. Orivedeltä koirat kyytiin ja välipysähdys anopin mökillä Lapinlahdella. Siitä sitten matka jatkuin ja Sukevan kohdalla otin veljeni koiran kyytiin. Meillä on nyt täällä talven yli kolme Bretonia. Illalla pidin koirakoulua mökin pihalla ja kaikki tuntuu menevän hyvin. Illalla koirakoulua ja kohta lähden kirkonkylälle itse kouluun. Vähän jännittää, kun en ole pitkään aikaan koulun penkillä ollutkaan. Viimeksi vuonna 1999. Sehän oli viime vuosituhannella.

Yritin tähän kirjoittaa viimeisten päivien tapahtumia lyhyesti. Tästä eteenpäin blogi kertoo tästä muutoksesta ja elämästä uudessa erilaisessa ympäristössä. Ennenhän tämä on ollut lomapaikka, mutta nyt tänne pitää saada myös arki mukaan. Miten se sujuu jää nähtäväksi. Blogin osoite on erakoksi. Nyt se voisi jo olla erakkona. Nyt tämä erakko siis menee ihmisten keskelle opiskelukauden avaukseen. Sosiaalinen erakko.

Viimeiset päivät ovat käsillä.

Herään viiden jälkeen sumuiseen syysaamuun. Edessä on taas loputonta pakkaamista ja tavaroiden kuljettamista. Tänään tulee myös uusi toimitusjohtaja koko päiväksi. Yritämme siirtää tietoa niin paljon kun voimme. Varmasti vielä sähköpostilla avitamme myöhemminkin. Toisaalta jokainen luo omat käytäntönsä. Kaksikymmentä vuotta sitten luotiin taidekeskus Honkahovi ilman ohjekirjaa ja ilman edeltäjän neuvoja.

Pitkä kirjoittamattomuus ei johdukaan siitä, että karhu söi kirjoittajan. Karhujahdista tulin maanantai-iltana ja sen jälkeen tätä muuttorumbaa on tehty. Sekä töissä, että kotona. Karhujahti oli kyllä erittäin jännittävää puuhaa. Samalla tutustuin myös useisiin uusiin Kuusamolaisiin. Karhujahdissa pelasimme joukkuepeliä uusien pelaajien kanssa. Joukkueen valmennusjohto oli paikallisten käsissä. Jännittävin paikka oli seuraavanlainen:

Sunnuntaiaamuna tieltä oli löytynyt tuoreet karhunpaskat. Koirat paskalta jäljille ja miehet olikin jo jaettu aiemmin alueelle passipaikoilleen. Minä kävelin vanhan tuttavamme Kuusamolaisen alkuasukasopas Aatoksen kanssa kumpareelle kauniin suolammen rantaan. Katsoin kaunista sumuista maisemaa ja samalla pohdin, että tämähän näyttää sellaiselta paikalta, josta karhu hyvinkin voi tulla. Samalla huomasin kuinka sydämen syke tiheni hiukan. Aatos oli mukana oppaanamme vieraissa maastoissa, eikä hänellä ollut edes asetta mukana. Homma oli siis minun vastuullani.

Asetuin passipaikalle istumaan kannonnokkaan. Aatos istui hiljaa toisella kannolla. Passissa tulisi olla mahdollisimman liikkumatta ja hajuttomana. Odottelimme siinä hiljaa puolisen tuntia. Aatos sai puhelimeen viestin, että koirat ovat tulossa meitä kohti. Nykyään koirilla on tutkapanta kaulassa, joten koiranohjaajat voivat seurata koiria puhelimistaan. Aatos kuiskasi minulle hiljaa, että vaihdetaan hiukan passipaikkaa. Noustaan ylemmäs kumpareelle, jotta karhu ei kierrä meitä. Kohta siirryttyämme tuli uusi viesti ja palasimme alkuperäiselle paikalle. Enää en istunut. Olin ampumavalmiudessa.

Ajattelin, että no niin. Näinkö se karhu nyt tuleekin ensikertalaiselle ammuttavaksi. Karhuhan saattaa juosta vielä sata metriä hyvän tappavan osuman jälkeen. Katsoin metsän reunaan ja siitä vähän syvemmälle. Näkyvyyttä oli noin 70-80 metriä. Tuosta kun se tulee ja minä lassautan täydellisen osuman, niin karhu tulee viimeisillä voimillaan ja syleilee minut kuoliaaksi. Olipas taas hyvä idea tämä metsälle lähtö.

Olin siis ampumavalmiudessa ja kaikki aistit keskittyneenä. Hetken päästä metsästä kuului risahdus. Sydän hyppäsi kurkkuun ja tunsin kuinka adrenaliini virtasi kehossani. Kaikki aistit olivat erittäin herkkänä. Kuului lisää ääniä ja nyt jo läähätystäkin. Tuijotin liikkumatta ampumavalmiina metsään ja yritin nähdä puskien ja puiden läpi. Viimein näin vilahduksen. Koira, toinen koira.

Kaksi karhukoiraa juoksi haistellen maata suoraan meitä kohti. He jatkoivat meistä eteenpäin lyhyesti meitä tervehtien. Tilanne oli tältä osin ohi. Ilmoitimme koiramiehille, että koirat menivät tästä läpi. Laitoin aseen varovasti kannolle ja otin vesiryypyn. Huomasin kuinka tilanteen lauettua käteni tärisivät. Juttelimme Aatoksen kanssa ja totesimme, että karhu on mennyt tästä kohti varhain aamulla. Seisoin siis karhun reitillä ja juuri oikealla paikalla.

Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli emokarhu pentunsa kanssa. Jälkiä löytyi erään tien ylityksen kohdalta. Kukaan ei nähnyt karhua, emmekä olisi voineet, emmekä halunneetkaan ampua heitä. Äidiltä ei saa ampua lasta, eikä lapselta äitiä.

Eilen oli viimeinen tapaaminen lehdistön kanssa työn merkeissä. Tänään on juttua lähtemisestämme, muutamassa alueen lehdessä. Vähän haikealta tuntui, kun jutusteltiin ja muisteltiin menneistä tuttujen toimittajien kanssa. Kaikki kolme olivat toimittajina myös silloin kun aloitimme. Ystävyys on syntynyt myös vuosien varrella. Mukavia tapaamisia on ollut muutamia kertoja vuodessa. Pientä haikeutta ilmassa.

Nyt on käsillä viimeiset päivät täällä. Kun vielä jaksaa puristaa pari tiukkaa pitkää päivää, niin sitten voi lähteä kevein mielin. Toivottavasti?

Eläintensuojelijaystäväni. Älkää lukeko tätä blogia.

Taas on ollut niin paljon säpinää viime päivinä, että en ole tänne kirjoitellut. Se on paha asia päiväkirjan vuoksi, sillä silloin kun olisi paljon kirjoitettavaa, niin ei kirjoita. Ja silloin kun olisi enemmän aikaa kirjoittaa, niin ei tapahdu mitään ihmeellistä. Olkoon tämä löyhä esipuhe jonkinlainen johdanto pikamuistiinpanoihin, mitä viime päivinä on tapahtunut.

Tiistaina oli hallituksen kokous, jossa irtisanoin itseni. Olin toki aiemmin jo ilmoittanut opiskeluistani ja Kuusamoon muutosta , mutta face to face nyt kerroin hallitukselle ratkaisuistani. Samassa kokouksessa myös valittiin uusi toimitusjohtaja firmalle. Irtisanominen astuu voimaan 1.9. Homma meni oikein hyvässä sovussa ja jään vielä ainakin toistaiseksi hallitukseen. Olen siis toisella jalalla vähän mukana asioiden järjestelyissä. Mutta todella vähän.

Keskiviikkona meillä oli näyttelyn purkupäivä. Suurin osa taiteilijoista oli paikalla ja  he purkivat ja pakkasivat omat osuutensa. Seurusteltiin myös paljon ja käytiin läpi näyttelyä ja sen saamaa palautetta. Kerroin myös tästä irtaantumisesta ja Kuusamoon lähdöstä. Henki oli mukavan rento ja taas tämän ammatin parhaat puolet tulivat esille. Se on aina ollut mukavien taiteilijoiden kanssa toimiminen. Jotenkin se vaan on niin hemmetin mukavan mutkatonta sakkia kaikkinensa. Ja joka ikinen on ihan  oma tyyppinsä, vaikka yritin puristaa juuri taiteilijat yhteen lokeroon.

Eilen iltapäivällä taiteilijat sitten poistuivat, paitsi tuon Honkahovin edessä olevan valtavan työn taiteilijat. Sitä taiteilijat ystävineen on purkaneet nyt jo pari päivää ja vieläkin se suurimmaksi osaksi on pystyssä. Vielä jonkinlainen rupeama menee ennen kuin se on kokonaan kadonnut tästä ympäristöstä. Teoksen osia liikkuu ja jää aivan varmasti vielä kiertämään tällä taiteen kentällä vuosienkin päästä. Niin paljon materiaalia siinä on kierrätettäväksi. Illalla vielä polteltiin roskia nuotiolla ja paranneltiin maailmaa taiteilijoiden kanssa. Mutta silti aamulla Tampereen kautta Helsinkiin!

Aamulla vaimon kanssa ylös seitsemältä ja valmiiksi pakatulla autolla Tampereelle ja siitä sitten Helsinkiin. Töiden luovuttamista taiteilijoille ja lämpimiä jäähyväsiä. Takaisin Mänttään ja suoraan kokoukseen johtamaan siellä puhetta. Nyt kirjoitan blogia vaikka minun pitäisi pakata huomenna alkavaa reissua varten. Kaupungissa asuvat eläinsuojelijaystäväni voitte lopettaa lukemisen ihan suosiolla tähän.

Lähden nimittäin huomenna Kuusamoon parin autolastillisen kanssa. Menemme mökille ja sekä lauantain, että sunnuntain olemme karhujahdissa. Kerroin kevään blogeissa karhujen jälkien kohtaamisesta ja olin välillä todella lähellä karhua tai karhuja. Sinänsä karhuja ei tarvitse maastossa pelätä, mutta niiden lisääntyessä liikaa alkaa tulla ongelmia. Kun ruoka ei riitä metsässä, niin karhut alkavat tulla ihmisten ruokapöytiin. Karhuja verotetaan itäisellä poronhoitoalueella kaudessa noin 45 kappaletta. Meinaamme osallistua näihin verotustalkoisiin. Kun nyt menemme surmaamaan näitä viattomia luontokappaleita, niin luonnonsuojelija/eläinsuojelija- ystävilleni terveisiä, että Karhu on näistä riistaeläimistä kuitenkin suomessa ainoa, jolle ihminen voi ottelussa hävitä.  Karhu söi juuri Venäjällä kaksi ihmistä. Että vähän niin kuin tasaisempaa ottelua on luvassa.

Varmasti vielä palaamme Mänttään.

Olen miettinyt, että mitä kirjoittaisi kahdenkymmenen vuoden rupeamasta blogiin? Ei sitä voi kirjoittaa. Jos kirjoittaisin kappaleen jokaisesta kohtaamastani taiteilijasta, niin siitä tulisi paksu kirja. Jokaisesta kuraattorista voisin kirjoittaa vähintään pari novellia. Hauskoista sattumista tulisi vitsikirja ja draamaa olisi moneen salattujen elämien jaksoon. Opaskirjan voisi kirjoittaa kuinka vanhasta tehtaasta tehdään nykytaiteen näyttelyhalli ja kuinka kartano muutetaan taidekeskukseksi. Joka kodin maalausniksit syntyisi myös niistä tuhansista neliöistä, joiden väriä on vaihdettu kuhunkin näyttelyyn. En siis kirjoita maailman pisintä blogia, mutta rikas on elämäni ollut tämän taiteen parissa. Taloudellisesti ei ensinkään, mutta tapahtumien ja ihmisten rikkaus on ollut se liikkeellä pitävä voima.

Mutta kaikkeen väsyy. Ennen kuin näyttely on valmis, niin sitä miettii jo sen purkamista. Uuden näyttelyn ideakin pitää olla jo mielessä ja sen valmistelut käynnissä. Parhaimmillaan on monen näyttelyn ajatukset ja prosessit käynnissä saman aikaisesti. Jossain vaiheessa tulee raskaaksi soittaa ja kysyä apua kavereilta. Siis talkookerjäläisen tehtävä tuntuu raskaalta. Jossain vaiheessa kaikkinainen puhelimessa puhuminen tuntuu raskaalta. Soittaa vieraille ihmisillä ja kysyä ja selittää asioita. Kohta jo tutuille ihmisille soittaminenkin tuntuu raskaalta. Onneksi jossakin välissä tätä näyttelyiden loputonta ketjua tuli sähköposti. Sillä sai vietyä hyvin monia asioita eteenpäin ilman suoraa ihmiskontaktia. Tekstiviesti. Mikä loistava keksintö.

Kun kaikenlaiseen järjestelyyn ja organisointiin väsyy, niin silloinhan on mietittävä muita tapoja elää tätä elämää. Kun on tekemisissä satojen ihmisten kanssa, niin kaipaa yksinäisyyttä. Ei siinä mitään vaikka nämä sadat ihmiset ovat hyviä ja mukavia ihmisiä, niin silti siihen jatkuvaan kontaktointiin väsyy.

Kuten tämän blogin osoitteessa jo kerrotaan päämäärä siirtyä erakoksi, niin nyt matkalla se on hiukan muuttunut. Siirrymme toki pohjoiseen, missä on helpompi kadota erämaahan yksinäisyyteen. Kuitenkin parin viikon päästä olen ryhmässä vieraiden ihmisten kanssa. Opettaja ja oppilaita. Yksi rentouttava piirre tässä kuitenkin on. Minun ei tarvitse miettiä mitä tehdään. Opettaja on suunnitellut ohjelman. Opettaja opettaa ja minä kuuntelen. Ehkä kyselen tyhmiä. Jos joskus oppilastöistä tehdään pientä harjoitusnäyttelyä, niin tuon vain omat työni sinne ja kysyn mihin nämä laitetaan. Missä on vasara ja missä on nauloja. Hillitsen itseäni, että en ala ripustamaan myös opiskelutovereiden töitä. Vedän roudarin teippiä suuni eteen, että en sano: Pikku juttu. Menkää te kotiin, niin minä ripustan koko näyttelyn.

Vaikka nyt tuntuu väsyttävältä ja haikealtakin, niin olen iloinen, että se ajatus joka tammikuussa tuli on ollut koko ajan kirkkaana mielessä. Suunnitelma, jossa kunnialla hoidetaan kesänäyttely ja sen purku ja sitten lähdetään pois nyt toteutuu. Enää pari viikkoa ja sitten näkemiin Mänttä. Joskin vajaan viikon päästä tulen jo käymään hoitamaan pari jo sovittua juttua, mutta kuitenkin.

Moni on kysynyt, että palaammeko koskaan Mänttään takaisin? Olen sanonut, että aivan varmasti palaamme. Meillä on hautapaikat ostettuna Savosenmäessä. Sukunimikin on jo valmiiksi kiveen kirjoitettu.

Kohti ääretöntä ja sen yli.

Viimeisen näyttelyn viimeinen päivä on takana. 22 vuotta taidenäyttelyiden tekemistä. Tuottajana, roudarina, kuraattorina, rakennusmiehenä, suunnittelijana, siivoojana, lipunmyyjänä, keittiöapulaisena, puutarhurina, talonmiehenä, ruohonleikkaajana, tsupparina, apupoikana, paskakaivontyhjentäjänä, konttoristinä ja sihteerinä. Hienoja ja mukavia vuosia. Yli viisisataa suomalaista taiteilijaa on ollut yhteistyökumppanina. Siis kuvataiteilijaa. Muusikoita ja muita esiintyjiä kymmeniä. Hienoja ihmisiä paljon.

Mutta aika aikaa kutakin. Nyt kohti pienempää olemista ja pienempää tekemistä. Mitä se on, sen aika näyttää. Nyt väsyttää, mutta olo on onnellinen ja huojentunut. Viimeinen rutistus näyttelyn purussa ja kuljetuksessa ja sitten kohti uusia seikkailuja. Kohti ääretöntä ja sen yli.

Kyltti jää, mutta minä lähden.

Kävin torstaina lääkärissä ja sydänfilmissä ei ole mitään hälyyttävää. Otettiin hiukan kokeita, joiden tulokset saan tiistaina. Lääkäri arveli, että jos niissä ei ole mitään poikkeavaa, niin kyseessä on todennäköisesti stressi. Eli tämä erakoksi siirtyminen stressaa kuitenkin ja ehkä myös nämä viime hetken järjestelyt. Muutospaineet.

Mieleen tuli vanha vitsi:

Mies meni lääkäriin ja lääkäri tutki hänet. Viimein hän sanoi miehelle, että teillä on laiska sydän. Siihen mies tokaisi, että no sehän kävi hyvin. Laiskahan minä olen itsekin.

Kävimme alkuviikosta Turussa. Yhden päivän pikavisiitti. Pitkin kesää ihmiset ovat sanoneet, että Turun näyttelyt ovat vaatimattomia Mäntän näyttelyihin verrattuna. Uskon että ihmiset Turun näyttelyistä puhuessaan tarkoittavat Logomon näyttelyitä. Kävin siis katsomassa ne. Logomossa on jalkapallonäyttely, Tuli on irti- näyttely, joka kertoo Turun palosta ja tulesta ylipäätään, sekä valokuvanäyttely Liisa Ihmemaassa. Näyttelyt ovat ihan hyvin ja huolella tehtyjä kokonaisuuksia. Valokuvanäyttely on erittäin hyvää laatua, mutta tokihan nämä ovat vähän vähäisiä meidän tarjontaamme verrattuna. Turku on euroopan kulttuuripääkaupunki ja Mänttä suomen kuvataidepääkaupunki, jos tälläisen nimityksen voi heittää tällä foorumilla.

Logomo on näyttelytilana mielestäni oikein hyvä ja väljä. Kulttuuripääkaupunkivuoden jälkeenhän se jatkaa myös elävänä kulttuuritilana. Tiloja on riittävästi tehdä siitä vaikka kokonaan nykytaiteelle varatun keskuksen. Silloin saisi rakennettua riittävästi volyymia, jotta me nenä nyrpällään olevat nykytaideihmisetkin jaksamme hilata luumme Turkuun.

Honkahovin näyttely on auki enää kaksi päivää. Sitten omalta osaltani loppuu tämä homman pyörittäminen. Kaksi vuotta sitten elokuun 16. päivänä näyttelyn sulkeuduttua menin ja sahasin pultit poikki Taidekeskus Honkahovin näyttelykyltistä ja vein sen autotalliin. Tänä kesänä ilman suurempaa uhoa kävin sen laittamassa takaisin. Kyltti tällä kertaa jää, mutta minä lähden.

Remonttiin taitaa joutua sekä mies, että auto.

Aamulla kirjoittelin yhden kirjeen ja hoitelin asioita. Puhuin pitkän puhelun ja kävin vähän kertomassa talosta pienelle ryhmälle. Näin kuinka taloon sisälle käveli usein käyvä asiakas, joka sattumalta on lääkäri. Sanoin, että vaikka on vapaapäiväsi, niin voisit avata minulle hetkeksi vastaanoton. Ärsyttävää, tiedän, mutta kun se sydämen syke vähän häiritsee ja oikeasti myös nostaa sekä verenpainetta, että sykettä.

Tarjosin tohtorille kahvit ja hänen kahvia juodessaan kertoilin edellä mainitulle ryhmälle vähän talosta. Lopetin kertomuksen siihen, että nyt pitää mennä asiakaslääkärin vastaanotolle. Kerroin eilisistä vaivoistani ja hän kuunteli tarkkaavaisesti. Esitti lisäkysymyksiä ja teki diagnoosia. Hän poissulki juttuja ja kertoi, että en nyt ihan välittömästi ole tähän kuolemassakaan. Se helpotti, sillä ensin pitää viedä auto korjattavaksi ja käydä katsomassa Turku- Euroopan kulttuuripääkaupunki.

Tohtori kyllä sanoi, että tämä pitää tutkia tarkemmin ja kehotti tulemaan hänen vastaanotolleen.Laboratoriokokeita täytyy myös ottaa, jotta vaiva tarkentuisi. Äkkisestään hän sanoi kolmekin eri vaihtoehtoa: Stressi, joku piilevä tulehdus ja rytmihäiriö. Oireet jatkuvat kyllä edelleen, mutta koitan ottaa iisisti.

Olen nyt tyttäreni Tampereen kämpillä. Vein auton vauriotarkastukseen merkkikorjaamoon. Venäjällä tullut vaurio piti katsoa. Korjausmies tutki auton ja sanoi, että parempi kun tällä ei enää ajeta. Sinne jäi auto tarkempaan tutkimukseen ja hoitoon. Ilmeisesti se tälli olikin paha ja vaurioitti myös kardaaniakselia. Pakoputkisto katalysaattoreineen mennee uusiksi myös ja pohjapanssarikin pitää uusia. Remonttiin taitaa joutua sekä mies, että auto.

Kohta lähden junalla kohti kotia tyttären kanssa. Hän tulee töihin ja hoitamaan koiria täksi viikoksi.

Huomenna viemme vaimoni kanssa vanhempani Turun lähelle isäni kurssitapaamiseen. Kurssi on ollut ilmeisesti jo yli 60 vuotta sitten. Vaimoni kanssa tutustumme Turun kulttuuripääkaupunkivuoden näyttelyihin ja tapahtumiin. Tai sitten makaamme vain hotellihuoneessa.

"Sinä saatanan kone älä hyydy."

Viime päivinä olemme kuskailleet tavaroitamme varastolle. Paljon on heitetty pois, mutta paljon perheemme historiaa on myös laitettu talteen. En tiedä kuka sen varaston joskus tyhjentää, mutta toivottavasti varaa siihen hiukan aikaa, eikä heitä laatikkoja avaamattomina roskalavalle. Olemme myös käyneet kaappeja läpi kotona ja voi sitä vaatteiden paljoutta. Kirjoitin joskus keväällä, että en tänä vuonna osta mitään vaatteita. Olen niitä reinojen ja rukkasten hankintaa lukuunottamatta pitänytkin lupaukseni. Välillä olin jo vähällä ostaa muutaman parin sukkia, mutta en ostanut. Onneksi. Nyt kun kävimme sukkalaatikoita läpi ja aloitimme lajittelun, niin minulla on sukkakorissa 40 paria sukkia. Siis neljäkymmentäpariaehjiäsukkia!

Perheen sukkien lajittelu parista korista on vähän niin kuin muistipeliä. Sukkia käännellään niin kuin kortteja. Laitetaan syrjään ja kun pari löytyy, niin kietastaan ne yhteen ja heitellään eri kasoihin. Vaimon kasa, oma kasa ja tyttöjen kasa. Tytöt muuten. Älkää ostako sukkia koko vuonna. Täältä löytyy.

Olemme siis roudailleet laatikoita kellarista autoon, autosta varastoon ja sitten taas uudestaan ja uudestaan. Olen tuntenut itseni väsyneeksi ja haluttomaksi. Vaimon on pitänyt raahata minua perässä ja se on selvästi hiukan harmittanut häntä. Olen kuitenkin kuin uskollinen koira kulkenut perässä. Sanoin myös hänelle, että mieti sinä, niin minä vain kannan. Olen ajatellut, että minua vain laiskottaa. Tiedän että nämä rojut on täältä selvitettävä, mutta en millään vain ole meinannut jaksaa.

Eilen oli pyhäpäivä ja kaveripariskunta pyysi meitä pelaamaan golfia yhdelle pienelle yksityiselle kentälle. He ovat aloittelijoita ja tarkoitus oli pelata minun mailoilla koko porukalla. Golf on aikalailla rentouttavaa hommaa ja ajattelin, että hyvä syy välttää roudaaminen. Vaimo lähti mukaan myöskin. Vaimoni muuten oli kerran 80-luvulla kanssani golfrangella. Hän löi palloa viisi kertaa ohi ja sanoi: Paska peli. En pelaa enää ikinä.

Hän pyörsi päätöksensä eilen. Pelailimme opetellen neljästään. Olin päättänyt, että en opeta, koska tasoitukseni on parhaimmillaan ollut vain 29.5. Mutta pakkohan pienen pieniä vinkkejä oli antaa. Pelailimme mukavasti pari väylää ja sitten vaimoni lopetti. Ei mitenkään suutuspäissään, vaan ihan vain sanoi, että ei tämä huvita. Hän meni lukemaan iltapäivälehteä aurinkoon.

Jatkoimme kolmestaan ja pelini kulki paremmin kuin koskaan. Tein muun muassa kahdella peräkkäisellä väylällä parin. Sellaista bogey/par tahtia. Avaukset meni greenille ja lyönnit oli tikkusuoria. Yhtään täysin epäonnistunutta lyöntiä ei ollut. Pelaaminen tuntui hyvältä. Neljännellä väylällä muljautti rinnasta kummasti. No ainahan se välillä muljauttelee ajattelin. Tuli hiukan väsynyt olo, mutta peli kulki edelleen hyvin. Pelasimme kaikkiaan kahdeksan väylää ja sitten lähdimme pois.

Nälkä oli hirmuinen kun tulimme kotia. Söimme vaimoni tekemää tomaattikeittoa, jota söin todella tuhdisti. Menin ottamaan päiväunet. Nukuin vajaan tunnin ja heräsin kun tuntui vähän oudolta tuolla sydänalassa. Minulla on vähän ollut korkeaa verenpainetta ja siksi sängyn vieressä on mittari. Laiton mansetin käteen ja mittasin. Alapaine oli koholla kuten yleensäkin. Taisi olla 96. Mutta lepopulssi oli 102. Mittailin neljään kertaan maaten, välillä kättä vaihtaen, mutta alapaine pyöri 90-96 välillä ja syke 98- 102 välillä. Makailin puolitoista tuntia sängyssä ja välillä mittailin. Vähitellen syke siitä laskikin lähelle 80, mutta sekin on paljon normaalia korkeampi.

Kävin välillä suihkussakin, jos pitää vaikka sairaalalle lähteä, mutta en lähtenyt. Illalla sitten käveleksin puistossa koirien kanssa ja istuskelin. Mietin, että tämä muutosvaihe taitaa sittenkin ottaa ja stressata aikalailla. Uskon kuitenkin, että tämä tilanne paranee kun pääsen sinne pohjoiseen. En tiedä, mutta uskon.

Pentukoira katoaa. Keittiössä??

Heräsin yöllä puoli kolmelta kun vanhempi koira haukkui keittiössä. Menin sinne silmät sikkurassa ja päästin koiran ulos. Näin kesällä keittiön ikkuna on auki ja koira varmaan haistoi ketun tai jonkun muun elukan ikkunan takana. Päästäessäni koiraa ulos, ihmettelin, että miksihän pikkukoira ei ollut mukana. Mietin, että taas se o n vain niin unen pöpperössä, että ei jaksa maailman murheita miettiä.

Menin takaisin keittiöön ja etsin koiraa. Ei näkynyt sängyssään, eikä pöydän alla. Ei kiikkutuolin alla. Ei missään. Kutsuin nimeltä ja kuului vähän ääntä, mutta koiraa ei kertakaikkiaan näkynyt missään. Menin vessaan ja mietin, että nyt minä taidan nähdä unta tai alan päästäni sekoamaan. Menin uudelleen keittiöön ja aloin etsiä. vanhempi koira haukkui ulkona, jotta pääsisi sisälle. Se oli ilmeisesti tehnyt pimeässä puistossa tehtävänsä, eli häätänyt tungettelijan tiehensä.  Päästin koiran sisälle ja jatkoin etsintöjä. Pentukoira on kadonnut.

Jouduin herättämään vaimoni, joka tulikin alas. Kerroin tilanteen. Hän oli vähän aikaa korvat herkkinä ja veti keittiökaappien sokkelilaudan irti. Sieltä katseli pieni koira vähän arkana. Kutsuimme sitä pois, mutta se katseli vain meitä. Otin koiraa pannasta ja vedin sen varovasti pois. Kaapiston ja leivinuunin välissä on 35 sentin rako. Kaapiston pääty ei näy ollenkaan ulospäin.Kaapiston asentaja on pitänyt tarpeettomana laittaa sokkelilautaa sinne. Koira oli siis sieltä luikahtanut kaapiston alle, eikä osannut sieltä omin avuin pois. Bretonin pitäisi olla seisova lintukoira, mutta meille on kai vahingossa tullutkin luolakoira?

Viikonloppuerakko.

Luin tiistaina sunnuntain Hesaria ja noteerasin siinä pienen ilmoituksen. Mielenkiintoista ajattelin, olisipa mukavaa mietin, mutta laskin lehden lattialle. Tänä aamuna kuudelta heräsin ja päässäni oli ajatus tästä lehdestä. Lehti oli hävinnyt sänkyni vierestä. Muistin kuitenkin mistä on kyse ja syöksyin internettiin. Googlasin ja hetken päästä löysin etsimäni. Näyttää hyvältä. Olisi ehkä mahdollista. Tein päätöksen.

Pyrin opiskelemaan valokuvausta Kuusamo-opistoon. Tai siis pyrin valokuvauslinjalle Kuusamo-opistoon.
Ei en aio ruveta valokuvataiteilijaksi. En aio myöskään alkaa valokuvaajaksi, mutta aioin oppia kuvaamaan paremmin ja ottamaan parempia kuvia. Aion oppia ymmärtämään mitä valokuvaus on. Kaikkihan osaavat painaa nappia ja ottaa valokuvia, mutta miksi jotkut ottavat parempia valokuvia kuin toiset. Siitä aion ottaa hiukan selvää.

Jatkoin nettisivujen selaamista ja totean, että haku päättyy 1.8! Nyt on neljäs kahdeksatta ja hääpäiväni! Katson yhteystietoja ja näen rehtorin nimen. Juoksen työpaikalleni ja lähetän hänelle sähköpostia. Löytyisikö vielä paikkoja hämäläiselle, joka vasta nyt huomasi hakea opiskelijaksi? Lähetän myös sähköisen kaavakkeen, jolla opiskelupaikkaa haetaan. Kaavake menee perille ja parin tunnin päästä tulee rehtorilta vastaus, että pari paikkaa on jäljellä. Jos olen oikeasti kiinnostunut, niin pitää toimia nopeasti. Minä toimin nopeasti ja sain jo iltapäivällä viestin, että tervetuloa Kuusamoon.

Tämän kuun lopulla alkaa toukokuulle kestävä valokuvauskurssi. Päätoimista opiskelua. Opin kuvausta sekä digitaalisella, että perinteisellä järjestelmäkameralla. Studiokuvausta, luontokuvausta, kuvien kehittämistä liemissä. Kuvan käsittelyä. Kaikkea valokuvauksesta.

Olen ottanut elämäni aikana paljon valokuvia. Tästä blogista valokuvat puuttuvat kokonaan. Aikaisemmissa käytin niitä kuvittamaan tekstejä. Tähän blogiin en tarkoituksella ole laittanut kuvia, koska olen halunnut opetella kirjoittamaan ilman kuvien apua. Niin aion tehdä tulevaisuudessakin. Saatan joskus kirjoittaa valokuvista ja valokuvauksesta ilman valokuvia. Ehkä sitten teen myös valokuvablogin ilman tekstiä. Se voi sitten vaikka kertoa kirjoittamisesta.

Totaalinen erakkous siirtyy eteenpäin. Olen vain viikonloppuerakko.

Viimeinen lintu lähti pesästä. Olemme kahden.

Sunnuntaina siis kirjoitin koko Vienankarjalan reissut muistiin melkein yhdeltä istumalta. Ensin kaksi juttua ja pienet tirsat ja sitten loput kuusi yhden kerrallaan välillä ulkona jaloitellen. Vaikea näitä tekstin pituuksia on arvioida, mutta varmaan yli kymmenen sivua syntyi. Jos olisin siirtänyt ja siirtänyt kirjoittamista, niin muistijälki olisi ehkä pikkuhiljaa hiipunut.

Sunnuntain kirjoittelun mahdollisti se, että olin kotona aivan yksin. Edes koirat eivät olleet täällä. Vaimo oli Tampereella viikonloppuna auttelemassa tytärtämme muuttohommissa (=maksamassa ostoksia). Hän kävi myös Pyynikillä katsomassa Rauta-ajan, josta olen oikeasti kateellinen. Siis oikeasti kateellinen.  Vaimo ja tytär tulivat illalla juuri kun olin saanut julkaisuun viimeisen blogin Vienasta. Matkalla muuten puhuttiin, että Viena on todella kaunis nimi.

Yksi asia reissublogeissa taisi jäädä mainitsematta ja se oli turvallisuus. En tarkoita liikenneturvallisuutta, vaan ryöstelyä varkauksia ym. Jotkuthan sanoivat, että auto ryöstetään ja maantierosvot pysäyttävät meidät ja vievät auton ja tappavat meidät. Täytyy sanoa, että aivan turha pelko. Ensinnäkin maantierosvoilla on aika epätoivoista odotella tienvarressa länsimaisia turisteja. Nähtiin reissussa vain alkumatkan bensanhakijoita lukuunottamatta yksi suomalainen auto. Muunmaalaisia ei ollenkaan.  Eiköhän ne rosvot ja ryövärit ole jossain suurempien kaupunkien lieppeillä etelämmässä ja käsittääkseni ryöstely on ylipäätään hyvin vähäistä Venäjällä.

Maanantaiaamuna kävin vuokraamassa pakettiauton ja pakkailimme tyttären sänkyn, opiskelupöydän, tuolit ym. kyytiin ja lähdimme kohti Tamperetta. Jossain Juupajoen kohdalla tytär sanoi, että viime yö olikin sitten viimeinen, kun teillä asui lapsi kotona. Aloin ajatella tätä elämän taitekohtaa ja huomasin kuinka tie alkoi sumentua. Paria kuukautta vaille 20 vuotta ja meillä on eletty lapsiperheen elämää. Tämä kahdestaan jääminen tuli aika nopeasti. Ilman Erkon onnettomuutta se olisi jatkunut vielä ehkä neljä vuotta. Nyt reilusti alle viisikymppisinä olemme kahdestaan. Onneksi tyttöjen kanssa ollaan yhteyksissä kuitenkin lähes päivittäin. On puhelimet ja tsätit ja facebookit.  Mutta kuitenkin. Erään elämänvaiheen loppu. Jotenkin tuntuu, että vanhuus alkaa.

Tänään on tarkoitus alkaa säätämään kotia kahden ihmisen elämään ja mahdollista muutoa varten. Pakkailemme tavaroita, joita ei tarvita. Meillä on jo tiedossa vuokralaiset tähän taloomme. Siirto tapahtunee, joskus syys- lokakuussa. Jotenkin on hyvin epävarma olo monessa suhteessa. Mitä elämä tuo tullessaan. Mikään ei ole varmaa paitsi muutos. Entistä elämää ei ole. Entiseen ei ole paluuta. Aika kulkee vain eteenpäin.