Ei pöllömpää Korouomalla

Tunnistappas kuvasta tämä pöllö. Se selviää jutun lopusta.

Tiistaina lähdimme valokuvauslinjan kanssa käymään lapissa. Posio tuossa naapurissa on Lapinläänin puolella. Määränpäänä oli Korouoma, josta olin kuullut paljon, mutta en ole koskaan käynyt siellä. Matkaa oli noin sata kilometriä, mutta se meni rattoisasti koulun luotettavalla Peugeot- merkkisellä pikkubussilla. Samalla autolla on tarkoitus lähteä myös parin viikon päästä Lofooteille. Aurinko paistoi.

Korouoma on 600 miljoonaa vuotta sitten syntynyt 30 kilometriä pitkä rotkolaakso. Mitenkähän tuo aika on määritetty? Jo viisi vuotta sitten tehdyissä kylteissä luki 600 miljoonaa vuotta, niin nyt se on siis
600 000 005 vuotta vanha rotkolaakso. (vitsi se on huonokin vitsi) Ensin laskeuduimme rotkoon noin kilometrin. Sitten alkoikin jo näkyä ja tuntua miksi paikka on niin vaikuttavaksi mainittu.

Kiipesimme kuvassa näkyvän "putouksen" juurelle ja kuvailimme siellä jääpuikkoja ja maisemia. Suurin osa kuvista on kuitenkin kuvia toisista kuvaajista.

Reilun tunnin kuvattuamme teimme tulet ja söimme eväät. Edessä oli kiipeäminen takaisin autolle. Matka oli raskas, mutta onneksi opettajamme Risto oli varoitellut ja olin etukäteen varustautunut vielä raskaampaan nousuun. Tässä vielä yksi kuva jäätiköstä, joka on kuulemma myös suosittu paikka jääkiipeilijöille. Sanomattakin lienee selvää, että ei nää kuvissa niin kummoisilta näytä.

Paluumatkalla auton lämmöt nousivat ensin melkein tappiin ja sitten auto alkoi viilenemään vauhdilla. Pysähdyimme levikkeelle ja autoista jotakin ymmärtävät tekivät diagnoosia ja loput kaivoivat kamerat esiin ja alkoivat kuvaamaan. Nesteet tulivat ulos, mutta kaadoimme jäähdyttimeen Pian eväsvedet ja autosta löytynyttä jäähdytysnestettä.

Poikkesimme myös Pentikillä Posiolla. Olen kuullut tästä paikasta, mutta yllätys oli suuri ja positiivinen. Paikka on todella suuri ja monipuolinen. Siis ei mikään pelkkä myymälä, vaan siellä on museoita ja näyttelyitä vaikka kuinka paljon. Erittäin hyvä pistäytymispaikka Posiolla.

Ja nyt vastaus ensimmäisen kuvan arvoitukseen: Kuvassa on niin sanottu Teeripöllö. Oikeasti kuvassa lentää akkateeri kamerasta pois päin. En tiedä hämäännyitkö, mutta minusta se näyttää kohti tulevalta pöllöltä. Kuvaan tuli vahingossa minun vesileima ja se on otettu kamerallani, mutta sen on ottanut opettajamme Risto Raunio. Oikeudet kuvaan ovat siis hänellä. Kysyin tähän julkaisuluvan.
Kuva on otettu liikkuvan auton kuskin puolen ikkunasta. Minä ohjasin samalla auton takapenkiltä, kun Risto otti kuvaa.

Sama "pöllö" muutama sekunti aikaisemmin.

Yksin erämaassa

Rakensin pari päivää sitten kuvauspaikan. Pesin tuvan järven puoleisen ikkunan ja kävin virittämässä vähän ruokaa kymmenen metrin päässä olevaan puuhun. Auringonkukan siemeniä, jauhelihaa, marjoja. Viritin tuolin ikkunan taakse ja kameran valmiiksi 200 millisen objektiivin kanssa. Ei näkynyt lintuja pitkään aikaan. Vilkuilin aina puuhastellessani näkyisikö mitään. Viimein syötin kimpussa oli eläin.Olin innoissani ja samalla hiukan tyrmistynyt.  Otin kameran ja seuraavan kuvan:

Eilen olimme kyläilemässä eräiden alkuasukkaiden mökillä. Näin siellä lentämässä kevään ensimmäiset joutsenet. Ensin kuului ääni ja sen jälkeen näimme ylvään joutsenpariskunnan suorittavan ohituslennon. Grillikausi avattiin myöskin. Täytyy sanoa, että kasleria olenkin jo kaivannut. Taitaa olla aikaisin grillikauden avaus mitä muistan.

Eilen päätin, että tänään lähden ajamaan kelkan pois itärajalta takaisin tänne järvimökille. Säätiedotus lupasi hyvää. Marketta pärskyttelee jo, mutta hän jaksoi vielä lähteä heittämään minut autolla kelkan luokse. Tankkasin kelkan ja lähdin ajelemaan jo tuttua reittiä kohti länttä. Ajelin hitaasti läpi erämaalampien ja soiden. Matkalla kelkkareitin varrella on rakennus. Se on pieni ja siinä on komea lippa. Se on kuin kioski, mutta mitä ihmettä se tekee korvessa? Mikä on sen tarkoitus? Jos joku tunnistaa tämän rakennuksen ja tietää sen tarinan, niin voisiko laittaa kommentin?

Söin eväsvoileivät keskellä suota todella saharamaisella paikalla. Aurinko paistoi ja luonnon rauha oli läsnä. Siis rauha on läsnä kun sammuttaa oman kelkan. Kelkan ääni on aivan hirveä ja olen siitä harmissani. Toivottavasti en häiritse sillä muita luonnossaliikkujia. Itse peitän ääntä kuuntelemalla koko ajan korvanapeista musiikkia. Musiikki tulee puhelimesta ja tämä aikaansaa myös sen, että kuulen puhelimen soinnin siitä, että musiikki lakkaa kuulumasta. Tämä on myös paras tietämäni soittoääni myös yleensäkin. Vaikkapa jäällä kävellessä.  Soittoääni hiljaisuus. Sound of silence. 

Ajoin kelkalla 46 kilometriä virallisia reittejä pitkin. En nähnyt koko päivänä yhtään ihmistä. Nyt on sunnuntai ja kelkkailukelit ovat parhaimmillaan. Veikkaan, että yläkuusamossa Rukan ympäristössä käy mieletön pärinä ja pörinä. Täällä idässä saa pöristä aivan yksikseen. Häiritä melulla lähinnä itseään. Kun ei kuvattavia ihmisiä matkalle sattunut, niin otin kuvan siitä ainoasta:

Sairaskertomus

Jo Helsingin blogeista lähtien rivien välissä ja välillä riveilläkin olen kertonut jonkinlaisesta flunssan poikasesta. Välillä on ollut selvästi kipeä olo, mutta se on sitten mennyt pois ja olen tehnyt normaaleja aktiviteettejä. Minulla on ollut kuumetta viimeksi vuonna 1999 hiihtoloman aikaan. Olen jopa toivonut että kuume tulisi ja parantaisi. Eilen se sitten tuli.

Toissapäivänä olin koulussa normaalisti. Niistin nenää ja pärskyttelin. Kuuntelin taidehistorian luentoa kuitenkin kohtuu tarkkaavaisena. Kun tulin kämpille, niin päätin lähteä vähän moottorikelkalla ajelemaan jäälle. Kelkalla ajaessa on helpompi hengittää. Sanoin Marketalle, että ajan kelkkareitin risteykseen, josta lähtee reitti eräkämpälle. Arvelin, että sille kyltille on noin 6-8 kilometriä. Oli aivan uskomatonta, että kyltti ei tullut vastaan. Olimmehan pysähtyneet sillä edellisenä päivänä kelkkasafarilla. Minulla oli hyvin tarkka mielikuva, että olimme melkein perillä, kun pysähdyimme kyltille. Viimein tulin perille ja olin ajanut 26 kilometriä. Tiesin olevani jo yli puolen välin matkalla eräkämpälle ja soitinkin Marketalle. Kysyin häneltä, että sanoppas montako kilometriä tälle tienviitalle on? Hän vastasi vakuuttavasti, että kuusi.

Kysyin josko Marketta hakisi minut jos ajaisin itärajan kämpälle. Hän lupasi tulla. Bensaa oli juurikin sen verran, että olisi käännyttävä takaisin heti tai ajettava toiseen päähän. Ajelin siis vielä parikymmentä kilometriä mökille. Jossakin vaiheessa alkoi paleltaa aika pahasti ja selkä tuntui erityisen kylmältä. Mökillä laitoin heti kamiinaan tulen ja keittelin kaakaota. Löysin pienen UHT- maidon, jonka viimeinen käyttöpäivä oli viime tammikuussa. Siihen keitin herkullisen kaakaon. Lirautin sekaan myös Stroh "54" ikään kuin mausteeksi.
Makailin sänkyssä ja nautin rauhallisuudesta. Marketta kävi hakemassa illalla minut pois tästä erakon paratiisista.

Aamulla piti viedä auto varhain huoltoon. Tunsin yöllä oloni sairaaksi, mutta lähdin kuitenkin viemään autoa. Tarkoitus oli mennä kouluunkin. Kävelin huollosta pari kilometriä koululle 20 asteen pakkasessa.  Samalla kun sairaus oli viemässä viimeisiä järjenrippeitä, niin päästä tuli käsky: "Nyt mene kotiin ja lepää." Menin koululle ja kävin sanomassa rehtorille (taidehistorian luennoija), että en jaksa tulla. Soitin Marketan hakemaan. Olin todella sairas.

Kuumehouruissani mietiskelin, että tälläinen flunssa on todella ikävää sen vuoksi, että ei ole mitään ennustetta sen kestosta. Joskus olen kuullut, että joku on ollut flunssassa viisi viikkoa. Apua. En meinaa kestää tätä muutamaa tuntiakaan. Menin sänkyyn ja mittasin kuumeen. 38,78 astetta. Olin iloinen kuumeen jälleennäkemisestä. On kuin olisi tavannut vanhan ystävän. Olen nimittäin sitä mieltä, että kuume on luomulääke. Tarkoituksella en ottanut mitään lääkettä, jotta kuume pysyisi. Kuume jylläsikin koko päivän ja illalla otin päänsärkyyn Buranaa. Ennen sitä jo kuume alkoi laskea. Illalla jo hiipi tunne, että tästä ehkä selvitään.

Yöllä nukuin hyvin, mutta heräsin kun olin hiestä märkä. Tätä olin odottanut. Vanha merkki taudin voittamisesta. Päätin kuitenkin ottaa tämän päivän toipuen. Kipeänä oleminen on todella syvältä. Terveyden merkityksen ymmärtää vain sairaana.

Juttu vähän karkasi, mutta pohdin siis ennustamattomuuden ongelmaa. Pohdin että on myös hyviä tauteja ennustettavuuden kannalta. Joskus aamulla herää sairaana. Päätä särkee ja on paha olo. Jotenkin on helpohkosti ennustettavissa paraneeko puoleen päivään mennessä vai kestääkö tämä iltasaunaan asti. Kaikissa tapauksissa tietää, että viimeistään iltaan mennessä tauti on voitettu. Yleensä vielä vähän ennen lopullista paranemista voi vielä muistella edellisen illan hauskoja sattumuksia. Kyllä se vain näin on: Krapula on erittäin hyvin suunniteltu tauti. Sen voi myös helposti välttää etukäteen kokonaan. Pidättäytymällä alkoholista. Ainakin runsaasta alkoholin nauttimisesta.

Vähän pitkäksi venähti tämä sairaskertomus. Otin tässä toipilaspäivänä pari valokuvaa tuvan ikkunasta: Laatu ei oikein ole hyvä, mutta eipä tarvinnut mennä tupaa pidemmälle kalaan.

Iivaaraa ja yritys kuvata kuukkeli.

Marken ottama kuva erakosta Iivaaran huipulla.

Olen suunnitellut jo vuosikausia pidempää kelkkareissua. Normaalistihan ajelen kelkalla latuja ja metsästä puita. Vien vieraita laavulle tai menen sinne itse istuskelemaan. Kävin jo syksyllä ostamassa Kuusamon moottorikelkkareitit -kartan. Olen sitä aina välillä silmäillyt ja todennut, että kelkka pitää heittää auton peräkärryyn ja siitä sitten lähteä reitille. Pari päivää sitten katson uudestaan ja totesin, että jos ajan jäätä pitkin muutaman kilometrin, niin pääsen kiinni reitistöön. Tuumasta toimeksi.

Perjantaina aloin katselemaan säätiedotusta ja totesin, että sunnuntaina olisi oikea aika. Viime yönä kuitenkin oli todella kipeä olo ja nukuin huonosti. Kolmelta heräsin kurkkukipuun ja tulin tupaan keittämään teetä. Sain kuitenkin uudestaan unenpäästä kiinni ja nukuin kuuteen saakka. Heräsin terveenä ja tarmoa täynnä. Marketta tuli tupaan seitsemän maissa ja rauhallisen aamupalan jälkeen lähdimme matkaan. Tarkoituksena kiertää Iivaara.

Aurinko paistoi ja pakkasta oli kymmenen astetta. Eilen satoi uutta lunta kymmenen senttiä. Todella mukavaa oli ajella ensin pitkin järven selkää ja sitten metsän siimeksessä läpi soiden. Pysähtelimme välillä ja sammutin kelkan. Annoimme auringon paistaa kasvoihin ja nautimme hiljaisuudesta. Ensimmäinen pysähdys oli Iivaaran eräkartanolla, joka on vaaran juurella oleva kahvila. Kahvilassa ei ole sähköä, mutta siellä on aina tuoretta tarjottavaa ja hyvää kahvia. Hintataso on myös tosi edullinen. Joimme kahvit ja tuoreet munkit. Kuulimme siellä, että kelkalla pääsee melkein Iivaaran huipulle asti.

Ajoimme huipulle ja katselimme maisemia. Otettiin kuvia ja palattiin sitten alas autiotuvalle, jonka pihalla olevalla nuotiolla söimme eväät. Paikalle tuli myös kuukkeli. Päätin kuvata kuukkelia ja laittelin leivän muruja aurinkoiselle paikalle. Kohta paikalle tuli kaikkiaan kolme lintua. Otin yli kaksisataa kuvaa ja yritin saada lentokuvan. Tosi vaikeaa oli. Sain kyllä kuvia jossa siivet ovat levällään ja voi olla että aurinkokin paistaa siipiin, mutta terävyys puuttuu. Osittain teknisesti hyvä kuva jää vajaaksi sillä, että lintu on näkyvissä vain osittain. Kun kotona katsoin kuvia, niin kutakuinkin onnistuneita on vain muutamia. Tähän laitan neljä kuvaa.

Tämän tyyppisiä oksalla istuvia kuvista on suurin osa.

Tästä pidän, koska lintu katsoo suoraan kameraan ja on vihaisen näköinen.

Tästä löysin enkelin siivet ja hulahula- hameen.

Lennossa 

Takaisin ajelimme lämpenevästä päivästä nautiskellen. Joukamojärvellä näimme miehiä vetämässä nuottaa. Marketta ajoi kelkkaa ehkä kymmenen kilometriä kokonaismatkasta jota kertyi 107, 5 kilometriä. Hieno reissu kaikkinensa. Naama on nyt vähän palanut ja olo on uupunut.

Marketta kelkan puikoissa

Nuotanvetäjiä Joukamojärvellä


Kuukkelikuvat on otettu Nikon 7000D:llä. Putki on Sigma 70-200 1:2.8 . Muut kuvat on Canonin Power Shotilla otettuja. Kuvia on rajattu uudelleen, mutta valoja ja värejä ei ole säädetty.

Sota, Rauha ja Ahtisaari

         

Näkemiin Helsinki

Marketan kone Barcelonasta tulee parin tunnin päästä. Sonja ja hänen kaverinsa Susanne tulevat meidän kyydissä Tampereelle. Otetaan koirat Orivedeltä ja sitten kokka kohti Kuusamoa. En tiedä milloin seuraavan kerran palaan. Mutta palaan varmasti. Täällä on lunta todella paljon, mutta nyt se alkoi hupenemaan. Yhtään jääkarhua kuitenkaan en nähnyt kadulla. Näin paljon Helsinkiläisiä, mutta en paljon jutustellut. Pääasiassa olin erakkona ihmisten keskellä. Oopperassa istuessani mietin juuri tätä. Istuin minulle varatulla paikalla aivan yksin. Aivan vieressä molemmilla puolilla oli ihminen mutta olin silti aivan yksin. Ei kuiskauksia vierustoverin kanssa. Erakkona oopperassa. Erakkona näyttelyissä. Erakkona suurkaupungissa.

Kiitos Annelille ja Petrille, että sain majailla teidän kotonanne.

Tähän liitän yhden kuvan, jossa näkyy paljon Helsinkiläisiä. Kuva on otettu Valokuvataidemuseon näyttelystä Itä- ja Länsi- Helsingin battle. Nämä helsinkiläiset ovat Itäpuolelta:

Itähelsinkiläisiä. Asuessani itse täällä asuin idässä. Valitettavasti kuvaajan nimi ei tarttunut mukaani. 

Turistina Helsingissä , kuin viimeistä päivää

Sonja tuli illalla. Vietimme isä/tytär-iltaa ja söimme lapsuuden herkkuruokaa. Uunilenkkiä ja perunamuusia.
Aamulla kirjoittelin blogin, joka venyi väkisinkin ylipitkäksi. Sonja heräili ja lähti Kiasmaan. Minä lähdin sisareni luokse Järvenpäähän. Sisar laittoi nieriää ja hyvää salaattia. Juteltiin taiteesta ja politiikasta. Kaikesta maan ja taivaan väliltä. Lankomies tuli aamulenkiltä ja aterioimme nautinnolla keskustellen kolmestaan.

Tein niin sanotun mustalaisten tempun. (Nykyään tätä ei varmasti voi näin ilmaista, mutta kannan poliittisen vastuun. (tämä on kansanperinteen mukainen sanonta.)) Söin ja lähdin välittömästi kohti pääkaupunkimme keskustaa. Tarkoitus oli, että Sonjan kanssa menemme Suomen valokuvataidemuseoon ja maalariliiton taidevälitystapahtumaan Kaapelille. Sonjalla alkoi aikataulu kiristyä ja hän joutui jättämään nämä väliin. Harmi. Sonja piti myös Kiasman näyttelyistä. Erityisesti Petri Ala-Maunuksen osuudesta. Se olikin bueno.

Ajoin Kaapelin lähistölle ja etsin parkkipaikkaa. Kiroilin moneen kertaan, mutta viimein paikka löytyi. Ihmisiä oli liikkeellä todella paljon. Suurin osa käy maalariliiton jättimäisessä taidekaupassa. Esillä siellä on varmaan tuhansia maalauksia. Minulta kiellettiin kuvaaminen siellä. Ennen kieltoa otin kyllä yhden.

Valokuvataidemuseolla oli kolme hienoa kokonaisuutta. Itä ja länsi- Helsingin battle ja sitten Timo Kelarannan Outo rakkaus ja K- G Roosin Marimekko ja Mannerheim.

Satunnaisia katselijoita Timo Kelarannan  kuvien äärellä.

Otin kuvia kuvista ja ripustuksista. Pääasiassa kokonaisuuksista. Valokuvamuseossa valokuvaaminen ei ollut kielletty. Nyt joudun tunnustamaan yhden nolon jutun. Onneksi tätä lukee vain muutamat kaverit ja sukulaiset ja joku taiteilija ja ehkä joku galleristi? Museoihmisiäkin joukossa ehkä on? Nyt tunnustus:

Olin suurimmassa tilassa ja yritin saada kuvaan mahdollisimman laajan osan näyttelytilasta. Kuljin takaperin ja koko ajan tähtäsin etsimen kautta. Peruuttelin. Yhtä-äkkiä kuului tömps ja tunsin kuinka selkäni otti kiinni kehystettyyn kuvaan. Sekunnin tuhannesosia mietin, että putoaako kuva. Samalla häpeä tunkeutui tajuntaani. Olin kuin ensimmäistä kertaa olisin näyttelyssä liikkunut. Odotin koko ajan , että henkilökunta tulee poistamaan minut näyttelystä. Ei tullut. Jatkoin varovaista kulkuani tilassa ja edelleen otin kuvia.

K-G Roosin kuva Sisiliasta

Lähtiessäni ostin Kuusamon varttiprofessori Juha Suonpään kirjan. Valokuva on IN.

Kamerakännytkällä otettu kuva Juha Suonpään kirjasta ostoskassissa.

Menin maalariliiton teosvälitysmessuille ja näin todella paljon maalauksia. Vaeltelin ja katson kaikki läpi. Paljon oli tuttuja, mutta todella paljon myös ennalta täysin tuntemattomia maalareita. Totesin vain, että paljon on maalareita Suomessa. Täällähän ei kuitenkaan ole edes läheskään kaikki. Tämä tilaisuus on liitolle tärkeä ja yksittäisille taiteilijoillekin, mutta.. en tiedä... onko se maalaustaiteelle kuitenkaan hyväksi? En vain tiedä? Ymmärrän täysin tämän näyttelyn tarkoituksen ja merkityksen, mutta pohdiskelen..

Ennen kieltoa otettu kuva kaapelitehtaalta. 

Kaapelilta lähdin ajelemaan kohti Meilahden taidemuseota. Tämän museon ulkonäköä arvostelin joitakin päiviä sitten. Näin lehdestä, että sinne oli juuri avattu Amerikkalaisen Taryn Simonin näyttely. Olin ostamassa pääsylippua ja ystävällinen asiakaspalvelija kysyi, että olenko eläkeläinen tai kaupungin työntekijä tai... mikä vaan alennuslippuun omaava henkilö. Sanoin, että en... tai toisaalta olen opiskelija, mutta ei minulla mitään todistusta siitä ole. Sanoin, että opiskelen Kuusamo-opistossa valokuvausta. Virkailija sanoi: Siis taideopiskelija ja päästi minut maksutta sisään. Monet tietää, että minua ärsyttää kaikki pummilla näyttelyihin tulijat ja nyt menin itse komeasti mutta hämmentyneesti sisälle ilman maksua.

Ystävällinen asiakaspalvelija pahoitellen kielsi kuvaamasta huomatessaan kameran roikkuvan kaulallani. Vein kameran säilöön. Kiertelin näyttelyä ja olin kiinnostunut näkemästäni. Varsinkin elinkautisiin vankeuksiin tai kuolemaan tuomittujen kuvat vaikuttivat. Videohaastattelu näistä ihmisistä oli todella vaikuttava. Taas elämän yhtä syrjää nähneenä poistuin näyttelystä. Ostin kahdella eurolla käsiohjelman ja olin menossa ulos. Palasin kirjamyymälään ja näin siellä Henri Cartier- Bressonin kirjan. Se oli pakko ostaa. Tänään kirjoihin meni melkein kahdeksan kymppiä.

Viimeisen päivän anti oli todella hyvä. Vielä jäi kuitenkin todella paljon hyviä näyttelyitä näkemättä. Se on sinänsä harmi. Olisi pitänyt aloittaa aikaisemmin.

Matkasarjassa seuraavaksi kerron huhtikuun puolivälin Lofoottien reissusta, jonka teemme opiskeluporukan kanssa. Viiden päivän reissu tiedossa. Kesällä menen myös turistina Mänttään. Siellä kierrän näyttelyitä ja ihmettelen Mänttää ja sen taidemainetta. Onko sillä katetta. Onko Mänttä Suomen Firentze?

Turistina Helsingissä 6

Eilinen päivä oli todellinen kuvataidepaukku. Lähdin aamusta liikkeelle ensin kävellen asemalle ja siitä sitten junalla keskustaan. Kadut täällä ovat aika liukkaat ja epätasaiset. Pukinmäessä on jopa liikennevaloihin asennettu kaatumisvaaravaroitus:

Ensimmäisenä menin Kiasmaan. Kävellessäni näyttelyn keskellä minulle tuli hyvin kotoinen olo. Ensimmäisenä menin katsomaan Jenni Hiltusen videoteosta. Tulin siitä hyvälle tuulelle. En ala tähän kirjoittamaan mitään näyttelyesittelyä enkä kritiikkiäkään. Totean vain että Kiasmassa on nyt päällä erittäin mukavat näyttelyt ja niitä voi aivan hyvin katsoa myös ihmiset, jotka ei nykytaiteesta erityisesti pitäisikään. Nuorisoa luulisi kiinnostavan tämä musiikista ja fanittamisesta kertova näyttely. Monta hauskaa työtä löytyy joukosta. Tässä stillkuva Jennin videosta:

Oopperassa ollessani mietin oopperan kalleutta tuotantona. Tarvitaan kokonainen orkesteri ja näyttelijät ja kuorokin. Oopperassa tapahtui ensimmäisen jakson lopussa hauska tapaus. Loppukohtaukseen piti lipua kaksi venettä vastakkaisista suunnista. Oikeanpuoleisen veneen keula tuli näkyviin, mutta se stoppasi kirskahtaen. Kokassa istunut laulaja katseli taakseen, mutta laulu jatkui. Vene liikahti taaksepäin ja sitten uudella yrityksellä eteenpäin. Töks. Vene tökkäsi ja jäi siihen jumiin. Näytös meni loppuun ja minun lisäkseni myös muiden katsojien hartijat hytkyivät.

Mietin, että nykytekniikallahan orkesterin voisi korvata erittäin hyvällä nauhoitetulla materiaalilla. Jokaisen soittajan paikalla olisi kaijutin, joka soittaisi tämän instrumentin ääntä. Mutta ei se sittenkään olisi sama asia. Elävän musiikin tunnelma on aina aivan eri. Näin mietiskelin oopperassa.

Kiasman viidenteen kerrokseen ohjasi korppien kuvat. Kerroksen liukuovi aukesi ja salin hämärässä näin orkesterin tuoleja. Joillakin tuolilla oli kaijuttimia. Salissa pauhasi todella mahtava musiikki. Istuin vapaalle tuolilla ja nautin. On kuin olisin istunut orkesterin sisällä. Kaikki ääni tuli eripuolille salia sijoitetuista ja tarkkaan harkituista kaijuttimista. Niitä on 98 kappaletta. Jos oopperassa joskus korvattaisiin soittajat, niin tämä olisi se tekniikka. Siinä istuessani mietiskelin, että taas koin sellaista mitä ei voi kokea muualla kuin nykytaidenäyttelyssä. Tekisi mieli mennä sinne tänään uudestaan.

Korppien ääntä teoksessa on vain ihan pienen pieni hetki.

Kiasman jälkeen lähdin etsimään pienen pientä galleriaa, jossa on kolmen taiteilijan yhteisnäyttely. Tiesin, että se sijaitsee parin sadan metrin päässä Kampista. Luotin taas tuuriini ja vähän aikaa pyörittyäni löysin Malminkadun ja käppäilin sitä pitkin numeroon 36 ja astuin sisään ovesta, jossa ei lukenut mitään. Kävelin suoraan taiteen keskelle. Galleria on pienempi kuin yksikään huone Kiasmassa. Se on pienempi kuin Kiasman alakerran miesten vessa. Silti näyttely oli hyvä ja vaikuttava. Välillä voi olla isoja spektaakkelimaisia näyttelyita, mutta joskus pienikin on ansainnut paikkansa. Joskus runo on yhtä suuri teos kuin romaani. En laita tähän yhtään kuvaa näyttelystä, sillä se ehkä pilaisi vain näyttelyn.

Jatkoin päämäärätöntä kävelyä ja kun olin meren äärella, niin muistin että Forum Boxissa oli joku näyttely, jonka ajattelin haluavani katsoa. En muistanut mikä. Kävelin gallerian sisälle. Lattialla siellä täällä oli väärin päin käännettyjä maalauksia. Ajattelin, että on rohkea taiteilija kun on lähtenyt näin niukasti laittamaan töitä esille. Kiertelin ja katselin. Tikkaat nojasivat seinään. Roikka oli lattialla. Yläsalissa oli harja ja rikkalapio keskellä lattiaa. Rakennelma näytti siltä kuin taiteilija olisi mennyt tauolle ja palaisi kohta kahvilta ja jatkaisi ripustamista.

Kysyin virkailijalta, että onko kukaan katsoja tuohtunut. Hän kertoi ,että kyllä jotkut ovat. Hän sanoi, että kun kertoo miten työt on tehty, niin ihmiset pääsevät paremmin kiinni. Eli kaikki työt on vuoltu MDF-levystä. Siis kaikki. Tikkaat ja rikkalapiot, maalaukset ja roikat. Maalarin teippirullatkin. Uskomattoman esittävää taidetta. Tätähän ihmiset haluavat mieluiten nähdä?

Antti Oikarinen

Huh huh. Tästä blogista meinaa tylla yhtä pitkä kuin tästä taidekierroksestakin. Tämä blogiohjelmakin tökkii. Mutta olin sopinut tapaamisen parin paikallisen kaverin kanssa Amos Anderssonin taidemuseoon. Yksi tuttava on siellä töissä ja hän oli luvannut meille näyttää taloa. Amos on aina yllätys kooltaan. Kun ensin katsoo alakerran näyttelysalit, jossa nyt oli ruotsalaista erinomaista nykytaidetta ja sen jälkeen menee hissillä ylös ja valuu portaita pitkin alas, niin huh huh. Kyllä taiteen nälkä on voitettu vähäksi aikaa. Ylimmässä vinttikerroksessa oli Kristiina Uusitalon maalauksia. Sieltä lähdettiin sitten tulemaan alaspäin. Hyvä laatuista taidetta virtasi vastaan eri vuosikymmeniltä. Kiinnostavaa oli nähdä myös monia töitä, joita oli nähnyt vain taidekirjoissa. Kenen joukoissa seisot -näyttelyssä oli hyvä kokoelma -60-70 lukujen osallistuvaa taidetta. Niissä sosialisminrealismi ja poptaide kohtaavat. Laitan tähän vain yhden kuvan. Rauni Liukon siivoojanainen kohtaa Kaj Stenvallin maalauksen. Kaj Stenvall tunnetaan nykyään ankoistaan ja on kai yksi suosituimmista ja tunnetuimmista suomalaistaiteilijoista kotimaassa. Sosialismin realismista amerikkalaiseen kapitalismiin. 

Amoksen taidepaukun jälkeen olin aivan puhki. Lähdin kämpille lepäämään.

Helsinki on maailman Designpääkaupunki. En ole hirveästi huomannut sitä katukuvassa. Ensimmäisenä asemalle tullessa on kyllä suuri lakana, joka mainostaa helmikuussa ollutta Design-viikonloppua. Mutta sitten näin kampissa jotain mielenkiintoista:

Tämä on Kampin hiljaisuudenkappeli. Se näyttää oikeasti hienolta kaupunkiympäristössä. Haluan mennä sen sisälle.

Pahoittelen vielä ylipitkää kirjoitusta ja vieläpä huonoa taittoakin. Mutta jos olet lukenut tänne asti, niin olet juuri voittanut omakustannematkan Helsinkiin. Ajan voit valita itsellesi sopivaksi. Jos meinaa näyttelyitä nähdä, niin pitää heti aloittaa katselu, eikä haahuilla ympäriinsä ensin niin kuin minä tein. Tänään yritän vielä käydä Kaapelitehtaalla, jossa on maalariliiton teosvälitys ja valokuvamuseo.