Aamu alkoi jotenkin mukavalla kaaoksella. Keräilin tavaroita Julma-ölkyn kuvausretkeä varten. Olin ladannut kameran akut, tyhjentänyt oman muistikortin, koska eilen kuvasin koulun kortin täyteen Penningissä. Pistin kahvit tippumaan ja laitoin kortin koulun Nikoniin. Kortti hutkahti hienosti kameraan, mutta siinä kohti missä on jäljellä olevien kuvien määrä olikin joku kirjainyhdistelmä. Oliko se CRS tai joku vastaava. Tapojeni vastaisesti otin ohjekirjan käteen ja istuin keinutuoliin. En löytänyt ohjekirjasta neuvoa enkä kirjainyhdistelmää. Nousin ylös nähdäkseni, että en ollut laittanut kahvinkeittimeen pannua ollenkaan, vaan kahvit olivat valuneet lusikkalaatikkoon. Hieno homma ja fiilistä nostattava juttu kertakaikkiaan.
Paistelin munia ja nakkeja ja hotkaisin nekin samalla. Minun oli mentävä ajoissa koululle, jotta voin purkaa kortin kuvat koulun koneelle tai sitten yrittäisin saada sieltä uuden kortin. Menin koululle ja kyselin opettajaamme Ristoa. Hänet oli nähty. Miestä ei näkynyt missään, joten soitin hänelle. Ei hätiä mitiä. Risto sanoi antavansa minulle toisen kortin. Pihalle alkoi valua ryhmämme jäseniä ja kävimme ruokalassa tekemässä retkieväitä. Tapana on että retkipäivänä otamme eväät mukaan koululta. Tein pari voileipää ja otin pari makkaraa.
Koska Julma-ölkky on mökkimme suunnassa, niin lähdin omalla autolla siihen suuntaan ja jätin sen risteykseen, josta kääntyy tänne meidän mökkitiellemme. Tapio lähti mukanani. Odottelimme hetken sovitulla kohtauspaikalla ja siihen tulikin sitten Riston ajama koulun pikkubussi. Tämä Peugeut- merkkinen 9 hengen bussi tulee meille varmasti tutuksi tämän vuoden aikana. Linja-autossa kun on tunnetusti tunnelmaa.
Ajelimme kohteeseemme turinoiden. Tulimme parkkialueelle ja saimme tehtävän. Joku yksityiskohta pitäisi ikuistaa täältä. Kun lähdimme kävelemään polkua, niin otin kuvan oranssista merkkimaalista, joita oli polun varrella. Sen vain sitä varten, että yksityiskohtatehtävä unohtuisi. Tehtävä suoritettu, mutta ehkä huonoin arvosanoin.
Kyllä täytyy sanoa, että Julma-Ölkky on maineensa veroinen. Siis niin pelottavan kiehtovan jännittävä paikka. Kävelimme ja kuvailimme kanjonin yläosissa. Porukka hajosi ja tytöt painelivat jossain ja me pojat sitten jäimme kuvailemaan vähän rauhallisemmalla tahdilla. Suurin osa kuvista on varmasti kuvia opiskelukavereista hienoissa maisemissa. Ylhäältä näimme myös veneen ja siinä oli oransseihin liiveihin pukeutuneita leirikoululaisia, jotka vilkuttivat meille.
Otin myös tästä tilanteesta sen yksityiskohtatehtävän. Istuin kalliolla ja otin yksityiskohdan kalliolla olevasta puolukanvarvusta. Siis tarkensin läheltä varpuun ja sitten siirsin kameraa siten että varpu näkyy terävänä, mutta samassa kuvassa on suuri vene täynnä oranssiin pukeutuneita koululaisia epätarkkana. Kerkesin vetää ehkä kolme ruutua näin. En vielä tiedä onnistuiko ajatukseni, enkä onko se edes hyvä, mutta yritystä oli kuitenkin.
Vaeltelimme rauhallisesti kohti taukolaavua. Jossakin vaiheessa opettaja soitti ja kysyi missä olemme. Hänen äänestään olin kuulevinani, että olemme vielä aika kaukana. Hän oli saanut siirrettyä veneen hakuaikaa parikymmentä minuuttia. Petrillä oli kellossa gps- paikannin ja hän katsoi, että olimme tulleet vasta pari kilometriä. Taukopaikka oli kuulemma viiden kilometrin päässä. Kiristimme tahtia, mutta otimme kuitenkin kuviakin matkalla. Matka tuntui välillä loputtomalta, mutta viimein saavuimme perille. Tosi mukavan laavun oli metsähallitus rakentanut Ölkyn päähän. Laavulla oli myös toinen porukka tauolla. Istuimme siinä ja paistelimme makkaraa ja söimme eväsleipiä. Kuinka ollakaan reppuuni oli "unohtunut" yksi keskiolut. Olin vaistoavani pientä kateutta ilmassa sihauttaessani sen auki. Harvoin olut maistuu niin hyvältä kuin hikisen vaelluksen tauolla makkaran ja ruisleivän kanssa.
Luulimme jo olevamme melkein perillä olihan vene tilattuna lähelle laavua. Matkaa oli vielä kuitenkin noin kilometri ja edessä oli suhteellisen vaativa lasku jyrkänteeltä alas. Risto oli katsonut helpoimman kohdan ja se olikin varmasti turvallisin. Tämän reitin bonuksena oli sellainen sadan metrin siirtymä louhikkoa pitkin. Mutta kun varovasti eteni ja Zen-budhalaisittain keskittyin jokaiseen askeleeseen, niin turvallistahan se oli. Kivalle tuntui kuitenkin päästä veneeseen joka oli yksi suurimpia avoveneitä joita olen koskaan nähnyt. Puustahan se alus oli tehty, niin kuin hyvät alukset tehdään. Veneessä matka meni leppoisasti ja nopeasti. Kuvailimme lähinnä toisiamme, mutta toki myös seinämaalauksella pysähdyttiin.
Hyvä reissu kaikkinensa. Suosittelen lämpimästi. Tai tarkemmin mietittyäni en suosittelekaan. Sillä oli aikalailla mukavaa, kun liiat turistit ei ollut siellä ruuhkia aiheuttamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti