Olen nyt ollut täällä pohjoisessa kutakuinkin kaksi viikkoa. Silloin tällöin tulee viestejä entisestä maailmasta. Minulla on käytössä entinen sähköposti, johon tulee kutsuja näyttelyn avajaisiin, seminaareihin ja koulutuksiin. Hoh hoijaa, miten tylsältä ja kaukaiselta ne tuntuvat. Sama asia on myös uutisissa olevaa maailmaa kohtaan. Hallitus on tehnyt budjetin. Hoh hoijaa. Deekut pitivät omat urheilukilpailunsa. Ei paljon kiinnosta. Katson kyllä aamulla uutiset ja illallakin, mutta miksi kaikki tuntuu niin kaukaiselta ja tylsältä? Jotenkin, niin kuin nämä asiat eivät enää koskettaisi ollenkaan. Suomessahan kyllä asustelemme edelleen, mutta täältä katselee maailmaa nyt jotenkin eri horisontista.
Varsinaista erakoitumista en ole päässyt suorittamaan oikeastaan ollenkaan. Koska on metsätyskausi, niin erakkokämppä on varattuna lähes koko ajan. Pari päivää alkuviikosta on kyllä vapaata, mutta silloin en ole jaksanut sinne mennä. Jostain syystä nyt kun olen luonnossa paljon muutenkin, niin metsästyskin on alkanut tuntua vähän samalta tylsältä kuin kaikki muukin. Kun ei asu metsässä, niin metsästyksestä haaveilee päivittäin, mutta nyt kun se olisi mahdollista milloin vain, niin ei maistukaan. Onneksi kuitenkaan kaupunkiin meneminen ei ainakaan vielä ole alkanut siintämään haaveissa. Kuusamokinhan on kyllä kaupunki ja siellä voin seisoskella liikennevaloissa jos huvittaa. Prisma ja CityMarket täältä löytyy, jos metsä alkaa ahdistamaan. Yksi hyvä puoli täällä on. Jos välttämättä tarvitsee käydä kaupassa, niin jonot eivät ole suurien kaupunkien veroisia. Kassalle voi kävellä aivan suoraan.
Tänään vanhempani ovat olleet naimisissa 60 vuotta. Se tuntuu aika pitkältä ajalta noin äkkiseltään. Mutta jos ajattelen, että olen ollut itse tuon saman naisen lakanoissa yli kolmekymmentä vuotta, niin puolessä välissähän tässä itsekin tavallaan ollaan. Me vain harkittiin kymmenen vuotta ennen kuin rohjettiin papin pakeille marssia. Viime kesänä tuli 21 vuotta naimisissa täyteen. Onneksi olkoon vanhemmilleni. On meissä pennuissa ollut kyllä välillä vähän kestämistä. Toisaalta se varmasti myös yhdistää.
Kuten tuossa alkuun kirjoitin, niin vanha maailma tuntuu kaukaiselta. Se myös tuntuu kaukaiselta siten, että en jaksa vastailla oikein puhelimeen. Tuntemattomiin numeroihin en vastaa ollenkaan. Pitkät ajat puhelin on kokonaan äänettömällä ja jos joku on soittanut, niin kaipa hän soittaa myöhemmin uudestaan. Tekstiviesti on oikeastaan aika kätevä keksintö. Joskus kyllä tekstiviestitkin vähän rasittavat ja on mietittävä mitä niihin nyt sitten kirjoittaisi.
Ei oo helppoo tämä erakoksi yrittäminen. Maailma vyöryy päälle ihan väkisin. Kunhan nyt saan tämän talvenselän menemään puolierakkona, niin ensi kesänä vähennän kommunikointia edelleen ja seuraavana syksynä sitten vetäydyn johonkin kammiin kirjoittamaan. Blogia sitten kirjoitan vain kerran viikossa ja annan parran kasvaa. Samoan metsässä ja aamupäivät kirjoitan. Oikeastiko? En tiedä, mutta haluaisin kokeilla. Mitä kirjoittaisin? En tiedä, mutta kai jos istuu aamupäivät koneen äärellä, niin joku juuri alkaa irrota. Puolierakko haaveilee siis täyserakkoudesta.
Miten minulla on tunne, että haaveet saattavat joskus toteutua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti