Vuokkineimeen ei ollut enään kovinkaan pitkä matka. 12 kilometriä sitä kaunista tietä ja sitten suunnilleen saman verran taas leveää, mutta kuoppaista valtatietä. Tulimme kirkonkylän risteykseen. Siinä oli hautausmaa. Vaikka satoi vettä, niin pysähdyimme kuvaamaan. Hautausmaalla oli yksi Sosialistista realismia edustava muistomerkki. Hautausmaa oli hyvin saman oloinen kuin aikaisempikin. Kuvissa oli nuorehkojen miesten kuvia, täällähän ei miesten keski-ikä ole kovin korkea alkoholismin takia. Vuokkiniemessä muuten työttömyysprosentti on jonkun tiedon mukaan 85.
Kello oli vähän vaille kolme iltapäivällä. Ajoimme kylän keskustaan, koska tiedon mukaan kuittipirtillä on jonkunlainen matkailuneuvonta. Löysimme tämän, mutta ovi oli lukossa. Yhtään ihmistä ei näkynyt koko kylässä. Ajelimme autioita katuja ja ei näkynyt yhtikäs ketään. Viimein näimme, että yksi mummo istuu talon tuulikaapissa ja ovi on auki. Tauno asialle ja kysymään. Paulin kanssa jäimme autoon odottamaan. Tauno jutusteli mummoa hetken aikaa ja tuli hymyillen takaisin. Tauno kertoo: Mummo oli sanonut, että hänelläkin on ollut tapana majoittaa suomalaisia, mutta eilen tuli ryypättyä, niin että nyt on paha kihti. Ei jaksa siivota huoneita. Mummo myös kertoi, että kauppa on ummessa, mutta aukeaa kolmelta. Meitä nauratti mummon rehellisyys ja se että kihti vaivaa. Ymmärsimme siis niin, että hän kutsui krapulaa kihdiksi.
Jo täällä lähtiessä kun valmistelimme matkaa, niin oppaassa kiinnitti huomiota Roosa Remsun majatalo. Kaupan aukioloa odotellessa etsimme kirjan ohjeen mukaan tätä majataloa. Viimein löysimme sen kylän laidalta ja varasimme huoneet. Tai kokonaisen talon. Roosa Remsusta ja hänen majatalostaan kirjoitan erikseen.
Kun kauppa aukesi, niin menimme sinne katsomaan tulisiko kylään ihmisiä. Ja sinnehän tuli. Kauppa oli samanlainen kuin pienet kaupat minun lapsuudessani 60-70-luvun taitteessa. Ei mitään itsepalvelua vaan molemmin puolin kauppaa oli palvelutiskit. Koska emme olleet syöneet aamiaisen jälkeen, niin ostimme pientä syötävää. Roosan majatalon hintaan kuuluu illallinen, mutta pientä palasta tarvitsimme.
Katsoimme makkaroita ja juustoja ja otimme pienet palat niitä. Sitten kun kysyimme leipää, niin meille kerrottiin, että leipä on loppu. Täällä siis kommunikoidaan karjalankielellä, joten Pauli ja minäkin olimme taas kielitaitoisia. Siis meillä oli leivänpäälliset, mutta ei leipää. Leipäauto tulee huomenna, sanoi hiukan kiusaantuneen oloinen myyjätär. Sitten toinen myyjätär toi meille vaalean näkkileipäpaketin. Työ sanotta tätä näkkileiväksi sanoi hän. Otimme sen. Ostimme myös pullon vodkaa ja siinä peesasimme paikallista juopahtavan näköistä miestä. 160 ruplaa maksoi pullo, eli reilut neljä euroa. Olutta kylyreissulle ja kaupat oli valmiina. Kauppa oli kaikkinensa iloinen kokemus, vaikka tavarahelvettihän se ei ollut suomalaiseen tapaan.
Ajelimme Roosan majatalolle ja söimme välipalaa pöydän ääressä. Pauli meni ottamaan päiväunet ja minä lueskelin majatalon kirjastossa ollutta Rauno Meriön karjalakirjaa juuri näistä samoista kylistä. Aurinko paistoi ja pihalla oli mukava lueskella. Tauno kävi jututtamassa Roosan luona olevia lapsen lapsia, jotka asuvat Tampereella.! Täällä myös näimme ensimmäiset koneella leikatut nurmikot. Johtunee sukulaisista suomen puolella. Seuraavassa Roosan majatalosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti