Vappuaattona suunta pohjoiseen.

Kello on neljä vappuaattoaamuna. Heräsin jo kahden jälkeen. Ilmeisesti matkakuumetta. Kohta on tarkoitus lähteä Rovaniemen kautta Kuusamoon. Meillä on vuokrattuna isohko pakettiauto joka on täynnä taidetta. Niitä sitten myydään matkalla takakontista. No ei oikeasti. Viedään näyttely taiteilijan työhuoneelle ja siitä sitten jatketaan kohti mökkiä. siellä on veljeni vaimonsa kanssa ja niin vietämme vappuaattoa ja päivää pienessä porukassa. Varmaan jotain kevättöitä tehdään samalla skumppaa juoden. Tulvivan kosken kohinaa kuunnellen ja saunoen. Työn juhlaa siis vietetään.

Nyt nokka kohti pohjoista.

Persurasismia

Vaalitkin sitten oli ja meni. Jälkipuinti jatkuu ja hallitustakin vielä tehdään. Hämmennystä on herättänyt Perussuomalaisten huima voitto. Osa keskustelijoista varsinkin Facebookissa ei ole vieläkään toipunut tästä uudenlaisesta tilanteesta. Pienpuolueesta tulikin kolmanneksi suurin. Persut saivat tärkeitä valiokuntien puheenjohtajien paikkoja. Nyt näyttää myös, että joistakin Persuista tulee myös ministereitä.

Toki Persujen edustajajoukko on monenkirjava ryhmä yksilöitä. Jotkut ovat avoimesti rasisteja ja osa peitellymmin, mutta aivan varmasti seassa on riittävä määrä ihan vastuullisesti ja vakavasti asiat ottavia edustajia, joista tulee kelpo peruskansanedustajia. Kyllähän eduskunnassa on aina ollut enemmän tai vähemmän pönttöpääedustajia, mutta enemmistöillähän siellä mennään ja on otettava huomioon, että Persut saivat  vain alle 20 % äänistä ja heillä on myös alle 20% kansanedustajista.

Sellainen eduskunta kuin kansakin. On muistettava, että eduskunta edustaa kansaa. Suomessa on sananvapaus ja mielipiteenvapaus. Uskon kuitenkin, että työskentely eduskunnassa opettaa kiihkeimpiäkin kaikkien asioiden vastustajia, että ei siellä yksin tai pienellä porukalla mitään saa aikaiseksi. Pitää tehdä kompromisseja ja lehmänkauppoja. Pikkuhiljaa havaitaan myös, että tämähän on oikeaa raskasta työtä ja että  pitää perehtyä myös muihin asioihin kuin siihen omaan vaalisloganiin.

 Muistatte varmaan kun Persujen edeltäjän SMP:n vaalilupaus oli, että kun Vennamolaisesta tulee työministeri, niin työttömyys poistuu puolessa vuodessa. Hyvää huumoria oli laittaa Urpo Leppänen työministeriksi sillä seurauksella, että työttömyys ei kyllä poistunut mutta SMP:n kannatus poistui ja sitä myöden myös koko puolue. Ei nyt tarvitse olla mikään erityinen ennustaja kun kirjoitan, että seuraavissa vaaleissa Persut kokee rökäletappion.

Henkilökohtaisesti en pelkää ollenkaan tätä Persujen tuloa politiikan kentälle oikeaksi toimijaksi. Kaikkien pitää skarpata nyt politiikkaansa. Politiikka on tullut takaisin ja ihmiset huomaavat, että äänestämällä voi vaikuttaa. Vielä on muuten 30 % joukko joka ei äänestänyt. Sieltä voi nousta vielä seuraaviin vaaleihin yllätyksiä.

Demokratiaan kuuluu, että myös "väärin" saa äänestää. Laissa on myös kohta, jossa kielletään kiihottamasta kansanryhmää kohtaan. Joku Persu kyllä sitä kohtaa pyrkii poistamaan, vaikka ainakin tämän hetkisen kirjoittelusta päätellen voisikin olla persuille käyttöä tästä lain kohdasta. Osa kirjoittelustahan on suorastaan rasistista Persuja kohtaan. Pelkääkö joku, että:"Persut vie meidän naiset." tai "Persut vie meidän työpaikat."

Koska tässä annan ikäänkuin ihmisarvon myös Perussuomalaisille, niin on kirjoitettava kuitenkin, että en äänestänyt Persuja. Kukaan perheestänikään ei tietääkseni äänestänyt. En tiedä tuntevani ketään heitä äänestänyttä varmasti. (Joitakin kyllä epäilin ja yksi uhosi äänestävänstä) Kannatan vain demokratiaa ja tämä oli demokratian voitto.  Kaikesta huolimatta.

Ps. Todennäköisesti tämä juttuni leimaa minut Persuksi aivan kuten joskus puolustessani Kepua minut leimattiin Kepulaiseksi noin 20 vuodeksi.

pss. Ai niin ja se Persujen kulttuuripoliittinen kannanottohan oli ihan vaan populistista lörinää. Kannatustahan saa aina kun vastustaa kulttuuria.

Väsyttää. (Vappua pakoon)

Miten täällä kaupungissa väsyttää näin paljon. Menin eilen nukkumaan kymmeneltä. Heräilin neljältä ja valvoin pari tuntia. Sitten nukuin taas pari tuntia. Yhdet yli tunnin päiväunet, mutta silti vain koko ajan väsyttää. Syynä ei ole matalapaine, koska aurinko on paistanut koko päivän. Mikä ihmeellistä, niin vaimollani on aivan sama tilanne. Ihmetellään yhdessä tätä väsymyksen määrää.

Tänään puhaltelin puistossa pari tuntia lehtipuhaltimella. Ajelin päältäajettavalla leikkurilla lehtiä silpuksi. Kunnes yhtä-äkkiä rinteessä kone sammui eikä hievahtanut mihinkään. Moottori ei edes pyörähtänyt kun käänsin virta-avaimesta.  Koska olen näin väsynyt, niin jätin sen sinne minne se hyytyi. Katsotaan sitten huomenna paremmalla energialla. Tai sitten: " Älä tee tänään sitä minkä huomenna voi jättää tekemättä."

Väsymys myös aikaan saa sen, että ajatuskaan ei oikein kulje. Minulla on pyörinyt jotkut kirjoittamista vaativat jututkin päässä, mutta ne eivät jäsenny oikein miksikään tekstiksi. On vain tyhjä humiseva pää. Näitäkin rivejä kirjoitan vain päiväkirjamerkinnäksi, ilman sen kummempaa tarkoitusta. Ikäänkuin selitykseksi ja tulevaisuudessa luettavaksi. Kirjoitan, koska en jaksa kirjoittaa. Kirjoitan, koska en osaa kirjoittaa. Kirjoitan, koska en pysty kirjoittamaan.

Eilen kävin iltarasteilla. Tähtäimessä on kesäkuun puolessa välissä oleva Jukolanviesti. Otin 3,3 kilometrin radan ja suunnistus menikin ihan mukavasti. Yhtä rastia etsin pari minuuttia, mutta muuten rastit löytyivät helpohkosti. Tyttäreni otti saman radan. Ensimmäisellä rastilla olin emitin mukaan johdossa, mutta sitten jäin joka rastivälillä. Hävisin hänelle 8 minuuttia... Ja kymmenen euroa. Kilpailuhenkisenä lupasin 10 euroa jos hän voittaa. En muuten ole tainnut montaa kertaa omia lapsiani voittaa suunnistuskisoissa.

Tänään on kansallinen veteraanipäivä. Menen huomenna tunniksi viinakaupan nurkalle keräysmuki kädessä keräämään rahaa veteraaneille. En olekaan koskaan ennen tehnyt moista. Kun kaveri pyysi, niin suostuin. Mikäpäs siinä, yksi kokemus lisää tärkeään asiaan. Muistui hyväntekeväisyydestä mieleen yksi juttu. Aikoinaan savossa järjestettiin niin sanottuja lähetyslounaita. Ideana oli, että lahjoituksena seurakunta sai ruokatarvikkeita ja emännät talkoilla teki runsaan pitopöydän. Ihmiset maksoivat sitten tietyn hinnan ja rahat menivät lähetystyön hyväksi. Tästä sitten kehkeytyi seuraava sanonta: " Pitääpäs nyt syödä oikein paljon, kun se menee niin hyvään tarkoitukseen."

Olen pohtinut aika paljon tuota erakoksi siirtymistä ja todennut , että siellä pohjoisessa on hyvä olla ja täällä kaupungissa ei tunnu oikein hyvälle. Ihmisen kuitenkin pitää pyrkiä sellaiseen tilaan, missä tuntuisi hyvältä. Myös tästä syystä se siirtyminen tuntuu entistäkin tärkeämmältä ja pidän sitä myös erittäin todennäköisenä.

Vapuksi lähdemme vaimoni kanssa pohjoiseen. Viemme Rovaniemelle perjantaina loppuvan näyttelyn. Lähdemme aamuvarhaisella ja Rovaniemeltä sitten jatkamme vielä 300 kilometriä eräkämpälle, jossa vietämme vapun aaton ja vappupäivän. Maanantaina sitten takaisin kohti kotia. Vappu on jotenkin täällä raskasta viettää. Viimeinen perinteinen vappu oli kaksi vuotta sitten. Siihen liittyy niin paljon muistoja, kun poikamme vielä eli. Vapun jälkeen 26 päivää ja hän oli kuollut.

Äänes kuulen, en sua nää. (Eläintarhassa)

On toisen pääsiäispäivän ilta. Tulimme juuri kotia pohjoisesta. Onhan se melkoinen ajomatka aina tulla takaisin. Jotenkin takaisin tuleminen tuntuu pidemmältä kuin meneminen. Mennessä on ehkä paremmin motivoitunut matkaan ja pohjoisen rauha on kaikki edessä päin.

Viimeinen kirjoitus on kiirastorstailta ennen tätä. Yksinkertaisesti touhusimme siellä kaikenlaista niin paljon, että illalla ei enää jaksanut kirjoittaa. Heräsimme melkein joka aamu ennen viittä ja lähdimme suolle katselemaan ja kuuntelemaan soidinmenoja. Myös järvimökin ympärillä aamuvarhaisella kuului lakkaamaton teerien ja metsojen kukerrus.  Suolla myös pääsimme näkemään noin sadan metrin päästä teerikukon tanssia. Muut teerikukot seurasivat puusta tätä esitystä. Ilmeisesti show ei oikein vetänyt kohdeyleisöä, eli naaraita, sillä jonkun aikaa turhaa tanssia seurattuaan koko poikaporukka häipyi jollekin toiselle suolle. Tai sitten laatimaan vetävämpiä koreografioita.

Touhusimme myös kaikenlaista kevätaskaretta. Veimme penkin suon laidalla olevalle kalliolle. Kuskasimme polttopuita sekä laavulle, että tuon penkin lähelle. Lautoja veimme myös laavulle, jotta se saadaan viimeistellä loppuun. Naisväki pilkkoi ja kasasi puita ja minäkin tein yhden puunkuivaustelineen ja pinosin siihen suuren määrän klapeja kuivumaan tulevia vuosia varten. Touhukasta meininkiä, mutta toki myös rauhallisia nautinnollisia aamuhetkiä auringon noustessa.

Yhtenä päivänä nuorempi koira karkasi mökin pihasta. Viheltelin aikani, mutta koira ei vain palannut. Lähdin etsiskelemään koiraa ja tieni vei koko ajan kauemmas ja kauemmas mökiltä. Ensin kuljin joen vartta pitkin. Nousin pienelle pitkälle harjanteelle. Harjanteen takana olevan kapean suon yli seuraavalle harjanteelle. Koiraa ei vain näkynyt eikä kuulunut. Löysin jyrkän harjanteen päältä hienon näköalapaikan, josta yllättäen aukeni suora näkymä meidän huussin ovelle. Istuin siinä kannolla välillä viheltäen.

Yhtä äkkiä noin 70 - 100 metriä ylämäkeen päin kuului koiran hirveä rääkäisy ja voimakasta pelokasta vähän itkun sekaista haukkua. Nousin äkkiä ylös ja mietin, että nyt taisi ilves tai susi iskeä koiraan kiinni. Lähdin kahlaamaan kohti. Matkalla otin puun karahkan käteen ja mietin, että ainakaan karhun kanssa tällä puoli laholla kepillä ei paljon tee. Pysähdyin kun kuulin, että koira taas haukkui. " Ei se ainakaan vielä ole kuollut." ajattelin. Yritin kuunnella hyvin tarkasti mitä siellä tapahtuu, mutta en kuullut muuta kuin koiran satunnaiset särähdykset. Hetken päästä koira tulikin luokseni ihan hyvävoimaisen näköisenä. Ajattelin, että ehkäpä se törmäsikin jänikseen ja antoi sille vähän kyytiä. Joskus koiran ja jäniksen kohtaamisessa koira ulvoo tosi kimeästi vaikka ei varsinainen ajokoira olekaan.

Mutta tarina ei jääkään tähän. Eilen ajelin veljeni kanssa uusia paikkoja etsien. Tulimme ylhäältä päin varovasti kelkalla ja minulle tuli tunne, että olemme lähestymässä samaa kohtaa toisesta suunnasta. Pysähdyin edellisen kohdan yläpuolella ja huomasin maassa: Hemmetin ison karhun jäljen. Sama karhu jonka jäljet olimme nähneet silloin pari päivää aikaisemmin.  Kohta oli juurikin se missä olin kuullut koiran haukuntaa. Melko rohkea koira tai vaistot vain peloissaan pisti sen haukkumaan. Onneksi koira ei kuitenkaan paennut peloissaan isännän jalkoihin karhu perässään. Näinkin kuulemma joskus voi käydä. Olin siis noin 70 - 100 metrin päässä karhusta puolustusaseenani vain puolilaho karahka. No ehkä karhu myös luovutti koiran kanssa kuultuaan ihmisen äänen eli minun jatkuvia vihellyksiä. En tiedä, mutta ajatuksenahan tämä on aika jännä kuvio. Voi kun olisi nämä asetelmat nähnyt ilmasta käsin.

Tällä meidän metsäalueella liikkuu vähintään kolme karhua. Tämä suuri naaraskarhu pennun tai pentujen kanssa. Sitten on vielä yksi erauspentu, jonka jäljen me havaitsimme toisessa kohdassa. Se oli juoksennellut metsäojan pohjaa laavun suuntaan. Melkoinen eläintarhahan tämä on. Karhuja, ilveksiä, hirviä ja poroja, näätiä, jäniksiä, kärppiä, teeriä, metsoja riekkoja, joutsenia, hanhia, kuukkeleita ja tikkoja. Ja kaikkia muitakin eläimiä, joita ei jäljistä vielä osata tunnistaa. Ai niin ja löysimmehän myös majavan katkaisemia puita parin sadan metrin päästä mökistä.

Karhun kanssa samassa eläintarhassa.

Palatessamme edelliseltä varhaiselta reissulta jo heti kohta kymmenen jälkeen, päätimme veljeni kanssa lähteä vielä levittelemään linnuilla kauroja suolle. Vanhempamme ja vaimoni jäivät mökille. Otimme kyytiin jyrkkään mäkeen jättämäni kaksi säkkiä. Säkkien jättäminen johtui siitä, että amerikan ihme (Arctic Cat) ei jaksanut vetää reessä 200 kiloa jyviä. Jouduin purkamaan osan kuormasta matkalle.

Levittelimme jyviä suolla sijaitseville kannaksille. Pälviä oli jo auennut. Viljoja levitellessä veljeni kertoi, että karhut saattavat syödä 10 kiloa viljaa päivässä. Toivoimme myös, että joku karhu löytää viljamme. Säkillisellä on yhdelle karhulle 4 päivän ruuat. Kun saimme viljat leviteltyä, niin ajoimme laavulle ja veljeni kertoi juttuja kun hän oli Virossa majavajahdissa.  Laavulta lähtiessämme päätimme kokeilla josko metsäreittiä vielä pääsisi. Metsäreitillä on esimerkiksi kohta, josta kerroin aikaisemmassa blogissa. Siis rinteessä reitin alta kuului kosken kohinaa. Ajelimme hitaasti reittiä ja sitten päätin pyörähtää ylimääräisen lenkin suolla. Vilkaisin taakseni ja velipoika oli tehnyt juuri saman ratkaisun. Ajelin suolla ja katsoin, että tuossa taitaa olla jälkemme, kun vaimoni kanssa edellisenä päivänä kävelimme. Pysähdyin ja...

Karhun jälket. Aivan tuoreet karhun jäljet. Viittilöin veljelleni ja aloimme yhdessä ihmettelemään. Totesimme, että jäljet ovat samalta aamulta. Jäljistä näkyi, että osassa paikoista hankiainen on kestänyt ja osassa päivän lämpö on sulattanut hankikannon. Tutkailimme ja kuvasimme jälkiä ja totesimme, että karhulla on ollut myös pentu mukana. Pentua hanki on kantanut, mutta emo on uppuroinut. Tassun jälki oli 15 senttiä leveä ja siitä veljeni päätteli, että karhu on iso. Oikeasti jännä tunne kun karhut ovat samassa metsässä. Olemme siis eläintarhassa, mutta samassa häkissä. Olikos se niin, että karhut ovat vaarallisimmillaan silloin kun ne ovat pennun kanssa? Niin ja keväällä heti talviunilta herättyään? Näistä jäljistä on meidän eräkämpälle 400 metriä.  Pelottaako minua? Oikein mietin sitä, mutta täytyy sanoa että ei. Karhu oikeasti välttelee ihmisiä. Kannattaa siis kulkiessaan pitää meteliä. Lauleskella ja vihellellä. Karhu kyllä väistää. Niin ja eihän tämä kuitenkaan ensimmäinen kerta kun karhun jäljillä ollaan. Reilut viisi vuotta sitten karhu tuli metsätiellä vastaan kun olimme riekkometsällä. Silloin kyllä säikähdettiin. Siis karhu ja me.

Kelkkailun ensikokemus yli 80- vuotiaana.

Aamulla puhelin soi 05.20. Kömmin täydestä syvästä unesta vastaamaan. Vaari ilmoitti, että ovat lähteneet järvimökiltä kohti erämökkiä. Tervetuloa sanoin ja kirosin aikaista pakkoheräämistä. Loikoilin vielä sen puoli tuntia mitä mökkien välillä kuluu. Mutta kun nousin ylös, niin mieliala oli aikalailla hyvä. Yöllä on ehkä käynyt hiukan pakkasella, joten vanhempieni vienti kelkoilla katsomaan metsiä on ehkä mahdollista. He ovat kyllä nähneet hankkimamme metsätilan reunoja, mutta korkeasta iästä johtuen, ei ole ollut mahdollisuutta nähdä tiluksia keskemmältä.

Aloitin aamun käynnistelemällä kelkkoja. Välillä aamukäynnistyminen kelkoilla on suunnilleen samanlaista kuin itsellänikin. Periaatteessa tekee kyllä mieli lähteä, mutta toisaalta ei millään jaksa. Vetelin siis kelkkoja narusta käyntiin enemmän kuin monet kuntosalilaitteita illan aikana. Viimein kaikki kolme kelkkaa hyristeli tasaisesti.

Molemmat vanhempani täyttivät viime syksynä 80 vuotta. Eivät ole ikinä oikein kelkkailun päälle ymmärtäneet. Nyttenkin kyse on enemmän siirtymisestä mökiltä laavulle. Koska kevät on jo todella pitkällä, niin suuremmalla älykapasiteetilla varustetut kelkkailijat ovat jo siirtäneet kelkkansa autotalliin odottamaan seuraavaa talvea. Me sen sijaan vasta innostumme asiasta. Lunta on vielä toki metsässä noin 70% pinta-alasta. Kuitenkin pihat ja muuta paikat, johon aurinko kunnolla paistaa ovat jo lumettomia. Ajatuksena oli kuitenkin näyttää vanhemmillemme näitä meidän metsiä ja soita.

Kun menimme pihalle, niin veljeni ajoi kelkan halkokasan yli uralle. Vanhempani katsoivat ihmeissään kelkkailun ideaa, kun tämä velipoika veti kelkan suunnilleen ylösalaisin halkokasan päältä. Kuinkaan ei käynyt, mutta näin äitini ilmeestä, että hulluksihan nämä aikuiset pojat ovat tulleet. Tämä voi kuulostaa Extreme Duutsoneilta, mutta kyse oikeasti ei ole samasta asiasta. turvallisuutta koitetaan noudattaa kuitenkin koko ajan.

Viimein pääsimme matkaan. Äiti veljeni kyydissä, isä minun kyydissäni ja vaimoni ajoi kolmatta kelkkaa. Pysähtelimme välillä katselemaan koskia ja ihailemaan maisemia Venäjän suuntaan. Ajoimme hissun kissun kohti laavua. Laavulla sitten keittelimme kahvit ja söimme eväitä. Minä kävin välillä hakemassa 200 kiloa kauroja linnuille. Aurinko paistoi ja elämä maistoi. Vanhemmat näyttivät myös nauttivan kokemastaan. Takaisin tullessa aivan muutama sata metriä ennen mökkiä arvioin erään mättään väärin ja yks kaks kelkka oli nurin. Olimme siis isäni kanssa kyljellään maassa. Säikähtyneenä katsoin heti isääni, josko jotain olisi sattunut. Helpotus oli suuri kun isäni nauroi hervottomasti. Kysyin vielä, että sattuiko? Ei yhtään oli vastaus ja nauru jatkui. Reissu meni hyvin ja molemmat teräsvanhukset pitivät kokemastaan. Isäni kuitenkin sanoi, että ei kyllä enää lähde vastaavalle reissulle mukaan. Mutta hyvillä mielin. "Olen ollut kelkkailemassa kaksi kertaa. Ensimmäisen ja viimeisen."

Vaimoni muuten ajoi kelkalla ensimmäistä kertaa maastossa. Jäällä hän on joskus kokeillut. Tullessa perässä oli vielä reki ja hänkin kaatui kerran. Käynnisteli kelkan uudestaan ja tuli sujuvasti perille. Kertoi myös ymmärtävänsä paremmin kelkkailun fyysisyyden. Paita oli hiestä märkä.

Iltapäivän seikkailusta kirjoitan kohta erillisen jutun.

Laavulla

Ensimmäisenä iltana mökillä tulee usein valvottua liian myöhään. Ensin lämmitetään saunaa ja ihmetellään vuodenajan tekemiä muutoksia. Päivitellään kuinka lumet ovat sulaneet ja koski kohisee. Saunotaan pitkän kaavan mukaan ja sitten on vielä kiva paistella makkaraa ja samalla lueskella lehteä tuvan pöydän äärellä. Eilen oli ensimmäinen ilta.

Aamulla heräsin kuudelta väsyneenä. Päästin koirat ulos ja kävin samalla asialla itsekin. Tulin takaisin vuoteeseen ja vaimonikin jo vähän silmiä raotti. Sanoimme molemmat, että tämmöisenä pakkasaamuna pitäisi kyllä mennä metsään, mutta väsyttää. Päätimme vielä kuitenkin torkahtaa. Uni ei tullutkaan ja niinpä päätimme syödä aamiaisen laavulla.  Melkein kuuden asteen yöpakkanen oli tehnyt tehtävänsä. Jäljellä olevilla hangilla pystyi kävelemään upottamatta. Otimme mukaan valmiiksi tehdyt voileivät joiden väliin laiton juustoa ja valkosipulia. Käärin leivät tinapaperiin.  Laitoin myös illalla syömättä jääneet makkarat folioon. Paistelin illalla meille makkarat, mutta ennen niiden valmistumista vaimoni jo veteli hirsiä autuaasti.

Kävelimme hitaasti ja rauhallisesti kohti laavua. Pysähdyimme kosken partaalla juuri siinä kohdassa, jossa noin kuukausi sitten erehdyksessä meinasin ajaa koskeen. Nyt siinä virtaa kuohuva koski valtoimenaan. Katselimme eläinten jälkiä ja kuuntelimme metsän hiljaisuutta. Koski antaa sellaisen tasaisen taustaäänen. Vaimo huomasi yhdessä ylämäessä, että moottorikelkkareitin alta kuului kohinaa. Oikeasti jalkojemme alla mäessä kuului todella voimakas veden pauhu. Kevät tulee ja vedet virtaavat kohti meriä. En ole aivan varma, mutta luulen, että se on Vienanmeri johon nämä vedet päätyvät aikanaan.

Tulimme laavulle ja laitoimme tulet nuotiopaikalle. Vaimoni sytytti ja minä vielä neuvoin hetken katseltuani, että nuotion sytyttämisessä pitäisi kyllä olla joku idea. Vaimoni raapaisi tikun ja täytyy sanoa, että harvoin olen nähnyt nuotion syttyvän niin vaivattomasti. Aivan kuin nuotion henget olisivat halunneet nöyryyttää minua. "Aina neuvomassa mokoma." Samalla kun vesi kiehui ja edellä mainitut voileivät ja makkarat lämpesivät folioissaan, niin minä kävin viemässä kauroja linnuille. Meillähän on suolla ruokinta-automaatteja, joihin laittelemme linnuille ruokaa. Levittelin jyviä myös pälville. Jyväsäkit olivat laavulla ja niinpä hiirikin oli löytänyt sinne. Varmaan paha pettymys hiirirukalle, kun nämä valtavat viljavarastot vietiin pois. No jätin minä tälle laavunvartijalle kuitenkin noin litran naposteltavaa. Sitten saa etsiä uusia ruokapaikkoja. Söimme sitten rauhassa maukkaat leivät ja makkarat nuotiokahvin kanssa kuksasta ryystäen. On se muuten ihme, että nuotiolla nokipannulla keitetty kahvi pesee mennen tullen kaikki espressot, lattet ja cappuccinot. Se porokahvi vaan maistuu niin hemmetin hyvälle. En tiedä sitten miltä se maistuisi Pariisilaisessa katukahvilassa, mutta ainakin ulkona suonlaidassa se ei petä koskaan.

Kun palasimme mökille, menin terassille kiikkutuoliin istumaan ja vain tuijottelin koskelle päin. Kääriydyin huopaan ja mietin, että nyt on se tilanne, josta aina täältä poissa ollessa haaveilen. Istuin varmaan tunnin mietteissäni. Välillä olin vain enkä edes miettinyt mitään. Siis meditoin.  Tämän istuskelun jälkeen menin pitkälleni sänkyyn vaimoni viereen. Tuijottelin hirsiseinää ja huomasin kuinka hirsiseinä tuijotti takaisin. Jatkoin tuijotusta ja kymmenet silmät katsoivat minua. Siinä hirren oksien kanssa yhdessä mietimme, että mikähän tämän elämän tarkoitus oikein on.

Kevät sekoittaa miehen pään.

Eilinen kevätpäivä sai pään sekaisin. Ajattelin ajella vähän vanhalla koneella kevään kunniaksi, mutta se ei millään käynnistynyt. Kutsuin kaverin korjaamaan, mutta vaikka tehtiin kaikki temput, niin ei lähtenyt käyntiin. Mangneetosta ei tullut tulpalle viestiä, että kipinä pitäisi laittaa, jotta moottorin voimat saisi valjastettua iloiseen kevätmenoon. Kun kävimme ostelemassa uusia tulppia paikallisessa alan liikkeessä, niin katseeni siirtyi myynnissä olevaan oranssiin kaunottareen. Vitsailinkin, että jos ei saada vanhaa kuntoon, niin tulen ostamaan uuden pelin.

Kun kolmannen kerran tulimme liikkeeseen eräs ratkaiseva osa kädessä, niin sanoin myyjälle, että koita nyt edes piilottaa tuo hymysi. Niinpä hankin uuden vehkeen. Kypärä oli jäänyt mökille pohjoiseen, mutta laitoin lipan taakse ja kuulosuojaimet korville. Nykäisin koneen käyntiin ja annoin palaa tukka hulmuten. Painoin illan aikana menemään kolme tankillista ja ajo tuntui hyvältä. Huomattavasti vakaampi ajettava kuin entinen. Puri pintaa kuin unelma. Kauniin värinen ja kävi käteen, niin kuin olisi aina siinä ollut. Illalla oli pakko lopettaa, kun voimat alkoivat hiipua. Palasin kotiin saunomaan. Saunassa mietin, että todella hyvä ostos tämä Husqvarna 440 - Moottorisaha. Ammattimiesten laatua.

Tänään lähdetään taas kohti erakkotukikohtaa. Pääsiäinen vietetään siellä kosken kohinasta ja kevään tulosta nauttien. Otamme myös vanhempani mukaan pääsiäisen viettoon ja veljenikin tulee sinne vaimonsa kanssa. Pieni pala erakkoutta jälleen isossa seurassa. Kyllä varmaan löytyy myös hyviä nautinnollisia rauhallisia yksinolon hetkiä.

Otan koneen mukaan ja raportoin myös sieltä.

Perussuomalaiset voittivat vaaleissa ja siksipä teinkin eilen metsurin hommia ja kuuntelin kuulokkeista iskelmäradiota. Tänään menen sitten muun 81 % kunniaksi lomalle pohjoiseen isohkolla ruotsalaisvalmisteisella autollani.  Nyt kamppeet autoon ja matkaan.

Erakkokollega Texasissa

Veljeni soitti tänään ja kysyi olenko lukenut Hesarin. Siinä vaiheessa en ollut vielä lukenut. Hän kertoi, että siinä on juttua muotikuvaajasta, joka oli jättänyt työt ja ostanut 26 hehtaaria erämaata. Rakentanut sinne mökin ja asustaa nyt erakkona. Hän kirjoittaa myös blogia tekemisistään siellä.

Olimme juuri lähdössä hautausmaalle ja niinpä nappasin lehden mukaan ja luin juttua ääneen vaimolleni. Jollakin lailla samaistuin aikalailla hyvin tämän miehen ajatuksiin. Hän totesi, että muotikuvaajana tuli fiilis, että on ihan sama onko kevään trendiväri sininen vai keltainen. Hänen luonaan käy paljon ihmisiä vierailemassa. Useat blogin seuraajat ovat 50-60 vuotiaita miehiä jotka aprikoivat, että olisipa rohkeutta tehdä samanlainen liike. Aika jännä juttu, että erakoksi lähteminen vaatii rohkeutta. Se taitaa olla rohkeutta luopua elintasosta ja tavaroista. Tällä Texasin erakolla on vieläpä se etu, että hänen erämaassaan ei kuulu kännytkät ollenkaan. Puhelinlaitos oli kuitenkin vetänyt piuhan, jotta hän voi kirjoitella nettiin tarinoitansa.

Kuinkahan paljon länsimaissa on tällaisia erakoita? Yksi juttu mistä olen hänelle kateellinen. Hänellä on tosi komea harmaa pitkä parta. Sitä se neljän vuoden erakkous teettää.

Kirjoja ostetaan, mutta myös luetaan.

Käyn usein Helsingin reissulla Riihimäen ABC:llä kaffella tai syömässä. Siellä on myös houkutteleva erätarvikekauppa, josta löysin aikoinani mm. oranssin karvahattuni. Mutta koska olen pättänyt olla ostamatta vaatteita tänä vuonna, niin ohimennen vain katselen vaateparsia, jotka saavat ajatukseni lentämään metsiin ja soille.

Samaisella pysähdyksellä myös usein käyn katsomassa kirjatorilla edullisia kirjoja. Viimeksi ostin Maailman historian pikkujättiläisen sekä Lumikenttien kulkurit kirjan, joka kertoo moottorikelkkailusta. Siinä on paljon hyviä käytännön ohjeita.

 Mukaan tarttui myös Veikko Huovisen kirja Pojan kuolema. Oikeastaan tuo kirjan nimi pysäytti ja kun luin takakannen, niin en tiennytkään että tämmöistä draamaa oli tunnetulle kirjailijalle sattunut. Kirja on rehellinen kertomus pojan raskaasta elämästä ja hoidoista sekä sitten lopulta menehtymisestä oman käden kautta. Kirja oli koskettava monestakin syystä omista kokemuksista johtuen, mutta myös siitä, että tämä poika oli suunnilleen minun ikäinen ja hän oli paljon erakkona Hailuodon saarella. Vanhemmat yrittivät kaikkensa, mutta siitä huolimatta tunsivat syyllisyyttä ja voimattomuutta asian edessä. Veikko Huovinen kirjoittaa lämpimästi pohtien poikansa elämästä sivuten samalla myös omaa kirjailijan elämää. Kirja myös kertoo kuinka tunnetun humoristin omassa elämässä on välillä leikki kaukana.

Edellä mainittu kirja siis kosketti myös erakkouden kautta. Kun tammikuussa aloin suunnittelemaan tätä erakkoutta tosissani, niin se oli sellaista väsynyttä pakoa maailmasta. Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, niin heitin osoitteen yhdelle taiteilijatuttavalleni. Hän vastasi sähköpostiini jotenkin niin, että kuulostaapa romanttiselta. Sitähän se on meille kiireisille ihmisille. Jotkut haaveilevat lähtevänsä luostariin ja jotkut erakoksi. Tuossa Pojan kuolema kirjassa erakkous ei johtanutkaan siihen rauhaan, jota erakoksi siirtynyt poika varmaan etsi. Hän ei erakkoudella päässyt pakoon ja rauha johti lopulta sairauden pahenemiseen ja sitten lopulliseen päätökseen. Tämänkin vuoksi kirja on koko ajan pyörinyt mielessäni. Erakkous voi olla pelastus, mutta se voi myös kääntyä surulliseen suuntaan.

Tänään olen siis lukenut lähes koko päivän. Vähän siivoilin kotona ja pihallakin puuhastelin, mutta voimat eivät oikein riittäneet  varsinaisiin leipätyöhommiin. Siellä oli tänään tilaisuus, jossa oli paljon ihmisiä, mutta vaimoni hoiteli tilaisuuden ja minä olin koti-isänä. Itseasiassa minulla on näissä tilaisuuksissa aika vähän virkaa, joten työnjako kävi sikälikin luontevasti näin päin.  Naapuri on kutsunut meidät illalla syömään, joten varmaan mukava ilta on tiedossa. Mitähän hyvää siellä on tarjolla... hmm.

Mökillä Bill Haleyn ja Armstrongin Louissin kanssa.

Tuossa meidän pihassa on ollut yli vuoden pystyyn kuivunut todella suuri ja vanha koivu. Olen pyytänyt yhtä metsurikaveria kaatamaan sen. Toimitukset ovat olleet hitaita, mutta nyt minua alkoi jo hirvittää, että se kaatuu itsestään talon päälle. Tai vielä pahempaa että joku jää sen alle ja loukkaantuu. Herra Murphy oli tällä kertaa suosiollinen, kun soitin. Tämä kaveri oli juuri kaatamassa konkeloon mennyttä puuta 300 metrin päästä meistä. Hän tulikin kaverinsa kanssa 20 minuutin päästä soitostani. He jyräyttivät puun nurin ja sahasivat tyvipäästä kiekkoja ammattilaissahoillaan ja minä lupasin mökkisahallani hoidella puun loppuun. Pyysin vielä nätisti ja he viilasivat sahani terän hyvään kuntoon.

Yksi valtava pihakoivu ja siinähän sitä keväistä kuntosalia sitten riittääkin. Kaiken lisäksi nyt tämä pieni moottorisahani ei ole suostunut käynnistymään, mutta lämmittelyksi olen sitä vetänyt käyntiin parina iltana viisi minuuttia. Nyt tuli mieleen, että olisikohan metsurien koekäytössä muuten bensa loppunut? Puiden halkominen kirveellä on oikeasti mukavaa puuhaa. Jotenkin se tuntuu paljon järkevämmältä kuin kuntosalilla rehkiminen. Tuollaisesta koivusta tulee todella kauniita halkoja. Olen niitä pinonnut saman tien talon kivijalan viereen. Pyrin myös, että pinosta tulee esteettisesti kelpo talonkoristus. Kun halot siinä eteläseinustalla kuivuu kesän, niin ehkäpä niillä jo syksyllä leivinuunia lämmittää. Takkapuiksikinhan koivuhalot ovat mitä parhaimpia.

Tänään päivällä yllättäin tuli käymään eräs paikallinen tuttavani. Hän tuli ihan vain silleen vanhanaikaisesti kysyäkseen, että mitäpä meille kuuluu. Juotiin kahvia ja rupateltiin. Tuli puhetta heidän kesämökistään, joka on noin 30 kilometrin päässä täältä meiltä. 20-luvulla rakennettu sahanhoitajan talo piharakennuksineen. Kiinnostuin rakennuksista ja hän ehdotti, että lähdetäänkö katsomaan. Sanoin ensin, että en voi kun on kaikenlaisia töitä, niin paljon ja pihassa on kaadettu puukin joka pitäisi karsia ja halkoa. Sitten vähän aikaa mietittyäni ajattelin, että paskat. Kyllä se puu siinä odottaa. On perjantai ja aurinko paistaa. Sanoin, että mitäs jos sittenkin lähdettäisiin iltapäivällä.

Tein vielä yhden varastokeikan ja sitten lähdimme. Ajelimme asfalttipintaisia mutkittelevia maalaisteitä jutustellen ja maisemia katsellen. Sitten saavuimma perille. Pysäköin auton ja heti näin, että tämä on hyvä paikka. Rakennukset olivat aikaa nähneet, mutta selvästi hyvin suunniteltuja. Vähän seinät vinossa sinne tänne, mutta ennen kaikkea henki oli hyvä. Aikaisemmin kerroin blogissa ihailevani lännenelokuvien koko talon mittaisesta etuterassista. Kaveri oli hankkinut siihen vielä kahden istuttavan keinutuolinkin. Täydellinen idylli. Huoneet oli sisustettu mukavasti vanhoilla tavaroilla. Kaveri keitteli kahvit ja joimme ne ja söimme rinkelit. Ennen mökille lähtöä kaveri sanoi järjestävänsä minulle ennen kokemattoman musiikkiesityksen. Huomasin kammarissa gramafonin. Hän kaivoi esille vanhan savikiekon ja antoi sen käteeni. Se tuntui painavalta  kun katsoin etikettiä. Bill Haley.. Rock around the clock. Tunsin kädessäni koko rockhistorian alkupisteen. Tästähän se Rockmusiikki lähti liikkeelle. Join kahvia kun kaverini laittoi levyn grammariin. Kuulin vieterin vetämisen äänen. Levy jäi ensin paikalleen soimaan, mutta pienen kiroilun jälkeen se alkoi soida. Oikeasti fossiilinen jäänne livenä soitetusta hetkestä viisikymmentäluvun alkuvuosilta. Kerralla purkkiin veretty ja saman tien puristettu savikiekkolevy. Yksi mikrofoni bändin keskellä ja minä kuuntelen sitä yli 60 vuoden päästä keskisuomalaisella jo levytystä vanhemmalla mökillä. Kovimpia musiikkielämyksiä pitkään aikaan.

Joimme vielä toiset kupit kahvia ja grammarista soi Louis Armstrongin jazz-orkesterin todella tiukka jazzbiisi. Hieno oli sekin. Nuoremmalle väelle tiedoksi, että grammarissa ei ole mitään sähköistä. Ei volyyminappulaa. Jousi pyörittää levyä ja musiikki tulee kuin taika, jostain neulanvarresta.

Ihmeellistä.

Riehaantunut pilvi

Peittyköön polku
männyistä varisseiden
neulasten alle,
niin ettei kukaan tiedä
sen johtavan majalleni.

Yllä oleva runo on japanilaisen Zen- munkin kirjoittama. Sain taas ystävältäni viikonloppuna tuliaisiksi hänen kirjansa. Tämä Ikkyu eli ja kirjoitti vuosina 1394 - 1481. Olen lukenut hänen runojaan ennenkin, enkä edes tiedä mikä niissä aina niin hirveästi kiehtoo. Joka kerta kun olen kirjan käteeni ottanut, niin luen sen melkein yhdeltä makuulta. Ikkyu kirjoitti pääasiassa kolmesta aiheesta: Zenin opista, temppelien ja munkkien tapainturmelluksesta, sekä viinin ja rakkauden iloista. Nyt lukemani kirja on Kai Niemisen suomentama Riehaantunut pilvi ja luurankouni. Suosittelen.

Tottakai lukiessani  ajattelen omaa erakoksi siirtymistä. Olen myös aikaisemmin näistä Ikkyuun kirjoituksista saanut ajatusvoimaa siitä miten vähällä ihminen voi tulla toimeen. Silti elää täyttä elämää ja nauttia elämän vaihteluista. Jotenkin on myös hauskaa ajatella, että hän on asunut ja opettanut Japanissa ja kun nykyään ajattelee Japania ja muutakin aasiaa bunhalaisuuden voima-alueena ja samalla sitä, että kaikenlainen tavarapaljous ja krääsä on pääosin siellä valmistettu. On varmaan hyvä samalla miettiä, että onko oppi mennyt perille.

Nythän puhutaan koko ajan kasvun välttämättömyydestä. Mitä se kasvu sitten itseasiassa on? Kasvu on sitä, että tuotetaan lisää tavaroita ja palveluita. Mitä ne tavarat sitten ovat? Pääasiassa täyttä rihkamaa ja elektroniikkasontaa. Leluja ja koriste-esineitä. Viihdettä ja huvituksia. Nyt esimerkiksi aivan vakavasti puhutaan, että suomelle on tärkeää Angry Bird. Siis anteeksi mikä? Eikös se ole peli? Siis leikki jolla ihmiset kuluttavat aikaansa?

On hauskaa, että ihmisillä on koko ajan kiire ja aikapula. Samanaikaisesti koko ajan valmistetaan ja myydään ajanvietepelejä ja mietitään miten saisi ajan kulumaan.  Jos ihmisillä olisi koko ajan tylsää, niin silloin aika kuluisi hitaammin. Ihmisten pitäisi siis pyrkiä säästämään aikaa tylsyydellä. Tylsiä pitkästyttäviä töitä pitäisi siis olla enemmän ja hauskaa vapaa-aikaa vähemmän. Itse pyrin siis kohti tylsyyttä. Istun hiljaa eikä mitään tapahdu.

Peittyköön tie
pohjoisesta tuiskuavan
lumen alle,
niin ettei kukaan tiedä
sen johtavan majalleni.

Tässä siis oma versioni Ikkyuun runosta päivitettynä pohjoisiin oloihin.

Puistossa

Aina täällä kaupungissa ollessa iskee luontokaipuu. Oikeasti ei vain muista, että tämä pikkukaupunki on aivan metsän keskellä ja järviä on joka puolella. Kun äskettäin taas teki mieli luontoon, niin muistin tämän. Laitoin ruututakin päälle ja pujotin jalkani huopakumisaappaisiin. Hattua ja hanskoja ei enää tarvitse. Kävelin järven rantaan puiston läpi. Asumme puistossa kahden kartanomaisen rakennuksen välissä.
Järvi on jo osittain sulanut ja olen kuullut joutsenten pitävän meteliä. Vähän ylempänä koski menee paperitehtaan läpi ja siksi järvi aukenee aina keväällä heti lämpötilan noustessa pariksi päiväksi plussan puolelle. Katselin ja kuuntelin järveä. Tehtaan ja kaupungin äänet hiukan häiritsevät luontokokemusta, mutta jos pelkillä silmillä aistisi, niin voisi kuvitella olevansa erämaassa. Järven selkä ja saaria, metsiä ja harjanteita. Kuin tilauksesta kolme joutsenta lensi yli ja mietin, että onko tuossa isä, äiti ja lapsi vai kolme sisarusta.

Olen tuntenut tämän puiston omakseni kohta kaksikymmentä vuotta. Toukokuussa tulee 20 vuotta siitä kun kävelin Honkien keskellä ensimmäisen kerran. Syksyllä tulee kaksikymmentä vuotta siitä kun muutimme puistossa sijaitsevan kartanon henkilökunnan puolelle asumaan. Se oli ensimmäiset seitsämän vuotta perheemme koti ja sinne meille syntyi kolme lasta. Tässä samassa puistossa lapsemme ovat ottaneet ensimmäisiä askeleita ulkona. Nukkuneet päiväunet vaunuissa. Täällä on opeteltu ajamaan polkupyörällä ja heittelemään pesäpalloa. Puistossa on opeteltu ajamaan ruohonleikkuria ja keräämään käpyjä, joista mummo maksoi aina pari markkaa ämpäriltä. Tästä puistosta poikamme lähti viimeiselle uintireissulle, joka päättyi onnettomuuteen. Ruohonleikkuri jäi seinän viereen ja viimeisiksi sanoiksi vaarille, että käyn kavereiden kanssa uimassa ja tulen sitten jatkamaan.

Ensimmäiset sukujuhlat olivat kun vanhin tyttäremme kastettiin. Saman tytön lakkiaiset viime viikonloppuna on toistaiseksi viimeisimmät juhlat. Kaikki lapset on kastettu täällä ja pojan hautajaistilaisuuskin oli samoissa tiloissa.  Talo on ollut sekä työpaikka, että suvun tukikohta. Puisto on ollut sekä rauhoittumisen paikka, että orjaleiri. Joka kevät se on pitänyt saada edustavaan kuntoon, keinolla millä hyvänsä. Iltaisin ja öisin. Omalla työllä ja talkoilla. Isovanhempien avustamana melkein aina. Mieleen on piirtynyt näky, kun mummo kantaa risuja ja vaari ajaa ruohonleikkuria.

Kaikkia näitä mietin, kun kävelin järven rantoja ja halki puiston. Koirat juoksivat vapaana ja ajatukset lensivät menneessä. Muistoja jopa kivistä ja kaatuneista puista. Kukkaistutuksista ja kivilaiturista. Mietin voisinko tästä luopua näiden vuosien jälkeen. Päädyin siihen että voisin. Kaksikymmentä vuotta on ollut selkeä ajanjakso. Lapset ovat syntyneet ja kasvaneet aikuisiksi. Yksi on poistunut joukosta. Kaksikymmentä vuotta muistoja. Sekä hyviä että huonoja. Kaksikymmentä vuotta elettyä elämää. Edessä ehkä viimeinen kesä täällä ja sen jälkeen kohti jotain muuta. On aika tulla ja joskus on myös aika päästää menneestä irti. On aika aloittaa uusi jakso.

Kun kävelin puistosta kohti kotia, niin vaimoni oli juuri lähdössä autolla jonnekin. Hän pysähtyi ja pyysi mukaansa haudalle. Haudalla näkemykseni vain vahvistui. Poikamme hautapaikalle on varattu paikat myös meille. Tänne siis palaamme viimeiselle raissulle, minne tahansa elämä tässä välissä meitä kuljettaakaan.

Juhlat on juhlittu.

Viikonloppu meni tyttären lakkiaisriennoissa. Juhlat oli lauantaina ja paikalle tuli sukulaisia ja tuttavia noin 60 henkeä. Juhlat alkoivat kello 14.00 ja viimeiset vieraat taisivat lähteä seuraavana aamuna kello neljältä. Eilen kävimme viemässä tyttären Helsinkiin. Ensin oli ajatuksena, että hän menee junalla, mutta lahjoja oli niin paljon, että sääliksi kävi ja niinpä päätimme lähteä samalla mukavalle sunnuntaiajelulle. Aurinko paistoi ja kevään etenemistä sai seurailla siinä samalla. Tulviakin oli jo joillakin uusmaalaisilla pelloilla.

Tämä päivä meneekin sitten sellaisessa yhteistyökoulutuksessa kolleegoiden kanssa. Isketään viisaita päitämme yhteen ja katsotaan mitä siitä tulee.

Aamulla tuntui, että taas puskee asioita päälle vyöryn lailla, mutta päätin vain keskittyä siihen mitä juuri silloin olin tekemässä. Sanoin myös vaimolle, että keskitytään vain tähän hetkeen. Hän sanoi myös alkaneensa noudattaa sitä ajatusmallia ja se tekee elämästä paljon helpompaa. Minullekin aukesi tähän pieni väli ja kirjoitan näitä sanoja juurikin nyt.

Ajatukset kyllä välillä karkailevat kohti pohjoisa ja sinne lähtöön on aikaa enää kymmenen päivää. Keskittynyttä työntekoa sinne asti ja sitten keskittynyttä luonnossa kulkemista. Hetkessä elämistä.

Oikeassa olemisen pakko

Eilen illalla olin kokouksessa ravintolassa. Jäimme siihen sitten kokouksen jälkeen oluelle. Keskustelu polveili siellä täällä ja jotenkin päätyi maastoautoihin. Pöydässä istui kaksi miestä, joilla molemmilla on Mitsubishi Pajero. Menin sitten sanomaan, että Volkkarini muuten menee maastossa paremmin kuin nämä teidän maasturit. Molemmilla silmät alkoivat palamaan ja he sanoivat, että ei muuten pidä paikkansa. Tilanne oli siis kaksi vastaan yksi, mutta tuumaakaan ei annettu periksi. Sain vielä yhden kaverin puolustelemaan minun kantaani, mutta sekään ei auttanut. Nyt oli siis kaksi vastakkaista mielipidettä ja mielipiteiden esittäjät ovat kaikki sataprosenttisesti oikeassa. Kiista jäi ratkaisemattomaksi ja siirryimme muihin aiheisiin.
Tästä lyhyestä vaittelystä ei myöskään jäänyt mitään kaunoja eikä katkeruuksia varmaan kenellekään.

Vaaleihin on aikaa enää 9 päivää. Joka ilta televisiossa on vaaliväittelyjä. Niissä puolueiden puheenjohtajat laukovat koko ajan totuuksia ja vain he ovat oikeassa ja muut ovat väärässä. Joissakin yksittäisissä asioissa kuitenkin ollaan jonkun toisen kanssa oikeassa joitakin väärässä olevia vastaan. Välillä linjat menevät oppositio vastaan hallitus. Välillä oikeisto vastaan vasemmisto. Ainut mistä kaikki ovat samaa mieltä on , että vanhuksista ja vähäosaisista pidetään huolta. Ja tämäkin ehkä vain näin vaalien alla.

Eikös kaikilla olekin aina aikalailla arvattavia mielipiteitä? Mitäs jos jollakin elämänalueella joku tekisikin yllättävän vedon ja olisi vahvasti erimieltä kuin odotetaan olevan. Ammattiyhdistysjohtaja sanoisi työjoukoilleen, että: " Työläiset. Kyllä meidän työnantajamme on nyt niin pahassa pulassa, että mitä jos laskettaisiin meidän palkkoja ensi vuodeksi." Tai vastaavasti työmarkkinajohtaja kertoisi firmojen johtajille, että: " Arvoisat toimitusjohtajat. Kyllähän te olette maksaneet kunnon työläisille jo vuosia aivan naurettavan pientä palkkaa. Nyt kun tulostakin ropisee, niin mitäs jos nostettaisiin vaikka 0,25% enemmän kuin duunarit pyytää?" Mitä tämmöisestä seuraisi? Sekä ay-pomo, että työmarkkinajohtaja saisivat monoa persuuksiin.

Politiikassakin hyvin harvoin kuulee oppositiosta kehuja hallituksen toimista. Kiinnostavaahan on aina kun osat vaihtuvat. Tuntuu kuin hallituksessa olisi oma käsikirjoituksensa ja oppositiossa omansa. Näyttelijät vain vaihtavat rooleja.

Meillä ihmisillä on hirveä tarve olla aina oikeassa. Suurimmassa osassa asioista ei vain ole oikeaa ja väärää. Asiat eivät ole mustia tai valkoisia. On vain erilaisia harmaan sävyjä. Joskus on hyvä antaa hiukan periksi ja miettiä asioita sen vastapuolen suunnasta.  Olen työssäni ollut aina äärettömän tiukka oman kantani suhteen. Olen ajanut tietynlaista totuutta ja pitänyt siitä kiinni. Aion näin tehdä edelleenkin, mutta yritän paremmin ymmärtää niitä jotka sanovat minun olevan väärässä. He ovat myös oikeassa. Me molemmat voimme olla oikeassa vaikka olemme eri mieltä.

Mitä tulee siihen maastoautoväittelyyn, niin voin myöntää, että ehkä se Mitsubishi on parempi maastossa. Ainakin joissakin olosuhteissa.. ehkä hyvällä säällä? .. ehkä kun ei ole paljon lunta..

Eli myönnän olevani väärässä... Senkin Pajerot!

Vain tämä hetki on totta.

Luen tällä hetkellä kirjaa, jossa kehotetaan toistuvasti elämään vain tätä hetkeä, sillä muuta hetkeä ei ole olemassa. Mennyt on vain sen hetkinen tämä hetki ja tulevaisuus on vain mielikuvituksen tuotetta. Tulevaisuuden miettiminen on joko haavetta paremmasta tulevaisuudesta tai pelkoa jostakin kauhusta. Jos tulevaisuutta  miettii liikaa, niin tämä hetki jää elämättä. Olen yrittänyt joitakin päiviä elää hetkessä ja koittaa vältellä sekä taakse, että eteenpäin katsomista. Ei ole aivan helppoa. Sekä edessä, että takana näkyy sekä positiivisia tapahtumia, että paljon myös kaikenlaisia mörköjä. Mitä sitten tässä hetkessä näkyy? Aivan tarkasti tässä hetkessä on tietokoneen ruutu ja kun katson oikealle ikkunasta ulos, niin näkyy likaista hankea ja puiden ympärillä olevia pälviä. Pääväri on harmaa.

Pitäisikö sittenkin ottaa muistin lokerosta vaikka talteen muisto kun istuin Intian valtameren rannalla ja seurasin valtavia maininkeja? Vai ottaisiko tulevasta pääsiäisestä aurinkoisen hankiaiskuvan, kun kävelen suolla eikä kenkä upota yhtään vitivalkoiseen lumeen. Mikä on totta? Ainakin se intian valtameren tuijottaminen on oikeasti tapahtunut oikea hetki. Muisto oikeasta hetkestä. Yhtä vahvana kuitenkin näen myös tulevan pääsiäisen suolla kävelemisen. Kuitenkin se voi jäädä tapahtumatta tuhansista erilaisista syistä.

Ainut mikä on totta tällä hetkellä on tietokoneen näyttö ja harmaa likainen sumuinen aamu. Jos nyt kuitenkin vilkuilisin mieluummin eteen tai taaksepäin.

Erämaiden Haute Couture

Kaikkein suosituimmat blogit taitavat olla muotiblogeja. Jos tähän erakkoblogiinkin ottaisi erakkomuotiosuuden? Erakkomuodissa on se etu muihin virtauksiin verrattuna, että se ei muutu niin usein kuin pintamuoti. Onkohan niitä sesonkeja nykyään neljä vai jopa vielä useampia? Voisin tässä pikkuhiljaa niitata pysyvän erakkomuodin pohjoisiin olosuhteisiin. Sarja alkaa tällä hetkellä käytössä olevasta kevätasusteesta joka soveltuu myös kaupunkiolosuhteisiin.

Asusteen yläosan muodostaa Tokmannilta aikoinaan ostettu harmaa ruudullinen kevyttakki, jonka vuori on ehtaa tikkikangasta. Tämä on hyvä käytössä esimerkiksi kun poikkeaa liiteristä hakemaan puita. Kaupunkiolosuhteissa käytän sitä myös joskus kauppareissulla. Muistaakseni tämä takki maksoi 23 euroa ja ostin sen reilu vuosi sitten. Ensimmäisen viikon jälkeen siitä irtosi toinen hihaneppari, mutta muuten kestävyys on ollut yllättävän hyvää. Tämän ruudullisen takin päälle kovemmalla kelillä laitan vihreä/oranssin kääntöliivin, joka on valmistettu fleecestä. Pääasiassa käytän vihreää puolta, mutta metsäsytolosuhteissa turvallisuussyistä oranssi puoli on päällä. Kokonaisuuden kruunaa oranssi keinoturkiskarvahattu, jota voi luonnollisesti käyttää kesät talvet. Kaupunkiolosuhteissa housut voivat olla lähes mitkä tahansa. Yläkerran kokonaisuus vie kaiken huomion pois alaosasta. Toisaalta suosittelen kuitenkin housujen käyttämistä julkisilla paikoilla.

Paras osoitus tämän kokonaisuuden erakkotyylikkyydestä on kun tyttäreni on häpeissään ja nimittää minua Urpoksi. Jostain syystä kukaan erakon luona vieraillut ei ole vastaavia laatusanoja osannut ilmaista.

Erakkotyylin kulmakiviä on myös, että en aio ostaa enää yhtään mitään vaatteita, vaan kaikki on jo hankittuna. Näitä autotallin nurkissa roikkuvia vääteläjiä sitten pöyhin tarpeiden ja kelien mukaan. Näistä sitten syntyy erämaiden Haute Couture, joka nimenä on alun  perin korkeaa ompelutaitoa ilmaiseva laatuluokitus ja jonka tuolla alun Tokmannihankinnalla jo kumosin. Varastostani kyllä löytyy myös esimerkiksi vanhoja sarkapukuja, joita ei saa oikeasti menemään rikki ei sitten millään.

Menin muuten joskus puoli vuotta sitten hakemaan edellä mainitulta Tokmannilta jotain sälää. Kun ohitin kassan, niin varashälyttimet alkoivat soida. Tiedätte varmaan sen hiukan kiusallisen tunteen, kun ihmiset katsovat vähän tyylittömästi pukeutunutta miestä, joka varmaan on pöllinyt jotakin. Yritin hymyillä viatonta hymyä, kun viereiseltä kassalta tuli totisen oloinen nainen. Nostin suunnilleen kädet ylös ja antauduin. Hän katseli tavaroitani ja sitten kysyi onko minulla täältä ostettuja vaatteita. Sanoin, että tämän takin olen joskus täältä ostanut. Hän tutkaili vaatetta ja totesi sen jo vähän kulahtaneeksi ja minäkin vielä totesin, että nappikin on jo irronnut. Helpotusksen huokaus oli, kun hän sitten vuoresta löysi varashälytinlapun, jonka sitten leikkasi irti. Mitäs jos olisinkin mennyt hankintaa seuraavana päivänä uusi takki päällä ja sama olisi toistunut?  Pitäisikö kuittia pitää jonkin aikaa mukana?

Pelastiko siis huonosti ommeltu nappi minut rikoskierteeltä?

Viagrapalkalla

Eilinen -en tee mitään -päivä sujui hyvin. Nukuin kahdet päiväunet ja lueskelin sekä sanomalehtiä, että yhtä elämäntaitokirjaa rauhassa välillä kattoon tuijottaen ja pohdiskellen. Kun illalla kanavapujottelin saunan jälkeen, niin sieltähän tuli yllättäen Mika Kaurismäen tekemä Veskudokkari. Näin toki vain viimeiset viisitoista minuuttia. Veskukinhan siirtyy välillä pitkiksi ajoiksi pohjoiseen mökille yksinäisyyteen. Hän sanoi mielestäni hyvin jotenkin näin: " Yksin oleminen ja yksinäisyys on kaksi eri asiaa. " Ja että eihän siellä koskaan aivan yksin olla. Seurana on vähintään kuu-ukko tai susi. Hän kertoi sitten vielä ylvään suden kohtaamisesta roskapöntöllä. Tottahan se on, että yksinäisyys koetaan jotenkin pakon sanelemaksi. "Olen niin yksinäinen." Yksin oleminen taas on oma valinta ja kaipaus positiiviseen yksinäisyyteen.

Ymmärrän myös, että ihminen joka joutuu yksinäisyyteen ei välttämättä ymmärrä, että joku voi siihen hakeutua. Yleensäkinhän oma valinnanvapaus tuntuu paremmalta kuin asia, joka on pakon sanelemaa. On parempi laatia omat aikataulut, kuin että joku muu ne laatii. Säälin ministereitä, joiden kalenterit täyttyvät avustajien toimesta. Yhtä aikataulujuoksemista päivästä toiseen.

Eilen luin myös Hesarista juttua eläkkeellä olevasta lääkäristä, joka on käytännössä muuttanut mökille Kustaviin. Nauttii olostaan siellä ja vaimo asustelee pää-asiassa kaupunkiasunnolla. Hän myös sanoi yhden viisauden, joka oli, että: "Ketään ei pidä pakottaa mökille." Osa ihmisistähän pitää mökkielämästä ja toisille se on kauhistus.  Tässä jutussa oli myös kohta, jossa ehkä kaupunkilainen toimittaja ja ehkä myöskin tämä alun perin kaupunkilainen lääkäri eivät olleet ajatelleet pienen paikkakunnan lainalaisuuksia. Lääkäri kertoi miten hyvä on toimia, kun rahaakaan ei välttämättä tarvita palveluiden vaihtamiseen. Hänkin maksoi rannan ruoppauksen kirjoittamalla Viagrareseptin. Helsingissä on ehkä noin 50 -100 mahdollista rannanruoppaajaa. Kustavissa tällä hetkellä kaikki tietää ihan varmasti kuka käyttää Viagraa.

Katastrofi on oven takana.

On sunnuntai. Heräilimme aamulla ja aamiaisen jälkeen vain olemme lueskelleet lehtiä sängyssä ja torkkuneet. Etenemme siis suunnitelman mukaan. Vaikka onkin sunnuntai, niin jotenkin on syyllinen olo siitä, että vain lepää. Raamatun mukaan lepopäivä pitää pyhittää, mutta mitä se on? Pitääkö käydä kirkossa vai voiko sen pyhittää laiskottelemalla ja lehtiä lukemalla. Erään ystäväni Facebookstatuksessa oli myös yhtenä päivänä jotain , että hän tuntee syyllisyyttä kun ei ole mökillä tehnyt mitään. Hän on jo eläkkeellä, mutta silti aina pitäisi jotain suorittaa. Laitoin hänelle viestiä, että se pieni Luther meidän sisällämme aikaan saa tämän syyllisyyden. Kaikesta huolimatta, en meinaa tehdä tänään mitään järkevää. Tai no jos uunin kuitenkin lämmittäisi?

Meillä on hoidossa veljeni pieni nuori koira. Siis sama bretoni, joka oli kanssani viettämässä erakkoutta. Koiramme majailevat täällä kotioloissa tuolla alakerrassa sijaitsevassa keittiössä. Tämä pieni adhd-koira osaa avata ovet, joten pidän keittiön ovea lukossa, sillä muuten alta aikayksikön koira hyppää sänkyyn ja ryömii vielä peiton alle takapuolen taakse.

Illalla olimme juuri nukahtaneet, kun alkoi alakerrasta kuulua ulinaa ja koira selvästi roikkui ovenkahvassa. Vaikka olin juuri nukahtanut, niin päätin vasten tahtoisesti mennä katsomaan, mikä siellä nyt on hätänä. En laittanut silmälaseja päähän, vaan lompsin ärtyneenä ja puolisokeana alas. Kun avasin oven, niin molemmat koirat tulivat vastaan. Vein ne ulko-ovelle, päästin ulos ja menin takaisin keittiöön. Jostain kuului suhinaa tai ehkä se oli jotain kohinaa. Ihmetellen katsoin ensin astianpesukonetta. Ei, se ei ollut päällä. Olisko televisio jäänyt päälle ilman kanavaa? Menin lähemmäs ja tunsin kuinka jotain nestettä suihkuaa jaloilleni. Lattia oli aivan märkä. Mitä ihmettä??

Meillä on jääkaappi, jossa on jääpalakone. Jääkaappiin on vedetty ohuen ohut vesijohto. Tämä johto kulkee ohuessa suojakotelossa, mutta siinä kohdassa, josta se tulee kellarista keittiön lattialle ja taittuu koteloon, se näkyy hiukan. Juuri sen verran, että nuori utelias koira siitä kiinnostuu. "Hmm. Onpas kiinnostavan näköinen pieni sininen letkunpätkä." Koira on siis hampaillaan saanut siitä kiinni. Vetänyt letkua ulospäin saaden siitä hyvän noin 30 sentin lenkin. Ja sitten puraisu. Letkuun tulee kulmahampaan kokoinen reikä ja hirveä suhina ja ikävä vesisuihku naamalle. Paniikki päälle ja ovenkahvaan roikkumaan.

Kun huomasin vahingon, niin menin alakertaan ja suljin tämän hanan. Onneksi heti muistin missä se on. Huusin jo alakertaan mennessa vaimolle, että apua. Tule auttamaan. Niinpä sitten pyyhimme vanhaa puulattiaa ja siunailimme, että reagoin koirien ääneen. Vettä suihkusi ehkä vain pari minuuttia, mutta silti lattialla oli noin 3 litraa. Jos olisin vain kääntänyt kylkeä, niin vettä olisi yön aikana tullut satoja litroja. Ensin keittiö olisi täyttynyt kynnykseen asti. Sieltä vesi olisi valunut kiviportaita juuri keväällä valmistuneeseen saunaosastoon, jossa on osittain puulattiat. Siitä reilun metrin alaspäin ja siitä uuteen takkahuoneeseen. Olisimme taas olleet remontin keskellä pitkän aikaa. Enkä tiedä edes korvaako vakuutus tällaisen vahingon.

Pitänee suunnitella vesiletkun vienti jotenkin, niin että koirat eivät pääse siihen kiinni. Meillehän on tulossa uusi pentu kesällä. Muutenkin koirien kanssa touhuaminen on helpompaa siellä erämaaoloissa. Koirat pysyvät hyvin pihapiirissä ja saavat muutenkin liikuntaa enemmän. Koirat ja ihmiset kuuluvat erämaihin.

Työn iloa

Kuten arvelinkin, niin tämän päivän tapaaminen herätteli taas työhalut kesän projektia varten. Vietimme aikaa ja suunnittelimme kesää neljä tuntia. Kaikki sujui kuin tanssi ja tapasin paljon uusia ihmisiä ja osaa ennestään tuttuja en ollut nähnyt pitkään aikaan. Into työhön palasi ja ammattini hyvät puolet tulivat taas esiin. Ainahan minä innostun tässä vaiheessa ja projektin viimeiset pari kuukautta on ammattini parhaita jaksoja. Raskaita mutta antoisia. Tästä eteenpäin kohti lopullista päämäärää on hauskan haastavaa puskea. Kaikkien palasten on loksahdettava paikoilleen. Ainakin melkein kaikkien.

Ennen tapaamista tuntui kyllä suhteellisen väsyttävältä ja tunsin hiukan jännitystäkin. Mutta kun ihmiset tulivat sisälle ja tervehdimme, niin joku tuttuus virtasi sisälleni ja rauhoituin. Tarjosimme vieraille keittoa ja samalla jutustelimme niitä näitä. Siitä se sitten lähti taas. Kesän projektipäällikkö kävi hänen vastuualueen asioita läpi ja minä kertoilin minun hoidossa olevista asioista. Kävimme kaikkien osallistujien kanssa läpi heidän suunnitelmiansa ja täytyy sanoa, että hyvältä tuntuu tuleva. Todella hyvältä.

Tänään makailen sohvalla ja lepäilen. Käyn saunassa ja nautiskelen. Huomenna pidetään pyhäpäivää ilman suunnitelmaa. Nautitaan elämästä.

Jonkunhan ne on jäljet siivottavakin

Suomessa pohditaan nyt kovasti, että pitäisikö meidän osallistua Libyan sotaan. Jotkut ovat loukkaantuneita, kun Suomea ei kutsuttu kokoukseen, jossa päätettiin sotatoimista. Ruotsalaisille ollaan kateellisia, kun he saavat lähettää lentokoneitaan sinne. Rauhaa rakastaville ruotsalaisille tämä sota kyllä taitaa olla enemmänkin sotateollisuusmessut, joissa ensimmäistä kertaa pääsee esittelemään Jas- koneita tositoimissa? Niiden kauppa ei oikein ole lähtenyt käyntiin ja youtubessa pyörii varmaan vieläkin videoita, joissa Jassi heittää kuperkeikkaa lentonäytöksessä.
http://www.youtube.com/watch?v=4iToQ2FykoI&feature=related
Minun mielestäni meidän pitäisi nyt olla vain aivan hiljaa tämän sodan suhteen. Hyvä kun ei pyydetä mukaan. Kalliita koneita ei kannata sinne viedä rikottavaksi vaikkakin vihulaisen ilmatorjunta taitaa olla jo aikalailla vähissä. Tokihan sieltä tulisi hiukan kokemusta oikeasta sodasta, mutta kokonaisuutena ihan hyvä näin. Tässä on myös yksi sellainen pointti, joka pitää ottaa huomioon.

Kaikki sodat loppuu aikanaan. On hyvä, että ihan kaikki länsimaat eivät ole lianneet käsiään sotatoimissa. Aina tarvitaan rauhanneuvottelijoita, jotka eivät ole olleet osapuolina. Eikös Suomen tavoitteena ole tulevaisuudessa olla rauhanneuvottelemisen suurvalta. Vai miten se menikään? Ollaan vaan ihan hissun kissun ja sitten mennään siivoamaan jäljet ja kerätään rauhan Nobelit ja muut palkinnot.

Kohti kesää ja sen yli.

Aprillipäivä. Nuorempi tytär syntyi tasan 18 vuotta sitten. Lauloimme juuri hänelle paljon onnea vaan. Niin se aika vain rientää. Meillä ei ole enää yhtään elossa olevaa alaikäistä lasta.

Menen tänään töihin. Oikeastaan sen suhteen on nyt ihan hyvä fiilis. Katselen rauhassa saapuneet postit ja sitten alan viedä asioita eteenpäin. Toivon, että heti ei ala aivan mieletön hässäkkä, vaan saan tehtyä asioita yhden kerrallaan. Askelen kerrallaan ja omarytmisesti.

Joitakin  päiviä sitten kirjoittelin, niin tuntuu kuin viiden viikon tauko olisi mennyt hukkaan. Tai että mikään ei olisi muuttunut. Ehkä tauko kuitenkin teki hyvää. Ainakin nyt tuntuu niin levolliselta. Helsingissä käynti tuntui kanssa hyvältä. Makailin tyttären kämpän lattialla patjalla ja mietiskelin, että aivan yhtä hyvin kaupungissa voisi olla erakkona. Varmaan kaupunkierakkoja myös on. Ihmisiä, jotka eivät ole missään kontaktissa kenenkään kanssa.

Kevät tulee nyt kohisten, vaikka lunta on maassa vielä runsaasti. Ajatukset kohti kesää ja vielä sen ylikin.