Aina täällä kaupungissa ollessa iskee luontokaipuu. Oikeasti ei vain muista, että tämä pikkukaupunki on aivan metsän keskellä ja järviä on joka puolella. Kun äskettäin taas teki mieli luontoon, niin muistin tämän. Laitoin ruututakin päälle ja pujotin jalkani huopakumisaappaisiin. Hattua ja hanskoja ei enää tarvitse. Kävelin järven rantaan puiston läpi. Asumme puistossa kahden kartanomaisen rakennuksen välissä.
Järvi on jo osittain sulanut ja olen kuullut joutsenten pitävän meteliä. Vähän ylempänä koski menee paperitehtaan läpi ja siksi järvi aukenee aina keväällä heti lämpötilan noustessa pariksi päiväksi plussan puolelle. Katselin ja kuuntelin järveä. Tehtaan ja kaupungin äänet hiukan häiritsevät luontokokemusta, mutta jos pelkillä silmillä aistisi, niin voisi kuvitella olevansa erämaassa. Järven selkä ja saaria, metsiä ja harjanteita. Kuin tilauksesta kolme joutsenta lensi yli ja mietin, että onko tuossa isä, äiti ja lapsi vai kolme sisarusta.
Olen tuntenut tämän puiston omakseni kohta kaksikymmentä vuotta. Toukokuussa tulee 20 vuotta siitä kun kävelin Honkien keskellä ensimmäisen kerran. Syksyllä tulee kaksikymmentä vuotta siitä kun muutimme puistossa sijaitsevan kartanon henkilökunnan puolelle asumaan. Se oli ensimmäiset seitsämän vuotta perheemme koti ja sinne meille syntyi kolme lasta. Tässä samassa puistossa lapsemme ovat ottaneet ensimmäisiä askeleita ulkona. Nukkuneet päiväunet vaunuissa. Täällä on opeteltu ajamaan polkupyörällä ja heittelemään pesäpalloa. Puistossa on opeteltu ajamaan ruohonleikkuria ja keräämään käpyjä, joista mummo maksoi aina pari markkaa ämpäriltä. Tästä puistosta poikamme lähti viimeiselle uintireissulle, joka päättyi onnettomuuteen. Ruohonleikkuri jäi seinän viereen ja viimeisiksi sanoiksi vaarille, että käyn kavereiden kanssa uimassa ja tulen sitten jatkamaan.
Ensimmäiset sukujuhlat olivat kun vanhin tyttäremme kastettiin. Saman tytön lakkiaiset viime viikonloppuna on toistaiseksi viimeisimmät juhlat. Kaikki lapset on kastettu täällä ja pojan hautajaistilaisuuskin oli samoissa tiloissa. Talo on ollut sekä työpaikka, että suvun tukikohta. Puisto on ollut sekä rauhoittumisen paikka, että orjaleiri. Joka kevät se on pitänyt saada edustavaan kuntoon, keinolla millä hyvänsä. Iltaisin ja öisin. Omalla työllä ja talkoilla. Isovanhempien avustamana melkein aina. Mieleen on piirtynyt näky, kun mummo kantaa risuja ja vaari ajaa ruohonleikkuria.
Kaikkia näitä mietin, kun kävelin järven rantoja ja halki puiston. Koirat juoksivat vapaana ja ajatukset lensivät menneessä. Muistoja jopa kivistä ja kaatuneista puista. Kukkaistutuksista ja kivilaiturista. Mietin voisinko tästä luopua näiden vuosien jälkeen. Päädyin siihen että voisin. Kaksikymmentä vuotta on ollut selkeä ajanjakso. Lapset ovat syntyneet ja kasvaneet aikuisiksi. Yksi on poistunut joukosta. Kaksikymmentä vuotta muistoja. Sekä hyviä että huonoja. Kaksikymmentä vuotta elettyä elämää. Edessä ehkä viimeinen kesä täällä ja sen jälkeen kohti jotain muuta. On aika tulla ja joskus on myös aika päästää menneestä irti. On aika aloittaa uusi jakso.
Kun kävelin puistosta kohti kotia, niin vaimoni oli juuri lähdössä autolla jonnekin. Hän pysähtyi ja pyysi mukaansa haudalle. Haudalla näkemykseni vain vahvistui. Poikamme hautapaikalle on varattu paikat myös meille. Tänne siis palaamme viimeiselle raissulle, minne tahansa elämä tässä välissä meitä kuljettaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti