On toisen pääsiäispäivän ilta. Tulimme juuri kotia pohjoisesta. Onhan se melkoinen ajomatka aina tulla takaisin. Jotenkin takaisin tuleminen tuntuu pidemmältä kuin meneminen. Mennessä on ehkä paremmin motivoitunut matkaan ja pohjoisen rauha on kaikki edessä päin.
Viimeinen kirjoitus on kiirastorstailta ennen tätä. Yksinkertaisesti touhusimme siellä kaikenlaista niin paljon, että illalla ei enää jaksanut kirjoittaa. Heräsimme melkein joka aamu ennen viittä ja lähdimme suolle katselemaan ja kuuntelemaan soidinmenoja. Myös järvimökin ympärillä aamuvarhaisella kuului lakkaamaton teerien ja metsojen kukerrus. Suolla myös pääsimme näkemään noin sadan metrin päästä teerikukon tanssia. Muut teerikukot seurasivat puusta tätä esitystä. Ilmeisesti show ei oikein vetänyt kohdeyleisöä, eli naaraita, sillä jonkun aikaa turhaa tanssia seurattuaan koko poikaporukka häipyi jollekin toiselle suolle. Tai sitten laatimaan vetävämpiä koreografioita.
Touhusimme myös kaikenlaista kevätaskaretta. Veimme penkin suon laidalla olevalle kalliolle. Kuskasimme polttopuita sekä laavulle, että tuon penkin lähelle. Lautoja veimme myös laavulle, jotta se saadaan viimeistellä loppuun. Naisväki pilkkoi ja kasasi puita ja minäkin tein yhden puunkuivaustelineen ja pinosin siihen suuren määrän klapeja kuivumaan tulevia vuosia varten. Touhukasta meininkiä, mutta toki myös rauhallisia nautinnollisia aamuhetkiä auringon noustessa.
Yhtenä päivänä nuorempi koira karkasi mökin pihasta. Viheltelin aikani, mutta koira ei vain palannut. Lähdin etsiskelemään koiraa ja tieni vei koko ajan kauemmas ja kauemmas mökiltä. Ensin kuljin joen vartta pitkin. Nousin pienelle pitkälle harjanteelle. Harjanteen takana olevan kapean suon yli seuraavalle harjanteelle. Koiraa ei vain näkynyt eikä kuulunut. Löysin jyrkän harjanteen päältä hienon näköalapaikan, josta yllättäen aukeni suora näkymä meidän huussin ovelle. Istuin siinä kannolla välillä viheltäen.
Yhtä äkkiä noin 70 - 100 metriä ylämäkeen päin kuului koiran hirveä rääkäisy ja voimakasta pelokasta vähän itkun sekaista haukkua. Nousin äkkiä ylös ja mietin, että nyt taisi ilves tai susi iskeä koiraan kiinni. Lähdin kahlaamaan kohti. Matkalla otin puun karahkan käteen ja mietin, että ainakaan karhun kanssa tällä puoli laholla kepillä ei paljon tee. Pysähdyin kun kuulin, että koira taas haukkui. " Ei se ainakaan vielä ole kuollut." ajattelin. Yritin kuunnella hyvin tarkasti mitä siellä tapahtuu, mutta en kuullut muuta kuin koiran satunnaiset särähdykset. Hetken päästä koira tulikin luokseni ihan hyvävoimaisen näköisenä. Ajattelin, että ehkäpä se törmäsikin jänikseen ja antoi sille vähän kyytiä. Joskus koiran ja jäniksen kohtaamisessa koira ulvoo tosi kimeästi vaikka ei varsinainen ajokoira olekaan.
Mutta tarina ei jääkään tähän. Eilen ajelin veljeni kanssa uusia paikkoja etsien. Tulimme ylhäältä päin varovasti kelkalla ja minulle tuli tunne, että olemme lähestymässä samaa kohtaa toisesta suunnasta. Pysähdyin edellisen kohdan yläpuolella ja huomasin maassa: Hemmetin ison karhun jäljen. Sama karhu jonka jäljet olimme nähneet silloin pari päivää aikaisemmin. Kohta oli juurikin se missä olin kuullut koiran haukuntaa. Melko rohkea koira tai vaistot vain peloissaan pisti sen haukkumaan. Onneksi koira ei kuitenkaan paennut peloissaan isännän jalkoihin karhu perässään. Näinkin kuulemma joskus voi käydä. Olin siis noin 70 - 100 metrin päässä karhusta puolustusaseenani vain puolilaho karahka. No ehkä karhu myös luovutti koiran kanssa kuultuaan ihmisen äänen eli minun jatkuvia vihellyksiä. En tiedä, mutta ajatuksenahan tämä on aika jännä kuvio. Voi kun olisi nämä asetelmat nähnyt ilmasta käsin.
Tällä meidän metsäalueella liikkuu vähintään kolme karhua. Tämä suuri naaraskarhu pennun tai pentujen kanssa. Sitten on vielä yksi erauspentu, jonka jäljen me havaitsimme toisessa kohdassa. Se oli juoksennellut metsäojan pohjaa laavun suuntaan. Melkoinen eläintarhahan tämä on. Karhuja, ilveksiä, hirviä ja poroja, näätiä, jäniksiä, kärppiä, teeriä, metsoja riekkoja, joutsenia, hanhia, kuukkeleita ja tikkoja. Ja kaikkia muitakin eläimiä, joita ei jäljistä vielä osata tunnistaa. Ai niin ja löysimmehän myös majavan katkaisemia puita parin sadan metrin päästä mökistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti