Aamulla puhelin soi 05.20. Kömmin täydestä syvästä unesta vastaamaan. Vaari ilmoitti, että ovat lähteneet järvimökiltä kohti erämökkiä. Tervetuloa sanoin ja kirosin aikaista pakkoheräämistä. Loikoilin vielä sen puoli tuntia mitä mökkien välillä kuluu. Mutta kun nousin ylös, niin mieliala oli aikalailla hyvä. Yöllä on ehkä käynyt hiukan pakkasella, joten vanhempieni vienti kelkoilla katsomaan metsiä on ehkä mahdollista. He ovat kyllä nähneet hankkimamme metsätilan reunoja, mutta korkeasta iästä johtuen, ei ole ollut mahdollisuutta nähdä tiluksia keskemmältä.
Aloitin aamun käynnistelemällä kelkkoja. Välillä aamukäynnistyminen kelkoilla on suunnilleen samanlaista kuin itsellänikin. Periaatteessa tekee kyllä mieli lähteä, mutta toisaalta ei millään jaksa. Vetelin siis kelkkoja narusta käyntiin enemmän kuin monet kuntosalilaitteita illan aikana. Viimein kaikki kolme kelkkaa hyristeli tasaisesti.
Molemmat vanhempani täyttivät viime syksynä 80 vuotta. Eivät ole ikinä oikein kelkkailun päälle ymmärtäneet. Nyttenkin kyse on enemmän siirtymisestä mökiltä laavulle. Koska kevät on jo todella pitkällä, niin suuremmalla älykapasiteetilla varustetut kelkkailijat ovat jo siirtäneet kelkkansa autotalliin odottamaan seuraavaa talvea. Me sen sijaan vasta innostumme asiasta. Lunta on vielä toki metsässä noin 70% pinta-alasta. Kuitenkin pihat ja muuta paikat, johon aurinko kunnolla paistaa ovat jo lumettomia. Ajatuksena oli kuitenkin näyttää vanhemmillemme näitä meidän metsiä ja soita.
Kun menimme pihalle, niin veljeni ajoi kelkan halkokasan yli uralle. Vanhempani katsoivat ihmeissään kelkkailun ideaa, kun tämä velipoika veti kelkan suunnilleen ylösalaisin halkokasan päältä. Kuinkaan ei käynyt, mutta näin äitini ilmeestä, että hulluksihan nämä aikuiset pojat ovat tulleet. Tämä voi kuulostaa Extreme Duutsoneilta, mutta kyse oikeasti ei ole samasta asiasta. turvallisuutta koitetaan noudattaa kuitenkin koko ajan.
Viimein pääsimme matkaan. Äiti veljeni kyydissä, isä minun kyydissäni ja vaimoni ajoi kolmatta kelkkaa. Pysähtelimme välillä katselemaan koskia ja ihailemaan maisemia Venäjän suuntaan. Ajoimme hissun kissun kohti laavua. Laavulla sitten keittelimme kahvit ja söimme eväitä. Minä kävin välillä hakemassa 200 kiloa kauroja linnuille. Aurinko paistoi ja elämä maistoi. Vanhemmat näyttivät myös nauttivan kokemastaan. Takaisin tullessa aivan muutama sata metriä ennen mökkiä arvioin erään mättään väärin ja yks kaks kelkka oli nurin. Olimme siis isäni kanssa kyljellään maassa. Säikähtyneenä katsoin heti isääni, josko jotain olisi sattunut. Helpotus oli suuri kun isäni nauroi hervottomasti. Kysyin vielä, että sattuiko? Ei yhtään oli vastaus ja nauru jatkui. Reissu meni hyvin ja molemmat teräsvanhukset pitivät kokemastaan. Isäni kuitenkin sanoi, että ei kyllä enää lähde vastaavalle reissulle mukaan. Mutta hyvillä mielin. "Olen ollut kelkkailemassa kaksi kertaa. Ensimmäisen ja viimeisen."
Vaimoni muuten ajoi kelkalla ensimmäistä kertaa maastossa. Jäällä hän on joskus kokeillut. Tullessa perässä oli vielä reki ja hänkin kaatui kerran. Käynnisteli kelkan uudestaan ja tuli sujuvasti perille. Kertoi myös ymmärtävänsä paremmin kelkkailun fyysisyyden. Paita oli hiestä märkä.
Iltapäivän seikkailusta kirjoitan kohta erillisen jutun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti