Olen katsonut kahden päivän aikana elokuvateattereissa kaksi elokuvaa. Ensin käytiin kaupungissa katsomassa Clint Eastwoodin Hereafter ja eilen kävin kotipaikkakunnan pikkuteatterissa katsomassa uuden Vareksen. Kaksi täysin erityyppistä elokuvaa. Molemmat olivat aikalailla hyvin tehtyjä ja molemmat pitivät hyvin otteessaan.
Kun nykyään katson elokuvia, niin katson niitä selkeäästikin kahdella tasolla. Ensimmäinen on elokuvallinen taso, eli miten elokuva liikuttaa elokuvana. Miten se liikauttaa tunteita ja mitä samaistumisen kohteita löytää tai kokee. Ehkä kokee on parempi, koska löytäminen viittaa etsimiseen. Hereafterissa esimerkiksi huomasin samaistuvani naispääosan esittäjään, kun hän päätti vaihtaa varman tutun leipätyönsä toistaiseksi toiseen työhön. Päätti kokeilla jotain josta oli haaveillut. Hän ensin koki voimakkaan järkytyksen, eikä sen jälkeen pystynytkään jatkamaan entisessä työssä. Kaikissa elokuvissa kosketuspinnat löytyvät usein oman elämän kautta. Joskus ehkä kuvitellun oman elämän tai haaveen kautta. Joskus saattaa haluta samaistua elokuvan rohkeaan sankariin vaikka itse olisi tavallinen vellihousu. Ujo mies saattaa ihailla sankarihurmuria ja mielikuvissa olla yhtä rohkea ja nokkela kuin James Bond. Elokuviin mennään usein itkemään. Samaistutaa suruun tai romanttisen herkkiin hetkiin. Välillä haluaa nauraa elokuvissa vaikka oma elämä ei paljon naurata, korkeintaan saattaa olla hiukan naurettava.
Elokuviin mennään kokemaan tunteita.
Molemmissa edella mainituissa elokuvissa kuoli lapsi. Elokuvat eivät kertoneet suoraan lapsen kuolemisesta, mutta molemmissa olin tilanteessa, jossa samaistuminen tunteeseen tulee suoraan syliin. Molemmissa on repliikkejä, joita olen kuullut omassa elämässäni. Molemmissa näyttelijät näyttelevät tunteita joita olen myös itse kokenut. Ensimmäisessä elokuvassa toki oli myös kohtaus, jossa jo kuolleeksi todettu ihminen palaa vielä takaisin ja siinä kohti huomasin ajattelevani, että näinhän voi käydä elokuvassa, mutta ei oikeassa elämässä.
Kello on nyt kuusi maanantaiaamuna. Nukahdin luomusti noin kello 01.30. Heräsin ennen viittä ja aloin taas pohdiskelemaan elämää ja työelämää. Tämä viikko ratkaisee paljon. Perjantaina minun pitäisi tietää varmasti voinko olla maaliserakko ja varmaan antaa jo viitteitä syksystä ja mahdollisuudesta siirtyä silloin pysyvämpään erakkouden tilaan. Eilen kävin vanhempieni luona. Olen heille kertonut myöskin tästä suunnitelmasta. Äitini oli pohtinut asiaa ja sanoi, että hän haaveili nuorempana välillä erakkoudesta. Hän sanoi, että on hänen vikansa kun on tällainen vaiva. Tuntui hassulta, että erakkous olisi ikään kuin sairaus joka on perinnöllinen. Nyt ainakin ajattelen, että jos vain saan palikat kohdalleen, niin olen erakkona terve. Joskin lauantaina elokuvan jälkeen syödessämme juteltiin ystäväpariskunnan kanssa aiheesta, niin oli puhetta, että voihan se myös olla, että erakkona ei viihdykään. Voihan olla, että viikon päästä tulen suolta pois ja haluan ihmisten pariin. En usko, mutta sekin mahdollisuus on. Ja ehkä onneksi sekin mahdollisuus on olemassa.
Tällä viikolla minun on myös tehtävä jotain tälle unettomuudelle. En esimerkiksi nyt ole yhtään ahdistunut enkä väsynyt ei vaan nukuta yhtään. Tiedän myös kokemuksesta, että jos valvominen kestää pitkään, niin se muuttuu ahdistukseksi. Olen kyllä huomannut, että on ollut joitakin viikkoja aika puuromainen olo päässä. Olen hidastunut, en jaksa keskittyä, välillä tunnen itseni tyhmäksikin. (jos nyt ajattelet, että ainahan sinä olet ollut, niin pidä se omana tietonasi) Yksi pahimpia juttuja on kuitenkin, että muistini on heikentynyt todella paljon. Ajantaju on aikalailla kateissa. On vaikea hahmottaa onko jostakin tapahtumasta kulunut viikko, kaksi.. kuukausi vai kolme kuukautta. Tapahtuiko joku asia vuosi sitten vai toissa vuonna. Siksikin on ehkä hyvä että kirjoitan näitä muistiinpanoja.
Kirjoitinkohan tämänkin jutun jo aikaisemmin? Jos kerron samoja juttuja joka päivä, niin sitten kannattaa jo hälyttää valkotakkiset miehet paikalle. Mutta ehkä ei aikaisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti