Tukholmasta tultiin lentämällä pois. Auto-laiva-auto-kävely-juna- lentokone-auto metkahan se oli ja kesti kutakuinkin vuorokauden.
Loppu viikko menikin näyttelyn rakentamisessa. Lauantaina tuli taloon noin sata henkeä valmista näyttelyä katselemaan. Puhekin piti pitää ja sen heitin hatusta, enkä oikein tiedä miten se meni, mutta ehkäpä ihan kelvosti. Tuttavia jäi vielä istuskelemaan ja maailmaa parantamaan, joten nukkumaan päästiin vasta yöllä.
Eilen sattui tähän erakoitumiseen liittyvä hauskahko tapaus. Veljeni on tällä hetkellä siellä metsäpalstalla kaukana kaikesta. Hän meni yksin mökille, jotta saa olla rauhassa. Hänellä on kaksi puhelinta. Vanhempani alkoivat hätäillä, kun hän ei vastannut puhelimeen ja hälyttivät jo katsojankin, että onko siellä sattunut jotakin. No ei ollut. Puhelimet eivät vain kuuluneet, koska oli joku linkkivika.
Kännykäthän ovat nykyään aiheuttaneet sen, että ihmiset pitää tavoittaa aina ja heti. Jos ei vastaa, niin ajatellaan, että jotain kauheaa on sattunut. Miettikääpä kuinka ennen vanhaan vaikkapa 60-luvulla miehet lähti metsätöihin syksyllä ja palasivat joskus kesän koittaessa. Tai poromiehet läksivät porojen perässä tunturiin ja tulivat kuin tulivat. Ja silloin kun siltä tuntui. Puhelimen sointi on väsyneenä yksi eniten stressaava tekijä. Kun siirryn erakoksi, niin oikeasti en vastaile. Ja jos en vastaile, niin se ei tarkoita, että on tapahtunut jotain pahaa. Päin vastoin. Kun puhelin ei soi, niin silloin on kaikki hyvin.
On sunnutaiaamu ja aamun olen aloittanut rauhallisesti. Puolen päivän aikaan lähden parin kaverin kanssa tekemään riistakolmiolaskentaa. Nyt kun lunta on maastossa todella paljon, niin se on aika raskas urakka. Siinä hiihdetään neljän kilometrin suora ennalta määrätty matka ja lasketaan kaikki eläinten jäljet jotka menevät reitin poikki. Hiihdetään siis umpihankea neljä kilometriä ja sitten vielä takaisin. Eipä siinä mitään kun satun metsästä pitämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti