Erakkokämppä

Miespuhetta

Kello on yli kaksitoista ja on Tapaninpäivän jälkeinen yö. Katsoin juuri Mika Kaurismäen elokuvan Kolme viisasta miestä. Katsoin saman elokuvan pari päivää sitten 70 prosenttisesesti. Alun jälkeen menin saunaan, koska ajattelin, että se suomalainen ryyppääminen jouluna voi olla liian rankkaa anopille. Anoppi tuli saunasta ja minä menin sinne. Lähtiessä vaihdoin kanavan sopivaksi. Kun tulin saunasta, niin anoppi poistui nukkumaan. Jatkoimme vaimon kanssa elokuvan katsomista loppuun saakka. Tänään ilokseni tuli uusinta ja katsoin sen alusta loppuun.

Katsomiskertojen välissä luin joulun iltasanomien tai iltalehden kriitikon arviot kyseisestä elokuvasta. Kriitikko piti elokuvan kohtauksia liian pitkinä ja oli sitä mieltä, että kaikki kuvattu oli otettu myös elokuvaan. Hän antoi elokuvalle kaksi tähteä. Tuntematta ja tietämättä tätä kriitikkoa, minulla on tunne, että hän on vähän nuorehko henkilö ja vanhanaikainen elokuvakerronta on hänelle musiikkivideoaikakauden ihmiselle auttamattoman hidasta. Opinnoiksi pitäisi katsoa Rauli Molbergin elokuva Aapelin siunatusta hulluudesta. Monille nykykatsojille se olisi myös hyvä oppitunti. Hidasta kerrontaa, jossa jokaisella ilmeellä ja eleellä on merkitystä.

Kolmessa viisaassa miehessä pystyin menemään näiden keski-ikäisten miesten sisuksiin. En ole toki kokenut kaikkea sitä mitä nämä miehet. En mitään niistä. Olen kokenut vain sen miten keski-ikäiset suomalaiset miehet kokevat asioita. Miten me keski-ikäiset suomalaiset miehet puhumme asioista. Ja miten me emme puhu asioista. Miten väistämme asioita.

Pari kesää sitten hain Jämsän juna-asemalta ystäväni Teemu Mäen. Emme olleet nähneet moneen vuoteen. Teemu laittoi viestiä joitakin päiviä aikaisemmin, että olisi tulossa. Kerroin tulevani mielelläni vastaan ja katselisimme yhdessä näyttelyitä. Junan saapuessa näin tutun hahmon. Hiuksia oli enemmän kun entisellä Teemulla.

Normaalit: Moi mitä sulle kuuluu? tervehdykset vaihdettiin. Kiitos mikäpäs tässä ihan normaalia. Hyppäsimme autoon ja jatkoimme matkaa kohti Mänttää. Kun totutut ihan kivaa smalltalkit oli käyty, niin oli ihan pakko sanoa: Itseasiassa. Ei nyt ihan hyvin mene. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin kaikki menee p äin persettä... Multa kuoli poika vuosi sitten. Juteltiin aikamme aiheesta ja olin hämmästynyt, että Teemu ei sitä tiennyt. Itsellähän on tunne, että kaikkien muidenkin on pakko tuntea sama tuska ja kipu. Kaikki muut tietää ilman muuta. Mutta eihän se näin ole.

Jatkoimme matkaa ja olin yhtä hämmästynyt siitä, että Teemulle oli syntynyt kaksi lasta minun siitä tietämättä. Miten vähän me tiedämmekään kavereista joiden kanssa ei ihan päivittäin olla yhteyksissä?
Iloitsimme lasten syntymästä samoin kuin surimme lapseni kuolemaa.

Palaan vielä tuohon Mika Kaurismäen elokuvaan. Miehet ovat suunnilleen ikäisiäni. Elämä on ollut armollinen, mutta kolhinut mennessään. On kyse elämästä, syntymästä ja kuolemasta. On pakko puhua totta. Ulkokuoren on pudottava. On oltava rehellinen. Kenelle ihminen valehtelee? Vain itselleen.

En tiedä minkälaisen arvion tai miten kokee tämän elokuvan vaikkapa nuoret naiset. Tai naiset ylipäätään. Miten tämän elokuvan kokee nuoret. Miten miehet, joilla kaikki on aina mennyt niin kuin elämän pitääkin mennä. Vaimo. Kaksi lasta. Omakotitalo ja Toyota Corolla. (tähän voit vaihtaa oman autosi) Minä ainakin menin täysin näiden elokuvan miesten nahkoihin. En kenenkään heidän vaan kaikkien. Näin mielessäni ne kymmenet meidän  äijien keskustelut ravintolassa tai saunan jälkeen vilvoittelemassa. Naurua ja itkua. Vilpitöntä puhetta. Miespuhetta.

24.12.2011

Aamulla kello soi 07.55. Illalla uni ei millään meinannut tulla. Katsoin sängystä ulos ikkunasta kuinka lumihiutaleet leijailivat lampun valossa. Ensin katselin ilman silmälaseja, mutta kohta kaivoin pimeässä lasit päähäni. Niin monet olisivat kaivanneet vastaavaa näkyä juuri viime yönä. Heräsin kellon soittoon koska olin luvannut keittää riisipuuroa. Riensin suoraan keittiöön ja lorautin noin kolmisen desiä vettä kattilan pohjalle. Muistelin, että riisit pitää huuhtoa, mutta en huuhtonut. Muistelin, että pitääkö riisit kaataa kuumaan veteen, mutta en malttanut odottaa. Sinne vain käsivaralla pari desiä risellaa.

Keittelin puuroa tunnin ja välillä käytin koiria ulkona yksitellen. Nautin yksinäisestä aamusta. Laitoin television päälle, mutta välttelin jouluohjelmia. Katsoin Capri-sarjaa joltakin kanavalta. Kauniita nuoria ihmisiä kauniissa maisemassa välimerellä. En ollut koskaan sarjaa katsonut, mutta heti oli henkilöt tuttuja ja juonikaan ei liikaa aamuista päätä rasittanut. Puuroa pompin katsomaan muutaman minuutin välein. Enkä vain katsomaan vaan välillä hämmentelin ja lisäilin punaista maitoa. Kun tunti oli kulunut, niin laitoin vaimolle tekstiviestin: Puuuuuuroooolleeeee.

Anoppi oli juuri hetkeä ennen kömpinut ylös. Hän otti ensimmäisenä kahvia. Sonjan kävin herättelemässä myöskin aamupuurolle. En laittanut mantelia. Kun joukkue oli koossa, niin nautiskelimme puuroa yhdessä. Sonja ja minä olemme kaneli-sokeri joukkueessa ja vaimo ja anoppi kannattavat sokeri-voisilmätyyliä. Jotain tärkeää olen sentään saanut lapsille kasvatettua. Riisipuuro syödään kanelin kanssa.

Aamiaisen jälkeen haalin kasaan laskettelukamppeita. Sukset olivat tallissa ja monot varastossa. Lasketteluvaatteiden etsimisen delegoin Marketalle. Kypärä oli jäänyt eräkämpille, mutta karvahattu sai ajaa kypärän asiaa. Hyppäsimme autoon ja Sonja kuskiksi. Sonjan lähes ensimmäiset liukkaat kelit koskaan. Alkumatka menikin sellaista mukavaa lähes viidenkympin vauhtia, mutta pikkuhiljaa se siitä nousi sitten jo kahdeksaankymppiin. Menomatkalla kävimme ostamassa anopille uuden ulkoilutakin. Kätevää, että alennusmyynnit alkavat jo ennen joulua. Niinköhän tällä systeemillä rahaa jää paremmin viivan alle. En oikein usko.

Ostosten jälkeen kohti Rukaa. Kun Sonjan kanssa laittelimme monoja jalkaan, niin Marketta sillä välin kävi ostamassa meille liput. Tarkoitus oli laskea vain pari tuntia näin ensialkuun. Hissitkin menivät kiinni jo kahdelta. Rinteet olivat erinomaisessa kunnossa ja laskimmekin tehokkaasti noin puolitoista tuntia. Lopetimme kun se vielä tuntui mukavalta. Ensi viikolla sitten lisää parina päivänä kun Sonjan ruotsalainen kaveri Linda tulee tänne lomalle myöskin. Laskemisen jälkeen olikin jo hiukan nälkä ja aprikoimme lähdemmekö mökille loimuttamaan lohta vai mentäisikö Coloradoon syömään. Autolle mennessä asia oli vielä vähän epäselvä, mutta ennen kuin olimme autolla, niin Sonjan kanssa päätettiin. Coloradoon.

Kello oli kaksi ja söimme joulukuun 24. päivän ateriaksi normi ravintolaruokaa. Minä söin esimerkiksi Coloradoburgerin. Kylläpäs ulkoilun jälkeen maistuikin hyvälle. Istuimme rauhassa ravintolassa ja nautiskelimme olostamme. Syönnin jälkeen lähdimme kohti mökkiä. Torkuin matkalla useaan kertaan. Hampurilainen ja ulkoilma olivat liikaa virkeystilalleni. Mökille päästyämme koiratkin vähän karkailivat, mutta saimme jäljitettyä ne eräälle parin kilometrin päässä olevalle mökille. Mökillä ollut nuorimies oli hiukan säikähtänyt kun Rauha oli rynnännyt avoimesta ovesta sisään. Fluffy oli jo palaillut aikaisemmin mökille. Voi voi niitä meidän koiria.

Kävin lapioimassa avannon auki ja Marketta kävikin uimassa meidän muiden katsellessa jäänreunalta. Onneksi avantouinti on vapaaehtoista. Käytiin vielä Sonjan ja anopin kanssa kävelyllä järven jäällä ennen saunaa. Saunan jälkeen Marketta teki erittäin hienoja voileipiä. Minun leivälläni oli kylmäsavustettua lohta, smetanaa ja punasipulia. Alla itsetehtyä leipää. Kyllä oli hyvää. Soittelimme vielä Lauralle Helsinkiin näköpuhelimella. Eihän se nyt ihan sama ole, mutta pientä korviketta kuitenkin. Vaimoväen ollessa saunassa sytyttelimme Sonjan kanssa kymmeniä kynttilöitä. Takan reunustalla on koko korkeudella liuskekiven koloissa kymmeniä tuikkuja. Alapuolella takkatuli loimottaa. Valoa on pimeydessä.

Rauha on palannut itärajalle.

Viikonloppuna siis ajelimme puita metsästä. Kaikki kolme koiraa pyörivät mukanamme koko päivän. Lauantaina jo aloimme lopettelemaan töitä illan hämärtyessä ja kiinnitin huomiota siihen, että Fluffy (valkoinen) tuli yksin maastosta. Vanha Wilma oli jo laitettu aikaisemmin mökkiin lepäämään. Aloin huolestua missä Rauha (pentu) on. Viheltelin ja samalla hätäännyin entistä enemmän. Lähdin ajamaan viimeistä kuormaa mökille ja jumitin kuorman vanhaan metsäkoneen jälkeen. Pysähdyin siihen ja silloin puhelin soi taskussani. Aavistin jotakin ja vastasin tuntemattomaan numeroon. Rajanylityspaikalta hyvää iltaa, kuului puhelimesta. Kertoivat siellä ottaneensa Rauhan kiinni ja laittaneensa sen häkkiin.

Irroitin reen kelkasta ja ajoin mökin pihalle. Hyppäsimme Marketan kanssa autoon ja karautimme tulliasemalle. Kaukaa jo näimme, että Rauha kyyhötti rajakoirille tarkoitetussa tarhassa. Rajavartija kertoi, että kaksi koiraa oli tullut ja toinen ei antautunut millään. Tämän pennun saivat sitten helposti kiinni. Hän varoitti, että joskoirat karkaavat Venäjän puolelle, niin siitä voi tulla ongelmia. Pahimmassa tapauksessa koira joudutaan jättämään karanteeniin useaksi viikoksi. Lupasimme pitää koirat paremmin hallinnassa. Kerroimme, että se vähän vanhempi koira juoksee kauas ja tämä pentu perässä. Vartijat olivat ymmärtäväisiä.

Seuraavana aamuna irrottelin jumiutuneen reen ja ajoin sen pihaan ja heiteltiin puut laaniin. Oli tarkoitus siivota mökki ja lähteä järvimökille arjen viettoon. Siinä siivoillessa ja tavaroita pakkaillessa koirat hävisivät. Viheltelin, mutta ei mitään reaktiota. Hyppäsin moottorikelkan selkään ja lähdin jäljittämään. Löysin jäljet rajavyöhykkeeltä ja ensin oletin, että ne ovat juosseet sitä pitkin taas suoraan raja-asemalle. Kohta huomasin, että suunta olikin kohti etelää. Käänsin kelkan ja lähdin seuraamaan. Kiipesin kelkalla lumisateessa ylös jyrkkää mäkeä. Jäljet näkyivät enää vaivoin ja välillä lumisade oli todella sankka. Rajavartijoiden kelkkaura menee mäen päällä sisälle rajavyöhykkeelle. Siinä kohti jouduin itse pysähtymään, koska rajavyöhykkeelle meneminen on kielletty. Koirat siis olivat menossa täyttä vauhtia nokka kohti Venäjää.

Ajattelin, että tämä reitti todennäköisesti kulkee rajavyöhykkeen sisällä ja palaa jossakin vaiheessa rajavyöhykkeen rajalinjalle. Niinpä lähdin ajamaan rajan laillista reunaa. Välillä pysähdyin viheltämään ja odottelin. Ei kuulunut mitään. Lumisade vain tiheni. Jatkoin etelään, eikä vyöhykkeeltä tullut uraa eikä koiria kuulunut. Päätin kääntyä takaisin. Juuri kun käänsin kelkan, niin puhelin soi. Vastasin:

Rajavartiostosta päivää. Onko meidän koirat siellä kysyin. Kyllä. Valkoinen koira on suorittanut luvattoman rajanylittämisen. Entä toinen koira? Siitä ei ole tietoa. Saitteko koiran kiinni? Ei koira ei antaudu meille. Sanoin olevani kelkalle metsässä ja tulevani parasta mahdollista vauhtia. Soitin vaimolle ja sanoin, että putsaa auto. Lähdin ajamaan kohti mökkiä. Kiroilin ääneen. Välillä ajoin liian lujaa ja kelkka meinasi lähteä käsistä. Hillitsin itseäni ja ajattelin, että ei tämän takia kannata kuitenkaan henkeään heittää.

Tulin mökin pihalle aivan hiestä märkänä. Kelkalla ajaminen umpimetsässä on todellista urheilua. Vaihdoin kypärän karvahattuun ja hyppäsimme autoon. Raja-asemalle on vain reilu kilometri. Ajoimme tutusti parkkiin aseman länsiseinustalle. Katselin taas koppiin, josko siellä näkyisi koiria. Ei näkynyt. Tullimies oli ulkona ja hän sanoi, että ai teidänkö koiria ne ovatkin. Tullimies on tullut tutuksi tankillakäyntireissuilta. Menimme asemalle ja ulos tuli nuorehko rajavartija. Hän kertoi, että valkoinen koira ei ole antautunut ja ruskea on todennäköisesti antautunut Venäläisille. Valkoinen on kyllä haukkunut kovasti kun kaveria on otettu kiinni. Lähdimme kävelemään kohti rajaa. Lähestyimme ensimmäistä puomia ja vartioston mies huomasi ja sanoi, että tuollahan se on. Vilkaisin sivulle ja näin koiran. Vihelsin kaksi kertaa ja Fluffy ampaisi siitä täydellä vauhdilla. Suoraan syliini.

Otin koiran kantoon ja lähdimme palaamaan vartioasemalle. Samalla juttelimme ja vartija kertoi, että kolmeen mieheen oli koiraa koitettu saada kiinni. Kerroin, että koulutus on vielä hieman kesken, mutta tarkoitus on koirasta saada vielä kelpo metsästyskoira. Olin kuitenkin aavistuksen ylpeä ja helpottunut kun sain koiran välittömästi vihellyksellä haltuun. Se olisi vielä puuttunut, että olisin pitkin rajaa joutunut koiraa maanittelemaan. Sain luvan laittaa koiran autoon. Menimme sisälle selvittelemään jatkotoimenpiteitä Rauhan palauttamiseksi rajalle. Siis suomen puolelle.  Vartijat olivat nuhdelleet Markettaa, mutta ystävällisesti. Tilanne on oikeasti aika kiusallinen ja vielä kun edellisenä päivänä oli koirat tehneet lähes saman tempun. Olimme siis ammatti- ja taparikollisia.

Meille kerrottiin, että tässä voi mennä useita tunteja aikaa. Faxeja lähetellään puolin ja toisin. Ymmärsin kuitenkin, että koira on mahdollista saada takaisin saman päivän aikana. Meille annettiin lupa mennä mökille odottamaan. Kämppä oli jo siivottu ja Marketta oli tehnyt halkokuormankin valmiiksi, sillä välin kun minä etsin koiria kelkalla. Oli vain odoteltava puhelinsoittoa. Minä makailin sänkyllä ja vaimo pelasi pasianssia. Sitten totesimme, että Markettahan voisi lähteä jo ajelemaan järvimökille. Hän otti kaksi koiraa ja lähti. Seurasin vähän matkaa, josko hän pääsee auraamatonta tietä takaisin. Hyvin meni vaikka maha ottikin jo hiukan kiinni keskipolanteeseen. Siis auton maha.

Meni ehkä viisitoista minuuttia ja puhelimeni soi. Vartiostosta soitettiin, että Venäjältä on tullut tieto, että yhtymä on kello 16.00 suomen aikaa. Kysyin, mitä tämä tarkoittaa ja hän sanoi, että todennäköisesti koira luovutetaan tuolloin. Todennäköisesti? Jatkoin makoilua ja kohta puhelin soi uudestaan. Asemalta soitettiin taas ja kysyttiin onko meillä rokotustodistuksia. Sanoin, että ne ovat toisella mökillä 30 kilometrin päässä. Hän sanoi, että ne kyllä olisi hyvä olla mukana. Soitin siis vaimolle ja sanoin, että kun pääset perille, niin ota koiran paperit ja aja takaisin. Tämä oli jotenkin tälle päivälle tyypillistä. Jotenkinhan kaikki meni hankalimman mukaan.

Sovimme treffit raja-aseman edessä olevalle isolle parkkipaikalle. Noin puoli neljän aikoihin lähdin kärryn kanssa kohti yhtymää. Marketta odottelikin jo parkkipaikalla ja jätin auton ja peräkärryn sinne hyppäsin Marketan autoon. Jos ihmettelette, miksi olemme liikkeellä kahdella autolla, niin kävimme lauantaiaamuna tankkaamassa molemmat autot Kiimasvaaran ABC:llä. Odottelimme hetken aikaa ja sitten ajoimme raja-asemalle. Vastassamme oli neljä univormupukuista herrasmiestä. Yksi tullin edustaja ja kolme rajavartioston miestä. Kättelimme ja jutustelimme aiheesta. Pian selvisi, että me emme itse menekään mukaan yhtymään. (tapaamiseen) He kertoivat myöskin, että silloin tällöin näitä tapauksia on. Varsinkin syksyllä metsästysaikaan. Välillä myös venäjältä tulee koiria tälle puolelle. Tullin virkailija tutki Rauhan paperit ja kiinnitti huomiota varsinkin rokotuksiin. Kaikki oli kunnossa. Hän kuitenkin otti Rauhan passin mukaan koiran luovutukseen. Varmaan hän esittelee koiran paperit myös naapurimaan viranomaisille.

Kun määrähetki lähestyi, niin suomalainen kolmen hengen arvokas delegaatio marssi ei kenenkään maalle. Yksi rajavartija jäi jututtamaan meitä. Meni noin viisitoista minuuttia ja delegaatio marssi takaisin taluttaen tutunnäköistä pentukoiraa. Rauha palasi takaisin. Maailmannaisen elkein aivan viilipyttymäisesti. Tullimies ojensi koiran ja antoi koiran passin. Rajavartioston vanhempi virkailija kertoi myös hymyillen, että naapuri oli pitänyt koiraa hyvänä. Rauha oli mieluummin ollut lähdössä takaisin Venäläisten mukaan kuin näiden kolmen Rauhalle tuntemattoman miehen matkaan.

Kiittelin vielä delegaatiota ystävällisestä palvelusta ja lupasin, että nyt siirrymme tästä varmuuden vuoksi 30 kilometriä länteen.

Tässähän nämä karkulaiset ovat voimia keräämässä uusiin seikkailuihin.

Miksi emme vietä joulua

Sampo, Joni, Laura, Marketta ja Sonja Sri Lankalla joulun jälkeen 2010

Tuleva joulu on jo kolmas joulu peräkkäin jota emme vietä. Tällä kertaa olemme vuodenvaihteen täällä Suomessa. Pari aikaisempaa on vietetty joulupakolaisina ulkomailla. Ensin Egyptissä ja  viime vuonna Sri Lankalla. Joulun välttäminen täällä suomessa on erittäin vaikeaa. Itsekin löydän itseni laulelemasta joululauluja ajellessani yksin autolla kouluun. Televisio on täynnä joulua aamusta myöhäiseen yöhön. Koulussa lauloimme joululauluja ja meillä oli yhteinen jouluateria kun lukukausi päättyi. Söin jouluruokaa ja lauloin muiden mukana.

Jouluateriaa syödessäni sanoin lähinnä itselleni, mutta ääneen: Tämä on viimeinen ateriani. Vastakkaisella puolella kuulomatkan päässä istunut vanhempi rouva sanoi vähän hymyillen: Ei kai nyt sentään? Jouduin tarkentamaan, että viimeinen Jouluateria. Vastapäätä istunut opiskelukaverini Pia oli silmät pyöreänä ja kysyi hämmästyneenä: Miksi? Mumisin jotakin, että kun en oikein usko Joulupukkiin enkä enää Jeesukseenkaan. Mutta Pian silmät laajenivat entisestään ja hämmennys oli vielä syvempää. Ettekö anna toisillenne edes lahjoja? Ei. Sanoin minä. Me emme vietä joulua ollenkaan. Ei lahjoja. Ei jouluruokia eikä jouluperinteitä. Yritin hällätä tilannetta ja menin hakemaan kahvia ja joulutorttua.

En tässä tilanteessa voinut, enkä halunnut kertoa seuraavaa:

Olemme aina viettäneet joulua perinteisin kristityin menoin joulupukilla höystettynä. Vuonna 2008 olimme täällä Kuusamon mökillä koko perhe. Anoppinikin oli mukana. Söimme perinteisiä jouluruokia. Saunottiin joulusaunassa ja pukeuduimme mukavasti, mutta arvokkaasti. Pelattiin yhdessä pelejä ja käytiin myös joinakin päivänä perheen kanssa Rukalla laskettelemassa. Joulu on perheen kanssa yhdessä olemista. Joulu on lasten ja vanhempien yhteinen juhla.

Viisi kuukautta Tapaninpäivästä poikamme Erkko jäi junan alle ja kuoli. Jo kesän sumuisessa mielessä tuli pakokauhu joulusta. Vaimoni parahti Juhannuksen jälkeen, että en kestä joulua. Varasimme matkan muslimimaahan Egyptiin. Hotellin aulassa odotti valtava joulupukki lumipedillä. Aatto ja Joulupäivä meni pyramideilla ja Kairossa, jossa nyt mellakoidaan. Kävimme toki kirkossa, joka sijaitsee paikalla, jossa Josef ja Maria olivat paossa Jeesuslapsen kanssa. Näin legenda kertoo. Viime vuonna olimme Buddhalaisessa Sri Lankassa. Sieltäkin löytyi häivähdys joulusta, mutta ei tällaista hässäkkää.

Pyramidien ihmettelyä. Kuva Laura Linkoneva 24.12.2009.

Tyttäremme Sonja tulee tänne ensi viikolla. Hän oli kysynyt äidiltään, että eihän vietetä joulua. Ei vietetä. Toinen tytär on Helsingissä ja hän menee Tapaninpäivänä töihin. Aikoo katsoa yksin joululeffoja aattona. Olisimme myös halunneet, että hän olisi tullut tänne.

Anoppi tulee vieraaksemme, mutta hänellekin olemme kertoneet että emme vietä joulua. Syömme kyllä hyvää ruokaa ja olemme yhdessä. Sonjan kanssa varmaan mennään mäkeen Rukalle. Vietetään tavallisia lomapäiviä ja pidetään yhdessä hauskaa.

En sano, etteikö joulu meille joskus voisi vielä palata. Nyt vain tuntuu mahdottomalta viettää joulua. Emme missään mielessä halua ottaa pois muiden joulumieltä ja jouluiloa. Joulu on juhlista hienoin meillä kristillisessä maailmassa. Olen huomannut, että monet pakanaystäväni viettävät myös joulupukkijoulua. Enemmän pukkia ja vähemmän Jeesusta. Joillakin asia on taas päinvastoin.

Hyvää joulua kaikille toivotan ja vähintäänkin hienoa tulevaa vuotta. Nautitaan lahjoista vielä, ennen kuin lama vie lahjatkin kontista. 

Sonja ottaa pyramidista otteen.

Polttopuita metsästä

Tänään kuskasimme lähes koko valoisen ajan rankoja ja tukkeja pihaan metsästä. Keväällä ne sitten pätkitään ja halotaan. Kelkalla ajo ja puiden nostelu ovat kyllä todella hyvää kuntosaliharjoitusta. Mukavaa ja hyödyllistä puuhaa myöskin. Vaikka emme tehneet kovin isoja kuormia, niin silti kelkka oli välillä aika kovilla. Kunnioitukseni vanhan ajan mies ja hevonen parivaljakkoa kohti kasvoi huomattavasti. Kovilla olivat sekä mies, että hevonen. Suomen vauraus on myös sieltä metsästä lähtöisin.

Kohta saunaan lihaksia pehmentelemään. Alla olevasta kuvastahan selvästi näkee, että avokäsin täällä töitä paiskitaan. Paljaat kädet johtuu puhtaasti siitä, että kuvan otin aikalaukaisijalla, enkä tietenkään ehtinyt enkä muistanut hanskoja käteen laittaa. Eli tämä dokumentti ei ole aivan aito.

Polttopuuta tulevia talvia varten. 

Ihan pöl(l)yssä.

Minua on aina ärsyttänyt pölynimuripussit. Siis se, että pölyimuripussit maksavat aivan tolkuttomasti. Lisäksi näitä tuotteita myydään pääasiassa muutaman kappaleen erissä. Malleja on varmasti satoja ja juuri se, jota itse tarvitset on loppu. Juuri kun saat jonkun ihmeellisen siivouskohtauksen ja päätät imuroida koko talon, niin silloin imuri ei vedä. Katsot pussin, joka on täysi ja sitten siivouskomerosta löydät tyhjän pussipakkauksen. Tästä masentuneena sitten imurointi jää tekemättä tai jos vielä tarmonpuuskassa olet löytänyt jostakin kaupasta pussin, niin viimeistään kotia palatessa suurin into on imuroitu taivaan tuuliin.

Tästä elämänkokemuksesta viisastuneena ostin tänne Kuusamon mökille pussittoman imurin. Imuri ei ollut halvin, mutta päättelin että hinnan ero tulee säästettyä kun ei tarvitse ostaa pusseja ollenkaan. Vaihtoehtoja oli muutamia, mutta päädyin Hoover merkkiin, koska sehän on legendaarinen pölynimurimerkki. Jos Hooverilla ei tiedetä kuinka pölynimuri tehdään, niin missä sitten tiedettäisiin.  Syksyn aikana muutaman kerran imuri on lakannut vetämästä vaikka säiliö on tyhjennetty. Vaimo jo sanoi, että imuri on rikki. Eräs kaverini oli myös mökillä siivoillut ja kertoi, että imurissa on jotakin vikaa. Vaimo jopa sanoi painavasti : " Tämä uusi imuri on ihan paska." Koska olin itse tehnyt perustellun päätöksen imurin hankinnasta, niin en ihan helposti myöntänyt tehneeni huonoa valintaa.

Vaimo oli ottanut jo uudelleen käyttöön meidän vanhan pussi-imurin. Lähdimme tänään tänne eräkämpälle, koska järvimökille tulee vanhempiemme tuttavia pariksi päiväksi lomailemaan. Vaimo sanoi, että he varmaan yrittävät imuroida sillä uudella hienolla imurilla, mutta sehän ei toimi. Minä huikkasin, että siinä on vain suodatin tukossa hyvänen aika. Se on ihan hyvä imuri. Otin imurin mukaani ja menin ulos. Tyhjensin säiliön. Tyhjensin säiliön suuntaan menevän toisen säiliön, jossa on joku esisuodatin. Sekin oli aivan täynnä. Tämän lisäksi puhdistin myös suodattimen, joka oli myös aika pölyinen. Kun operaatio oli suoritettu, niin itse olin aivan pölyssä. Noin 20 prosenttia pölystä oli kiinnittynyt minun villapaitaan, hiuksiin  ja housuihin. Pöllyttelin itseäni puhtaaksi ulkona ja mietin, että ehkä niissä kertakäyttöpusseissa on jotain ideaa. Menin kuitenkin sisälle mökkiin ja sanoin: Nyt tämä kyllä toimii. Tämä pitää vain puhdistaa aina siivouksen jälkeen. Tietenkään miehenä en myöntänyt, että olin tehnyt virhearvion niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin pölynimurin hankinta.

Minusta ihan tuntuu, että se herra Hoover ei enää ole itse siellä suunnitteluosastolla. Veikkaan, että siellä on nuoria insinöörejä, jotka eivät itse siivoa koskaan. Tai jos vaikka joskus imuroivat, niin eivät itse huolla imuria.

Mutta ehjä konehan se on. Siis olen tuomittu parin viikon välein pöllyttelemään pölyimuria.

Totuus Petteri punakuonosta.

On täysikuu ja sataa lunta. Heräsin viideltä hiljaisuuteen. Pakkaslumen satamisesta ei synny minkäänlaista ääntä. Taivaalta leijuva pumpuli syö kaikki loputkin taustaäänet maapallolta. Hiljaisuus herätti minut. Sunnuntai-iltana muistin, että Hesari on varmastikin tullut heittolaatikkoon. Puin päälleni Erakon kansallispuvun ja laitoin karvahatun päähäni. Saappaat jalkaan ja taskulamppu paikkaan, jossa on taskulampun paikka. Huomasin, että on mukava pakkassää ja lähes täysikuu. Kävelin tietä pitkin laatikolle ja otin lehden kainaloon. Lamppu pysyi taskussa, koska kuu valaisi kuin ledvalo. Vähän alitehoista sinistä valoa.

Mietin, että näkisikö metsässä kävellä ilman valoa. Päätin oikaista lumisen harjanteen yli järven jäälle. Pikkuhiljaa silmän tottuessa paremmin ja paremmin en kokenut minkäänlaisia vaikeuksia liikkumisen suhteen. Valot ja varjot ovat jyrkkiä. Metsässä on hiljaista ja rauhallista. Rauhoittavaa. Pudottauduin harjulta jäälle ja tarvoin kohti mökkiä. Mikään ei ole niin terapeuttista kuin kävellä puhdasta tasaista järvenselkää kuunvalossa. Pakkanen nipistää poskia. Nipistää lempeästi. Askelet narskuvat ja silmä lepää. Sielu lepää.

Kävimme eilen porotilalla koulun kanssa. Tulimme tilalle ja siellä isäntä olikin vastassa meitä lapinpuku päällä. Katselimme sarvipääporoja joilla meillä oli tarkoitus ajaa. Sanoin isännälle, että nämä ovatkin naarasporoja. Olinhan oppinut loppukesästä suurpetokeskuksessa, että Petteri punakuono ei ole urosporo, koska usosporot pudottavat rykimän jälkeen sarvensa. Opimme siellä, että Petteri onkin Petra punakuono. Hämmennys olikin suuri, kun isäntä sanoi, että kyllä nämä ovat urosporoja. Nämä on hirvaksia. Eli salvettuja poroja. Eunukkeja ikäänkuin. Hirvakset pudottavat sarvensa vasta helmi-maaliskuussa ja naaraat toukokuussa pari viikkoa vasomisen jälkeen. Vieläköhän porot salvetaan puremalla? Vai onko nykyään tekohampaat, joilla toimitus suoritetaan? Tästäpä pitää vielä ottaa selvää.

Petteri punakuono. Oli poro nimeltään. Ollut ei loiste huono. Petterimme nenänpään. Entäs jos se ei ollutkaan nenänpää vaan joku muu paikka joka loisti punaisena?

Meillä oli myös porotilalla suopunginheittokilpailu. Se näyttää helpolta, mutta ei se aivan helppoa olekaan. Tulin kuitenkin toiseksi kilpailussa. En niinkään taitojeni vuoksi, vaan siksi, että muut eivät juurikaan onnistuneet karsintaheitossa. Pääsin onnistuneella heitolla finaaliin, jossa sitten ohiheitolla putosin. Voittaja onkin asunut parikymmentä vuotta Kittilässä ja mitäpä siellä Kittilässä muuta kuin suopunkia heitellään kesät talvet. (tappion karvas kalkki aiheuttaa tälläistä kirjoittelua)

Veljeni laittoi perheensä kanssa verkot itsenäisyyspäivän seutuun jään alle. Nostimme lauantaina  8 särkeä avannosta ja teimme niistä patakukkoa. Täytyy sanoa, että ei oikein onnistunut. Pelkäsin, että se palaa ja kuivuu ja sen takia se jäi vähän raa-aksi ja  märäksi. Vaimon kanssa väittelimme etukäteen tavasta tehdä ja täytyy tunnustaa, että olin väärässä. Kannan poliittisen vastuun. Oppia ikä kaikki ja seuraavalla kerralla parempi kukko. Vaihdamme myös jään alle vähän isompisilmäiset verkot. Jos jonkun hauenvonkaleenkin saisi kiinni.

Pari päivää koulua ja sitten alkaa kolmen viikon loma. Päivärytmi pitää säätää kamosajan mukaisesti. Ei ole varaa nukkua muutamaa valoisaa tuntia ohi. Loput 21 tuntia voi sitten vaikka nukkuakin.

Trendien kärjessä.

Juuri alkoi sataman lunta. Heräsin joskus viiden jälkeen ja makoilin vain sängyssä mietteissäni. Pohdin myös tätä blogia ja mietin mitä olen viimeksi kirjoitellut. Mistä nyt kirjoittaisin. Kun katsoin kuudelta uudelleen ulos, niin näin lunta leijailevan ikkunan takana. Nousin ylös.

Olen viime päivinä ollut kateellinen eteläsuomen lumipyryille. Säätiedotuksia olen katsonut ja todennut kuinka saderintamat menevät tuosta lännestä ohi kohti lappia. Muualla suomessa sataa lunta ja täällä vain on ihan tavallista pientä tasaisen tyyntä pakkassäätä. Olen todennut, että tyyni miinus neljä astetta on kaikista miellyttävin talvilämpötila. Silti kadehdin lumituiskua ja myräkkää. Eikö ihminen ole koskaan tyytyväinen siihen mitä juuri sillä hetkellä on? Näköjään en minä ainakaan.

Tiistaina oli itsenäisyyspäivä. Olen aiemminkin miettinyt, että mikä meissä suomalaisissa on vikana, kun kaksi suosituinta ohjelmaa ovat olleet formulakisat ja linnanjuhlat. Toisessa katsotaan kaksi tuntia kun autot ajavat peräkkäin ja toisessa kaksi tuntia kun kaksituhatta ihmistä kättelee kahta ihmistä. Koska formulassa  ei viime vuosina ole ollut suomalaismenestystä, niin katsojatilastot ovat tainneet pienentyä, mutta linnanjuhlat jaksavat kiinnostaa edelleen. Ilmeisesti kaksi ja puoli miljoonaa ihmistä seurasi tilaisuutta. Minäkin vaimon kanssa toljotin ja samalla useaan kertaan ääneen ihmettelin miksi minä sitä katson. Ja jatkoin katsomista.

Kävin toki välillä saunassakin ihan kunnolla istuskelemassa ja kun palasin niin kättely vain jatkui ja jatkui. Ja jatkui ja jatkui. Linnanjuhlia hehkutellaan viikko etukäteen ja viikko jälkikäteen. Suurin mielenkiinto on naisten puvuissa. Jossakin iltapäivälehdessä Saimi Nousiainen arvioi kymmenen onnistunutta pukua ja seitsemän epäonnistunutta. En tiedä oliko sattumaa, mutta kaikkien kymmenen onnistuneen puvun kantajat olivat samanlaisia laiheliinejä kuin Saimi itse ja seitsemän epäonnistujaa normaalivartaloisia keski-ikäisiä naisia. Siis muhevia suomalaisia komioita naisia. Mielestäni heidän puvut olivat myös oikein hyvin  tilaisuuteen sopivia. Eikö nyt nähty pukuja vartaloilta?

Jostain lehdestä luin myös, että Jenni Vartiaisen ja muiden oranssin valinneiden valinnat olivat rohkeita ja kansainvälisen trendin mukaisia. Olipas taas mukavaa huomata itsekin olevan trendin huipulla. Jos nimittäin katsotte karvahattua tuossa blogini otsikkokuvassa, niin huomaatte, että väri on juurikin nyt trendikäs. Lisäksi käytän paljon fleeceliiviä joka myös on oranssi. Lisäksi vaimollani ja itselläni on juurikin huipputrendikkäät työkäsineet. Voisi helposti luulla, että tänne metsään maailman muoti tulee jälkijunassa, mutta väittäisin, että maailman muoti seuraa metsien erakoita. Oranssi on myös Buddhalaisuuden väri.

Niin ja pipo myös. Tässä myös päivämäärätodiste, siitä kummallako oli ennemmin oranssia yllä blggaajalla vai Jenni Vartiaisella.

Sydämestäni löytyi Imelda Marcos.

Lauantaina 12. Helmikuuta blogini otsikko oli: Mitä jos kaikki maailman kenkätehtaat räjähtäisivät? Kerron blogissa, että yksi keino taloudellisesta selviämisestä erakkona on kulutuksen vähentäminen. Jossakin blogissa keväällä lupaan olla ostamatta vaatteita vuonna 2011. Heti koe-erakkouteen matkalla helmikuun lopulla ostin reinot ja rukkaset. Kesällä kerran ostin kahdet lyhyet kalsarit. Muuten en ole ostanut vaatteita ollenkaan. En ole myöskään kiertänyt lupausta ostattamalla vaimolla tai kavereilla/sukulaisilla minulle vaatteita. Lupasin myös tunnustaa, jos en pidä lupaustani. Tässä tunnustus:

Pari päivää sitten kävelin paikallisessa Prismassa. Ruokaosastolle kävelen aina kenkäosaston kautta. (tämän on varmaan joku suunnitellut Jollasopistolla Helsingissä) Vilkuilin lämpimiä talvikenkiä, vaikka minulla on erittäin hyvät maihinnousutyyppiset vaelluskengät. Jostakin syystä tuohon vyötärölle on alkanut kertyä makkaraa, joten kenkien sitominen on hankalaa ja raskasta. Laitankin aamulla erällä ollessani Vikingit jalkaan ja otan ne illalla pois.  Korkeintaan riisun kengät, jos tiedän, että en enää ole maastoon menossa. Minulla on siis olemassa sisäänrakennettu motiivi ratkaista kengänsitomisongelma.

Palataanpa Prismaan ja sen kenkäosastolle. (tämä tarina sisältää tuotesijoittelua). Kävelin määrätietoisesti kenkien ohi, mutta yhtä äkkiä tulikin tarve peruuttaa. Peruutin ostoskärryjen kanssa ja näin telineessä roikkumassa minun kenkäni. Kengät roikkuivat siinä aivan yksinäisinä mustien kenkien keskellä. Otin kengät käteen ja katsoin hintalappua. Parkaisin sisäisesti ja laitoin nöyränä ne takaisin hyllyyn. Laahustin selkä kumarana ostamaan ruokaa. Kenkien kuvat olivat mielessäni untuvapilvien keskellä, mutta olin katkerana kuin Romeo kielletyn rakkauden vuoksi. Coretex-, nahka-, kumisaappaat pitkällä varrella. Rakkautta ensi silmäyksellä. Lämpimiä ajatuksia ei pelkästään sydämessä, vaan ennen kaikkea varpaissa. Kovetin sydämeni ja aktiivisesti laitoin unohdustoiminnon päälle.

Eilen sain tehtyä mielestäni hyvin plastisen sommittelun työni. Päätin jo koulun päättyessä, että tänään olen poissa koulusta. (toivottavasti opettajani eivät lue tätä). Teimme lähtöä eräkämpille pitkäksi viikonlopuksi ja kävimme vaimoni kanssa tekemässä hankintoja Kuusamon kirkolla. Haimme moottorikelkan huollosta. Kävimme eläinlääkäriltä hakemassa lääkkeitä vanhalle Wilmalle. Ajoimme Prisman pihaan. Kävelin kaupan sisälle. Katselin jouluhulinoita hymyillen. Lähestyin kenkäosastoa. Yhtä-äkkiä sanoin vaimolle, että käydäänkö katsomassa onko tuolla se yksinäinen kokoa 42 oleva pari kenkiä. Vaimo oli ymmällään, mutta seurasi minua. ajattelin, että jos tämä täydellinen kenkäpari on vielä odottamassa, niin teen uuden harkinnan. Kymmenen metrin päästä näin, että siellä tämä salarakkaani odotti minua. Juoksin hidastettuna rakkaani luo. Katsoin vaimoni ilmettä. Näyttää hyvältä ja käytännölliseltä sanoi vaimoni. Itse vielä kiistin tämän rakkauden ja sanoin, että toki vanhoillakin pärjään.

Samalla perustelin myös, että jos käytän kaksia kenkiä, niin niiden käyttöikähän pitenee. Perustelin tätä lähinnä itselleni, mutta olin selittävinäni sitä vaimolle. Vaimo sanoi, että otetaan nämä. Ehkä eilen tulleet veronpalautukset olivat pehmentäneet hänen sydämensä. Ehkä hän ajatteli minun jalkojani. Ehkä minua.
Vielä ostoskärryjä kassalle työntäessäni olin katuvainen ja mietin, että onko tässä mitään järkeä. Aika näyttää.

Olemme nyt erämökillä ja meillä on kolme koiraa mukana. Silloin tällöin joku koira saattaa popsia jotkut kengät pilalle. Veljeltäni on mennyt kahdet kengät tänä syksynä. Olen vähän hysteerinen näistä kengistä. Vien ne aittaan turvaan.

Tämän episodin jälkeen ymmärrän paremmin Imelda Marcosia. Nuoret lukijat miettivät, että kuka on Imelda Marcos. KVG. Sanon heille.

Kenkäni eivät ehkä ole kauneimmat maan päällä, mutta rakkaat.

Tässäpä nämä Erakon rakkaat ovat muotokuvassa.

Kuvanveistokaraokea baareihin

Joku viikko sitten sekoilin jotenkin tämän tietokoneen taustakuvan kanssa. Sitten löytyi hanikka, jossa sanottiin, että vaihda taustakuva puolen tunnin välein omista kuvakansioistasi. Painoin namiskaa ja ei ole tarvinnut katua hetkeäkään. Koneellani on tallessa tuhansia kuvia. Pääasiassa ihan turistikameralla otettuja kuvia reissuiltamme. Koko tämän löytämisen jälkeisen ajan on pyörinut kuvia meidän kahden vuoden takaiselta Egyptin matkalta. Taustakuvassa on usein meidän perhe tai jompi kumpi tytöistä tai perheen osa. Tämän päivän taustoissa ollaan oltu pyramideillä. Vietimme joulukuun 24. päivää vuonna 2009 siellä. Kaksi kamelilla ratsastavaa ukkoa pyramidit taustalla oli ennen kirjoittamaan ryhtymistäni. Tyttöjen kuvat ruudulla aina satunnaisesti vähentävät ikävää kummasti. No onhan meillä skypekin ja välillä voidaan olla kuvapuhelin yhteydessä täältä metsästä joko Helsinkiin tai Tampereelle.

Tällä viikolla koulussa on ollut plastista sommittelua. Opetellaan hahmottamaan maailmaa kolmiulotteisesti. Oikeasti me tehdään vähän niin kuin kuvanveistäjän juttuja. Savea muotoillaan ja muitakin tekniikoita kokeillaan. Tein veistoksen, jossa on spagettia ja lihapullia. Ei ehkä jokaisen kodin kaunistus, mutta itse pidin tästä askartelemastani veistoksen kaltaisesta objektista. On olemassa taiteilijoita. Siis taidemaalareita, kuvanveistäjiä, taidegraafikoita ja valokuvataiteilijoita. Sitten on harrastajataiteilijoita.Usein  on vaikeaa tai kiusallistakin vetää raja harrastajan ja taiteilijan välille. Jotkut henkilöt yhden työväenopiston kurssin käytyään alkavat nimittää itseään taiteilijaksi. Mitäs jos olisikin ihan oma nimi heille, jotka rehellisesti ovat amatöörejä, eivätkä aiokaan taiteilijoiksi.  Minä olen askartelija! Nautin suunnattomasti siitä itse tekemisestä. Välillä salaa ihailenkin omia tahattoman naivistisia töitäni. Mutta se tunne, kun saa muotoiltua jotain pysyvähköä. Se tunne käden ja aivojen välillä. Se riittää askartelijalle.

Taiteen harrastaminen voi olla myös niin kuin karaokelaulua. Sitä voi myös tehdä vaikka ei osaakaan. Silti se tuo tyydytystä. Jotkut karaokelaulajat laulavat paremmin kuin toiset, jotkut ovat jopa monen mielestä surkeita, mutta silti he molemmat ovat  karaokelaulajia ja molemmat tykkäävät siitä yhtä paljon. Pitäisikö baareihin järjestää esimerkiksi kuvanveistokaraokea? Eikös ison tuopin kanssa baarissa olisi mukavaa veistää tai muotoilla vaikka savea tai laminoida tapettiliisterin kanssa sanomalehtisilppua vaikka kaljapullon päälle. Jollakin voi olla karaokeillan jälkeen hämäriä muistikuvia laulun laadusta, mutta kuvanveistokaraoken jälkeen voi herätä vaikka saviveistos kainalossa.

Saimme Sammy -Danielilta lahjaksi vuonna 51 painetun Veikko Tarmion kirjoittaman kirjan Kesäretkien Kuusamo. Olen lukenut sitä puoleen väliin ja olen aivan innoissani. Hän on kolunnut Kuusamoa ristiin rastiin ennen ja jälkeen sotien. Kirja kertoo ajasta ennen Rukan laskettelukeskusta. Mutta kosket virtaavat edelleen samoissa uomissa nyt 60 vuotta myöhemmin. Silloin hänellä vain oli varma ennustus, että Jyrävä ja sen yläpuoliset joet padotaan ja otetaan voimalaitoskäyttöön. Ei ole otettu. Turismia hän myös vähän arvostelee, mutta syystäkin. Ei sinänsä turismia, vaan sotkemista. Rukalle on ilmeisesti siinä vaiheessa kuitenkin suunniteltu tanssilavaa. Tästä hän sanoo: "Tanssilava tunturissa! Se sopii yhtä hyvin kuin peruna pianon päälle."

Kirjasta kirjoittelin tänään blogin Kuusamoprojektiin. Se julkaistanee lähipäivinä.

On hanget korkeat. Maailma on parempi paikka nyt.

Pakkasta on kymmenen astetta. Juuri sellainen purevan mukava poskissa tuntuva kipristys. Kävelin kilometrin päähän hakemaan sunnuntain Hesarin heittolaatikosta. On tiistai. Helsingin Sanomat on huuruinen ja hiukan kostea. Sisällä kuvat ja kirjoitukset ovat odottaneet syväjäässä hetkeä, jolloin siirrän ne tajuntaani. Käytän Hesaria aikakauslehtenä ja luen juttuja viikon mittaan. Ei kai se nyt niin kovin tarkkaa ole lukeeko jonkun jutun tänään vai kolmen päivän päästä.

Käyn heittämässä lehden tuvan pöydälle ja lähden koiran kanssa jäälle kävelemään. Käytän koiria ulkona yksitellen. Tuntuu tyhmältä, mutta vielä toistaiseksi koulutus on vielä sillä lailla kesken, että haluan pitää yksittäisen koiran kontaktissa mieluummin minuun kuin lajitoveriinsa. Täällä ei ole muuta katuvalaistusta kuin taivaalla tuikkivat tähdet. Kuukin on nyt niin ohuena sirppinä, että se ei paljon asiaa auta. Kävelen edelleen rannan suuntaisesti, vaikka todennäköisesti jää kestäisi myös syvemmällä. En ota riskiä. Maisema on valkoinen, mutta lunta on vain muutama sentti. Ei ole hanget korkeat. Ei ole nietoksia. On vain valkoinen pinta.

Lähdimme viime viikon torstaina etelään. Torstai oli matkapäivä. Perjantaina minua haastateltiin ja videoitiin yhtä tulevaa näyttelyä varten. Piti muistella kulunutta kahtakymmentä vuotta. Tallennusta tuli yli kaksi tuntia ja minusta tuntui, että raapaisin vain pintaa. Oli hauskaa kun olen itse tehnyt samaa työtä aikaisemmi pari vuotta sitten. Siis haastatellut ihmisiä ja yrittänyt viedä muistelemista hyvällä fiiliksellä eteenpäin. Tiedän myös minkälaiselta puhe näyttää litteroituna. (sanasta sanaan kirjoittuna) öö.. niinku... mites se menikään... öö no jos sitten vaikka ... jne jne. Lähetin myös oikein sekoilevan puheen jälkeen terveisiä litteroijalle. Hän joutuu senkin ylös kirjaamaan. Toivottavasti se piristää myös hänen työpäiväänsä sitten joskus ehkä tulevana keväänä. Kahdenkymmenen viime vuoden muisteleminen oli myös erittäin terapoivaa. Aika meni kuin siivillä. Haastattelun jälkeen oli hyvä ja kevyt olo.

Kajuutan palaset alkavat olla valmiina

Kun sain muistelot muisteltua, niin riensin autoon ja lähdin vaimoni kanssa kohti Tamperetta. Vaimo meni tyttären luo ja minä jatkoin veneveistämölle. Siellä katseltiin veneenveistäjän kanssa kuinka homma etenee ja miten tästä edetään. Puuveneen rakentaminen on ammattilaisen hommaa. Ei siinä ole yhtään suoraa seinää. Kaikki kaartuu joka suuntaan ja kulmatkaan eivät koskaan ole suoria. Yritin vuosia sitten itse tehdä kajuutassa korjauksia ja teinkin yhden seinän. Sain sen purettua ja yhden lasinkin rikottua. Käytin sitä muottina ja yritin parhaani.


Kuitenkaan mitään muuta en siitä oppinut,  kuin sen, että en ole veneveistäjä. Tein kyllä sen seinän valmiiksi, mutta se oli aikalailla susi. Ei se ollut aikalailla susi vaan se oli surkea.

Uusi kansirakenne ja runkoa sisäpuolelta. Huom. ruori vasemmalla.

 Pieni haave edelleen on, että ensi kesänä lähden Saimaan vesistöön. Siitä olen kai aikaisemmin tänne kirjoitellutkin ja jos se toteutuu, niin kai siitä(kin) päiväkirja syntyy.  Illalla ajelimme takaisin Mänttään ja Sonja tuli mukanamme synnyinkaupunkiinsa. Asustelimme vanhempieni luona.

Launtaina oli sitten varsinaisesti se syy miksi olimme etelässä käymässä. Illalla oli Lions Club Mäntän 50-vuotis juhla. Olen tämän klubin presidentti ja olin luvannut hoitaa virkaa tähän juhlaan saakka. Oikeasti en ole oikein hyvin hoitanut vaan seuraajani Pekka on käytännössä hoitanut pressan tehtäviä oman pusikossa istuskeluni ajan. Illalla kuitenkin pönöttelin vaimoni kanssa ja seurustelin ihmisten kanssa. Pidin puheenkin ja taisin pitää toisenkin. Mukavaahan oli nähdä paljon tuttuja ja ystäviä, mutta kyllähän se juhlasosiaalinen elämä on aikalailla raskasta. Juhlan päättymisen jälkeen vielä joukko ystäviä valtasi hotellihuoneemme ja jatkoimme siellä maailman parantamista aamu neljään saakka. Aamulla oli niin raskas olo, että maailman on pakko olla parempi paikka tällaisen parantamisen jälkeen.

Maanantaina oli vielä yksi kokous Jyväskylässä ja sekin tuntui aika raskaalta. On mukavia kokouksia ja on raskaita kokouksia. Tämä oli vähintään norsun painoinen. Mutta kun kokous päättyi, niin mieli alkoi pikkuhiljaa siirtyä taas eteenpäin. Sielun silmät lensivät pohjoista kohti. Ajoimme rauhallisesti ensin Siilinjärvelle, josta poimimme mukaan kolme koiraa. (Bretonit) ja matka jatkui pimeässä illassa. Olimme menossa kotiin.

Pakkasviikonlopun seikkailuja.

Viikonloppuna olimme metsätöissä eräkämpän ympäristössä. Metsästä otettiin harvennuspuita ja niistä on tarkoitus tehdä sitten ensi keväänä halkoja. Koska maassa oli lunta, niin otimme jo moottorikelkankin käyttöön. Vikuri hevonen on kelkka reen kanssa näin vähillä lumilla. Sain vedettyä ehkä neljä tällaista vajaata kuormaa pihalle, mutta sitten piti lopettaa. Mies ja kelkka ei kumpikaan meinaa kestää sellaista röykyytystä. Loput puut pinottiin sinne ajouran varrelle odottelemaan lisälunta. Parikymmentä senttiä olisi vielä hyvä sataa, jotta puun ajo onnistuisi paremmin. Aatos kaatoi puita, Lasse karsi niitä ja Marketta teki kuormia ja pinoja. Harmi, että vaimo ei nuorena valinnut tuota painonnostajan uraa. Niin komeasti hän heitteli puita kasaan. Minulla loppuivat voimat ennemmin kuin häneltä.

Vanha Lynx 

Sununtaiaamuna heräilimme mahtavaan kuulaaseen pakkasaamuun. Miinusasteita oli liki viisitoista. Halusin lähteä kuvaamaan jäätyvää virtaavaa vettä joelle. Otin omat koirani mukaan. Marketta lähti matkan varrelle polttelemaan hakkuujätteitä. Nautin hiljaisessa valoisassa metsässä kulkemisesta. Koirat juoksivat innoissaan. Rauhallehan tämä on ensimmäinen talvi ja lumikin siis aivan uusi tuttavuus. Joen alavirrassa on sellainen aivan pieni lampi. Lammelle vesi laskee pientä kohisevaa koskikohtaa pitkin. Nyt pakkasella virtaavakin vesi meinaa jäätyä ja jäämuodostelmat olivat hyvin kauniita. Yritin taltioida näitä kameralla.

Osa lammesta on myös jäässä, mutta käskin koirat pois. En halunnut niiden tippuvan hyiseen veteen. Jatkoimme matkaa ja lammen jälkeen kuulin joenuomasta loiskahduksen. Vilkaisin äänen suuntaa ja näin Wilman koskessa. Sen verran on tullut valokuvaajan vikaa, että ennen kuin aloitin pelastustoimet, niin otin heittämällä yhden kuvan. En kuitenkaan alkanut erityisesti säätämään kameraa vaan roiskaisin kuvan automaatilla ja heitin sen jälkeen valokuvauskojeen koivunoksaan. Koira yritti omin avuin nousta, mutta ei päässyt. Samalla kun aloin mennä jään reunalle huusin vaimoani apuun. Hän oli noin kahden sadan metrin päässä yläjuoksulla. Pidin tärkeänä huutaa koska olin itse myös vaarassa pudota veden varaan. Tässä joessa on paikka paikoin vettä vain joitakin kymmeniä senttejä, mutta aivan vieressä voi olla syvää puolitoista kaksikin metriä. Yleensä siellä missä on jäätä on myös enemmän vettä.

Kiitin mielessäni, että viime viikon lääkärissä käynnin vuoksi koiralla oli panta kaulassa. Wilmahan on aina pitkiä aikoja ilman pantaa, koska en pidä sitä myöskään kytkettynä. Huusin siis vaimoa ja kontillani lähdin kurkottamaan koiraa kohti. Koira ulisi apua ja selväsi odotti minun hänet pelastavan. Sain otteen pannasta ja hetkessä koira oli kuivalla maalla. Pakkasta oli vielä viisitoista astetta ja niin lähdin koiran kanssa juoksemaan kohti lämmintä mökkiä. Matkalla vaimo juoksi vastaan ja selitin mitä oli käynyt. Koiran turkki alkoi jäätyä, mutta koiralla ei näyttänyt olevan mitään muuta hätää. Pääsimme lämpimään mökkiin ja jätin koiran sinne sulamaan. Itse palasin kameran kanssa nauttimaan kauniista talven ensipakkasaamusta.

Wilma rukka veden varassa

Heikkoja jäitä ja debressiossa olevia koiria.

Tänään heti koulun jälkeen tuli pakottava tarve lähteä kävelemään järven jäälle. Sain vielä houkuteltua vaimonkin mukaan. Otin kävelysauvat, akan ja kaksi koiraa. Astuin rannasta jäälle ja hirveästihän se rutisi. Olikos se niissä ihmisen viimeisissä sanoissa, että: Ainahan se syysjää rutisee. Ennakolta olin päättänyt, että kuljen rannan suuntaisesti, enkä mene ollenkaan syvälle. Näin myös toimin. Koko ajan rutisi ja halkeili jää alla, mutta ei pettänyt kertaakaan. No yhden kerran menin jään läpi, mutta silloin koemielessä hypin tasajalkaa ainakin kaksikymmentä kertaa samassa kohdassa. Vaimo kääntyi jossain vaiheessa takaisin, mutta minä menin vain koko ajan eteenpäin. Lunta satoi ja nautin olostani. Takaisin tullessa jo liukkaalla jäällä käveleminen alkoi väsyttää, mutta ...Eläköön talvi.

Eilen käytiin Kuusinkijoella luokan kanssa. Kiipesimme Saunavaaralle ja katselimme sieltä Paanajärvelle. Ei näkynyt paimenpoikaa siellä olevan ollenkaan. Harmi, että Paanajärvelle ei pääse siitä samasta kohti, koska siinä ei ole rajanylityspaikkaa. Jos haluaa mennä katsomaan tätä suomalaiseen taidehistoriaankin jälkensä jättänyttä paikkaa joutuu menemään rajan yli sieltä meidän erämökin vierestä ja sitten vielä kai Venäjän puolella pitää kiertää Pääjärven luota todella pitkän lenkin kautta. Niin lähellä, mutta niin kaukana on tämä kaunis erämaajärvi.

Kirjoitin äskettäin blogin Kuusamoprojektin sivuille. Se varmaan julkaistaan lähipäivinä. Siinä kerron mitä tapahtui kun se perskeleen haulikon panos löytyi takakontista. www.kuusamoproject.com Sosiaalinen erakko on blogini nimi siellä.

Eilen käytettiin kahta koiraa eläinlääkärissä. Vanhalla Wilmalla on vähän pissimisongelmia ja karkaileva Fluffy oli alkuviikon täysin masentunut ja vain makaili nojatuolissa. Ei syönyt eikä juonut kunnolla. Ulkonakin kävi vain vähän pyörähtämässä. Luulimme jo että on tulossa kenneliin yllätysvauvoja. Koirasta ei löytynyt mitään vikaa ja raskaanakaan se ei ole.

En ole tainnut muistaa kertoakaan, että lauantaina taas sama parivaljakko Fluffy ja Rauha olivat karkuteillä. Olimme siis erämökillä ja kun tulimme Venäjältä ja päästimme koirat ulos, niin viuh. Koirat hävisivät jonnekin. Ei näkynyt eikä kuulunut ennen aamua. Varhain aamulla tuli rajavartiostosta tekstiviesti, että koirat ovat rajavartioston pihalla. Olivat kuulemma alkaneet nukkumaan vartioston rappusille. Samalla seudulla oli edellisenä yönä kuultu suden ulvontaa. Olin jo aivan varma, että nyt koirat joutuivat suden suuhun. Olisiko tämän toisen karkureissun traumoja ollut sitten se masennus. Nyt kulkukoira jo vaikuttaa aikalailla reippaalta. Wilma on nyt antibioottikuurilla ja jos se ei ala tepsiä, niin lähdetään Ouluun ultraäänitutkimuksiin.

Edellisessä blogissa kerroin tylsyydestä. Nyt sanoisin, että osa-aikaisesti on positiivista tylsyyttä ilmassa.

Tylsää.

Eräänä iltana joitakin päiviä sitten istuimme illalla tuvassa. Oli hiljaista ja televisio oli auki. Sieltä ei tullut mitään kiinnostavaa. Olin syvissä ajatuksissani keinutuolissa. Yhtä-äkkiä Marketta sanoi: "Tylsää." Minä vastasin, että niin on. Marketta nosti käden ylös ja tuuletti. Minä myös nostin molemmat kädet ylös ja aloin tuulettamaan. Jihaaa! Meillä on tylsää. Molemmat aloimme nauraa, sillä tylsyyttä olemme tulleet tänne hakemaankin. Se että ei ole mitään tekemistä on ollut haaveemme jo monta vuotta. Erakoksi tulemisen yksi tavoite siis saavutettu.

Yksi haave oli myös, että näemme ja koemme täällä pohjoisessa kaikki vuodenajat. Viime yönä Kuusamojärvi jäätyi suurelta osalta. Aamulla alkoi satamaan ja saimme ensilumen. Pakkasta oli myös pari peräkkäistä päivää. Syksy on siis ohi ja yksi vuodenaika suoritettu. Syksyn suorittaminen olikin tänä vuonna erityisen raskasta, koska se venyi täällä marraskuun puoliväliin. Nyttenkin se vielä yrittää tulla takaisin. Lämmintä on kaksi astetta ja välillä sataa vettä. Lumi on ainakin vielä sitkeästi maassa ja pakkaskauden pitäisi alkaa huomenna. Kestä talvi kestä!

Joskus tammikuussa kirjoittelin janasta. Toisessa päässä istuu erakko ja toisessa päässä toimitusjohtaja. Kilvoittelua näiden kahden ääripään välillä. Nyt sosiaalisista kontakteista huolimatta olen ollut enemmän siellä erakon suunnalla. Pää on tyhjentynyt ja ajatusmylly on välillä pyörinyt jo lähes normikierroksilla. Olen jo silloin tällöin miettinyt syksyäkin. Siis tulevaa syksyä. Jotain töitäkin voisi tai pitäisikin varmaan keksiä. Mitä ne ovat en vielä oikein tiedä. Jotain uutta pitäisi löytää tai keksiä ja jotain jossa voisi ehkä hyödyntää joitakin vanhoja taitojakin. Kulttuurityössähän suurin osa on roudaamista. Josko pyrkisikin rehelliseksi roudariksi johonkin projektiin?

Silloin kun tulevat syksyt alkavat tulla mieleen, niin yritän heittää sen mahdollisimman pian pois ja koitan keskittyä tähän hetkeen ja tähän tilanteeseen kaikin tavoin. Opiskelut maistuu hyvin ja tuntuu, että jotakin on jo oppinutkin. Vaikka omia kuvia katsookin kriittisemmin nyt, niin on siellä otetuissa joitakin ihan kelpojakin, jossa on sekä idea että tekniikka kutakuinkin kohdallaan. Kaikkia muitakin kuvia kyllä nyt myös katsoo vielä kriittisemmin kuin ennen. Myös elokuvia, televisio-ohjelmia sekä maalauksiakin. Toisaalta se myös lisää tuskaa, mutta samalla myös mielenkiinto lisääntyy.

Toivon vielä monia tylsiä hetkiä itselleni ja puolisolleni. Ensi viikonloppuna lähden kaatamaan ja pinoamaan seuraavan talven polttopuita. Aatos ja Lasse tulevat myöskin ja pistetään koivua nurin ihan kunnolla ja pinotaan ne myöhempää kuljetusta varten. Lumen tullessa vedetään kelkalla mökin pihaan ja kevätauringossa sitten pätkiksi ja halki. Kesä sitten niitä kuivattaa ja syksyllä pannaan märät halot liiteriin. Ei kun siis puolikuivat. Yksi kesä ei nimittäin vielä halkoja aivan kuivaksi saa.

Toivotan kaikilla lämpimästi tylsää talvea ja vielä tylsempää joulua.

Talvi tuloo. Venheet ylös.

Aloitetaanpas kuvien julkaiseminen täällä Marketan ottamalla kuvalla tältä päivältä. Opettelen laittamaan kuvia tänne. Jos joskus saisi yhden hyvän vielä itsekin otettua, niin voisin sen sitten tänne laittaa. Kaksi kuukautta valokuvauksen opiskelua ja tuntuu vain vaikeammaksi menevän hyvien kuvien ottaminen. Tässä kuvassa nostetaan sitten venettä järvestä. Koska ranta on jyrkähkö, niin apuhevosvoimia piti hakea tallista.

Pitkospuita ja pimeää metsää,

Pitkä viikonloppu eräkämpillä hurahti mukavasti ja nopeasti. Kävimme myös ulkomailla kaksi kertaa viikonlopun aikana. Näistä reissuista kirjoitan vielä erillisen tarinan. Siinä kerron muun muassa, mitä tapahtuu kun venäläinen tullitarkastaja löytää auton pohjalta sinne unohtuneen haulikon patruunan.

Lauantaina nukuimme pitkään ja rauhallisen aamukaffen jälkeen päätimme lähteä kunnon vaellusretkelle. Suunnitelmana oli kävellä itärajaa pitkin etelään. Olin joskus autolla pyörähtänyt muutaman kilometrin etelään meidän mailta. Pakattiin reppuun vähän evästä ja taukotakit. Repussa on aina kirves ja vyöllä puukko. Otimme mukaan omat bretonit ja jätimme mökkiin kuopiolaiset koirat. ( Fluffylla on etutassu kipeänä viimeiseltä yön yli kestäneeltä karkumatkalta)

Rajavyöhykkeen reunaa kulkee rajavartioiden ura. Reitti on myös merkitty keltaisilla merkeillä parin kymmenen metrin välein. Marssimme reippaanlaisesti ja koirat kulkivat edellä ja välillä kävivät silläkin alueella, jonne meillä ei ollut lupaa mennä. Kun omat maat loppuivat, niin siitä alkoi valtion maat. Kun muuten muutan vuoden vaihteen tienoilla kirjat tänne Kuusamoon, niin kaupantekijäisinä saan metsästyoikeuden myös valtion maille. Sellainen bonus tuli vielä yllättäen. Omat maamme rajoittuvat etelässä siis juuri valtion maihin.

Vastaan tuli todella kaunis suolampi. Se on nimeltään Röllinlampi. Röllipeikko siis oikeasti asuu täällä, mutta on vain tuotannollisteknisistä syistä pitänyt majaa viime vuosina Tampereen televisiotalon takapihalla. Päivä oli todella sumuisen harmaa. Moni varmaan olisi katsonut ikkunasta, että ei kannata lähteä kun on niin huono ilma. Sumuinen päivä kuitenkin tekee rauhallisen luonnon entistä rauhallisemmaksi. Kiersimme lammen ja koska tämän lammen rannalla ei ollut tietä, niin edessä oli oltava toinen lampi. Matkalla näimme kaksi riekkoa, jotka olivat aivan puhtaan valkoisia.

Suon laitaa kiersi pitkospuut. Näitä pitkospuita ei ole tehty turisteja varten, vaan rajan vartioinnin vuoksi. Välillä sammal on vallannut puut ja välillä ne häviävät lähes näkymättömiin. Luonto ottaa pitkopuut syliinsä. Nautimme kävelystä ja luonnosta. Viimein vastaan tuli toinen lampi. Lammen vierestä löytyi tie ja päätimme marssia tietä pitkin laavullemme syömään eväitä ja keittämään nokipannukahvit. Sanoin vaimolle, että tästä on laavulle kaksi kilometriä. Kävelimme ja kävelimme ja aina vain tuntui, että matka jatkui. Sanoin usein, että tuon nyppylän takana on se länsilaavulle menevä risteys. Ei ollut. Matka siis oli ainakin neljä kilometriä. Autolla se vain tuntui niin lyhyeltä.

Aurinko jo oli laskemassa kun tulimme suon laitaan. Ei ollut mitään sinistä hetkeä. Hetki oli punainen. Sumuinen suo oli todella kaunis auringon laskiessa. Tulimme laavulle ja teimme tulet. Hetkessä oli aivan pimeää. Mukana ei tietenkään ollut minkään näköistä lamppua. Nuotion tuli oli ainoana valonamme. Söimme ja joimme kaikessa rauhassa. Kahvia siemailtiin tuleen tuijotellen. Kun ateria oli syöty, niin keräilimme varusteet ja lähdimme kohti mökkiä pilkkopimeässä metsässä. Marketta ehdotti, että mennään suota pitkin rajavyöhykkeen reunaan ja siitä sitten kohti pohjoista. Näin myös toimimme.

Välillä koirista näkyi vilaus ja välillä ei mitään. Kun olimme kulkeneet noin sata metriä, niin noin viidentoista metrin päästä maasta lähti hirveällä rytinällä todennäköisesti ukkometso. Ei mitään näköhavaintoa luonnollisestikaan. Tulimme suonreunaa pitkin ja yhtä-äkkiä suo loppui, mutta muistikuvassa suon päässä piti olla se rajavyöhykkeen ura. Hetken oli tunne, että nytkö eksyttiin. Minulla oli kamera kaulassa ja painoin laukaisinta. Kamerassa on apuvalo, joka näyttää valoa, jotta kamera voi tehdä mittauksensa hämärässä. Se valaisi niin hyvin, että näimme pylväät vain kymmenen metrin päässä. Olimme reitillä.

Kävelimme reittiä varovasti ja jokaiseen askeleeseen keskittyen. Kun kiipesimme penninkiluomanvaaran kuvetta, niin vaaran takaa siinsi jo tulliaseman valot. Enää vajaa kilometri mökille. Loppumatka menikin mukavasti puronvartta seuraillen. Ensimmäiseksi saunan pesään tuli ja sitten kamiinaan. Loppuilta sitten saunottiin oikein pitkän kaavan mukaan. Marketta kävi purossa uimassakin pari kertaa. Minä seurasin katseella. Hyvä reissu kaikkinensa.

Susia, karhuja ja naisten juttuja.

Tulimme eilen tänne eräkämpälle itärajan tuntumaan. Tarkoitus on pistäytyä pari kertaa Venäjällä tankkaamassa autot ja myös tuoda kanisterissa bensaa myöhempää käyttöä varten. Olimme olleet täällä jonkun aikaa kun paikallinen ystävämme Aatos soitti ja kysyi, että onko koiramme tallessa. Kerroin näin olevan. Rajavartijat olivat toissa yönä kuulleet suden ulvovan suunnilleen viiden kilometrin päässä täältä. Sudet siis oikeasti ulvovat täyden kuun aikaan. Sen olen tiennyt koko ajan, että täällä on susia, mutta legenda kuuta ulvovasta sudesta on siis totta.

Venäjällä kävimme ja huomenna menemme uudestaan. Näistä käynnesitä kirjoitan blogin huomenna  Kuusamoprojektiin ja voin sen sitten myös ehkä julkaista täällä. Reissun jälkeen pakkasimme reppuun evästä ja lämmintä vaatetta ja lähdimme vaeltamaan kohti etelässä sijaitsevaa laavua. Matkalla muistin, että pitää käydä nostamassa nuolukivi tolpan nokkaan. Kannoin sen pari viikkoa sitten hollille ja yritin laittaakin paikalleen, mutta ei mitta riittänyt. Nyt suunnitelma oli, että nostan vaimon harteille ja hän sitten asettelee kiven paikalleen. Kun saavuimme nuolukivipaikalle, niin hämmästys oli suuri. Nuolukivi oli tolpan nokassa. En tiedä kuka sen on sinne nostanut. Ehkä hirvi itse.

Lähdimme jatkamaan kohti määränpäätä. Aurinko paistoi ja matka taittui mukavasti.  Meillä molemmilla on kädessä vesuri ja välillä pysähdymme napsimaan männyn kuivia alaoksia pois. En tiedä onko tällä metsänhoidollista merkitystä, mutta näkymät avartuvat ja oksan napsahdukset ovat terapeuttisia.

Pidimme Sonjankallion penkillä pienen limunaadinjuontitauon. Jatkoimme siitä matkaa kohti laavua. Noin kuusikymmentä metriä ennen laavua pysähdyimme suolla. Suon pinta oli pikkuisen jäässsä ja meidänkin jälkemme jäävät hyvin näkyviin. Pysähdyimme katsomaa suota tarkemmin. Karhun jälki. Aivan selkeästi karhu oli kulkenut suon yli. Jäljet näkyivät selvästi ja sanoisin, että se oli yksittäinen aikuinen karhu. Eivät siis ole vielä talviunilla. Jälki oli myös sillä lailla tuoreen oloinen, että se saattoi aivan hyvin olla tämän päiväinen. Samoilla alueilla siis samoillaan karhun kanssa. Pelottaako? Ei sitten pätkääkään.

Keittelimme laavulla nokipannukahvit ja istuimme ja nautiskelimme elämästä. Söimme myös tinapaperivoileivät, jotka ilmeisesti veljeni oli sinne jättänyt jemmaan tulevia varten. Tinapaperileipä on sellainen keksintö, joka ehdottomasti pitää patentoida ja markkinoida ympäri maailmaa. Kerron joskus millainen se on. McDonalds. Vapise.

Aurinko jo laski ja pimeässä kävelimme suolta kohti mökkiä. Karhuja ja susia ei todellakaan tarvinnut pelätä, sillä vaimoni kailotti puhelimessa koko matkan jutellen ystävänsä kanssa. Naisten juttuja.

Kuuhulluja juttuja keskellä yötä.

En ole koskaan uskonut, että täysikuu vaikuttaa mitenkään ihmisten eloon paitsi antamalla valoa kaamoksen keskelle ja luomalla romanttisia siltoja veden ylle. Kello on puoli yksi yöllä ja minä valvon. Kuu mollottaa lähes täytenä tuossa yläpuolella ja kohta noin tunnin päästä jostain lähietäisyydeltä (300 000 kilometriä) lentää hervoton 400 metriä halkaisialtaan oleva kivenjärkäle. Mutta silti en usko, että kuu pitää minut hereillä.

Valoa tuovat lumet häipyivät jo päiviä sitten. Taas on pimeää kuin huopatossutehtaassa. Ei mutta sehän oli hiljaista! Mutta silti on pimeää kuin pimeässä huopatossutehtaassa mustien huopatossujen osastolla. Nyt on kuitenkin jo pakkasta ja aamulla on tulossa tämän syksyn pakkasennätys. Ehkä jopa -5 astetta. Lähdemme koulun kanssa kuvaamaan Taivalkönkäälle ja luvassa on muun muassa vedenylitys kahlaamalla kosken yli. Meinaan aamulla virittää vaelluskenkiin lumisäärystimet ja vedän ne roudarinteipilla kireäksi. Katsotaan miten Norjalainen Viking käy kumisaappaasta.

Sain muuten viime viikolla imuroitua kaikki aikaisemmat blogini talteen tälle koneelle. Ne eivät ole enää julkisia olleet pitkään aikaan, mutta paiväkirjana itselleni ne ovat kultaakin arvokkaampia. En ole laskenut mutta luulisin, että siinä on tekstejä ainakin 200 - 300 sivua. Kuviahan niissä on myöskin, joskin pienessä koossa. Alkuperäiset kuvat ovat kyllä tallessa vanhassa koneessani ja sen noin 15 000 kuvan epämääräisessä arkistossa. Kunhan kaamos tästä vielä syvenee, niin aloitan ja luen ne kaikki yhteen pötköön. Ensimmäiset kirjoitin jo keväällä 2008 ja siitä eteenpäin olen asioita ylös kirjaillut.

Joulu lähestyy ja minä en siitä erityisesti välitä. Joulua meillä on vietetty viimeksi vuonna 2008. En oikein enää usko joulutonttuihin, enkä jeesukseenkaan. En joulupukkiin enkä kristittyyn jumalaan. En kiistä ettei näitä olisi olemassa, mutta minä en oikein ole heidän ideologioihin tyytyväinen. Ei kai meillä välirikkoa varsinaisesti ole, mutta on hyvä ottaa vähän etäisyyttä. Kun joulu lähestyy vääjäämättä, niin lakkaan katsomasta mainosrahotteisia televisiokanavia. Lehtien selaaminenkin harvenee ja kynttilöitä polttelen ihan vain valon lähteenä. Kirjoja luen lehtien sijaan. Vähän tunne on myös, että Facebookissakin taidan pitää joulutauon.

Voiko joulua paeta suomessa mitenkään? Kaksi vuotta sitten mentiin jouluksi Egyptiin. Valitsimme muslimimaan, jotta joulu ei häiritsisi. Ensimmäisenä hotellin aulassa oli vastassa valtava joulupukki, joka istui tekolumen keskellä. Aatto oltiin pyramideilla ja siellä ei jouluvaloja paljon näkynyt. Kairossa olimme hiljaisessa hotellissa, jossa oli vain kourallinen muita suomalaisia joulupakolaisia. Viime vuonna olimme Sri Lankalla ja sen valitsimme buddhalaisuuden vuoksi. Aattona soi joululaulut, mutta muuten saimme olla rauhassa. Nyt siis yritys täällä lähellä korvatunturia. Jospa se pukki lähteekin merta edemmäs kalaan ja ei malta pysähdellä tässä näin lähellä.

Persiille ammuttu karhu kohtaa Batmanin

Heräsin päiväunilta ja olin ärtynyt. En tiedä näinkö jotain unta, mutta olin erittäin ärtynyt. Äänettömällä olevaan puhelimeen oli tullut puheluita. Sekin ärsytti. Menin tupaan ja vaimo katsoi siellä televisiota. Hän kertoi, että oli jutellut erään ihmisen kanssa ja tämä ihminen oli kertonut miten minun pitäisi toimia. Se ärsytti aivan suunnattomasti. Minua ärsytti, että vaimo katsoi televisiota. Ärsyttävää oli myös, että takkapuut olivat huonosti ja niitä oli vähän. Sanoin vaimolle, että nyt lähdetään kävelylenkille vanhan koiran kanssa. Minua ärsyttää, että koirat pitää käyttää lenkillä kaikki erikseen. Vaimo sanoi, että käydään samalla hakemassa kävellen Hesari Erkkolantien postilaatikosta. Luonnollisesti minua ärsytti myös tämä.

Vaimoni sanoi, että ehkä on parempi, että lähdet nyt vain ihan yksiksesi sen koiran kanssa kävelylle. Ette hyvät lukijat voi arvata miten paljon tämä otti minua pannuun. Ja se otti vielä enemmän pannuun, että vaimo oli oikeassa. Otin koiran ja marssin ulos ja olin kuin persiille ammuttu karhu.

Koira meni edellä ja jotenkin tuntui, että sekin käveli liian kaukana. On se vaan kumma, että yli kymmenen vuotias koira ei voi pysyä sovitulla etäisyydellä isännästään. Kävelin harjannetta noin puoli kilometriä ja ilta jo hämärsi vaikka kello ei ollut neljääkään. Oikealta etuviistosta tuli kohti jotain isoa ja mustaa. Ensimmäisenä tuli mieleen musta enkeli. Siivet olivat valtavat ja otus oli niin musta kuin musta voisi olla. Sävyjä ei lainkaan. Batman oli seuraava ajatukseni. Otus lensi minusta lähimmillään noin 50 metrin päästä siivet rauhallisen majesteettisesti liikkuen. Juuri ennen kuin se hävisi näkyvistä järven raunassa olevien suurten kuusten taakse se vielä levitti siivet täyteen mittaansa. Olin nähnyt kotkan. Pimeässä en pystynyt erottamaan kumpiko se oli. Täällä on sekä maa- että merikotkia.

Tämän kokemuksen jälkeen ei enää mikään ärsyttänyt. Koira huiteli missä huiteli, ilta pimeni ja kävelin vain syvemmälle metsään. Mielessäni suunnittelin zendoa, jonka aion rakentaa lähivuosina erämaahan. Olen tehnyt päässäni siitä 3D- mallinnuksia jo pitkään. Perusmitat ovat jo valmiina, mutta miten se rakennetaan on paljon haastavampaa. Tarkoitus nimittäin on, että kustannuksia ei saisi tulla juuri ollenkaan, vaan kaiken materiaalin otan omasta metsästä. Vieläpä sellaista harvennustavaraa, jolla ei olisi muuta kuin polttopuuarvoa. Taidanpa ottaa illalla käteeni kynän ja ruutupaperia. Jos tekisi ihan vanhanaikaiset piirustukset.

Batman vei ärtymyksen mennessään ja toi luovan ajattelun takaisin. Jos haluaisi, niin tähänhän saisi myös uskonnollisen sävyn. Musta enkeli vei persiille ammutun karhun mennessään.

Koirat karussa.

Olemme olleet täällä Kuusamossa nyt kaksi kuukautta ja yhden viikon. En ole koko aikana käynyt parturissa, enkä myöskään ole itse yrittänyt hiuksia muotoilla. Täyttä luomua on hiuskuontaloni. Toisaalta eihän se ole sen kummempi kuin Mikko Alatalolla, Matti Eskolla ja Jouko Skinnarilla normaalistikaan. Partaa olen silloin tällöin vähän siistinyt vaikka jotenkin mieli tekisi antaa senkin kasvaa valtoimenaan. Marraskuun lopulla käyn vielä etelässä pitkän viikonlopun, mutta sen jälkeen ei varmaankaan ennen kesää. Jos etelänkeikan jälkeen antaisi parran vain kasvaa ja kasvaa ja kasvaa?

Eilen ensimmäisen oppitunnin aikana alkoi ulkona sataa lunta. Jännää miten tuli samanlainen tunne kuin pienenä lapsena. Mielikuviin tuli jo pulkan kaivaminen ja suksiminen nurmikolla, vaikka lunta oli vain alle sentti. Lumi tietää myös valoa. Eilen ennen neljää auringon laskiessa huomasi jo eron. Vaikka oli pimeää, niin ei ollenkaan pilkkopimeää. Sellainen mukava hämärän huntu. Lunta on täällä näin lauantaiaamuna ehkä sentti. Ei hiihtokeliä lainkaan, mutta pieni räntäinen härmä.

Torstaina kun lähdin kouluun, niin Marketta oli mennyt koirien kanssa ulos nauttimaan kauniista pakkasaamusta. Kaikki oli mennyt hyvin muutaman minuutin, mutta sitten yhtä-äkkiä kaksivuotias Fluffy oli sännännyt täysillä kohti metsää ja tottakai puolivuotias pentu Rauha perässä. Ei ollut auttanut huuto eikä mikään. Sain tekstiviestin kouluun, että koirat karkasi ja koiranhoitajalta menee hermot. Vai olikohan ilmaisu, jotenkin niin, että: "Tulen hulluksi näiden koirien kanssa."

Vaimo kävi ajelemassa ympäri lähitienoita ja kun minä tulin, niin ajelin myöskin ympäriinsä koiria etsien. Koirista ei näkynyt eikä kuulunut  merkkiäkään. Tuli ilta ja istuin iltaa kokouksessa tietokoneen äärellä. Siis olin skypeyhteydellä Mäntässä olevassa kokouksessa.  Ilta kuitenkin tuli ja nukkumaanmenoaika. Koiria ei näkynyt. Viestiä jo laitettiin aiemmin rankkurille koirien katoamisesta. Mieli mustana nukkumaan ja mielikuvitus aloittaa laukan susissa ja karhuissa. Tulossa pakkasyö ja pienempi koira on vasta puolivuotias.

Aamulla herätessä oli heti tunne, että olisivatpa koirat rappusilla. Ei ollut. Lähdin kouluun allapäin. Koulussa välillä ajatus harhaili ja ystäväni Marko lähetti tekstiviestillä yhteystietoja koiran etsijöille. On olemassa koulutettuja koiran jäljityskoiria myös tällä seudulla. Ajellessani kotiin koulun jälkeen soitin rankkurille. Koirista ei ollut sielläkään tietoa. Kun lopetin puhelun, niin Marketta soitti, että koirat ovat löytyneet. Vanhemman koiran pannassa on veljeni puhelinnumero. Veljeni on lomalla Madeiralla ja sitä kautta tuli sitten tieto koirista ja puhelinnumero.

Soitin numeroon ja siellähän koirat olivat. Lähdimme hakemaan. Koirat olivat 13 kilometrin päässä mökistämme. Hirvikoirille ja jäniskoirillehan tämä ei olisi mitään, mutta kun bretonit ovat normaalisti aina alle puolen kilometrin päässä isännästä. Yleensä lähes näköetäisyydellä. Ainakin vihellysetäisyyden säteellä. Ajoimme talon pihaan ja heti huomasin kuinka koirat kurkkivat ikkunasta. Helpottava tunne. Matkalla ihmettelimme, miksi numeroon oli soitettu vasta nyt. Isännän kanssa selvisi, että koirat olivat tulleet vasta juuri ennen kuin hän soitti. Meillä ei ole harmainta aavistusta, missä koirat ovat viettäneet yönsä. Mies kertoi, että koirat olivat aika uupuneen oloisia.

Vanhempi koira hyppäsi autoon, mutta pentu oli jotenkin vähän outo. Sain sen kyllä autoon ja kun lähdettiin ajamaan, niin molemmat nukahtivat välittömästi. Koko illan ne vain nukkuivat. Söivät halulla ja joivat vettä paljon. Olisivatko juosseet sutta karkuun koko yön. Tai olisivatko olleet itse jäniksen perässä. Tämä mysteeri ei selviä koskaan. Toisaalta löytöpaikka on matkan varrella erämökille päin. En silti jaksa uskoa, että ne olivat matkalla sinne. Mökkien välinen matka on kuitenkin 32 kilometriä.

Karkumatka kesti 28 tuntia. Mökillä Fluffy vain nukkui rauhallisesti, mutta Rauha oli jotenkin pelokas ja säikky. Otimme hänet nukkumaan meidän huoneeseemme yöksi ja nyt pentu on jo lähes normaali. Käytämme koiria nyt ulkona vapaana, mutta vain yksitellen. Tuntuu nimittäin siltä, että joukossa tyhmyys tiivistyy.

Tänään on pyhäinmiesten päivä. Oma pyhä miehemme lepää Mäntän hautausmaalla. Vanhempani kävelevät tänään laittamaan kynttilän Erkon haudalle.

Kaamoksen kaltainen tila.

Kun tulimme tänne, niin joku sanoi, että Kuusamoon tulee lumet lokakuun lopussa. Nyt on marraskuun ensimmäinen päivä ja lumista ei ole tietoakaan. Viikonloppuna kesäaika muuttui normaaliksi ja samalla huomasin, että pimeys saapuu aikalailla tasan kello 16.00. Päivä lyhenee vielä kaksi kuukautta, joten lyhyeksi päivä käy. Arkena pääsen koulusta kello 14.00 ja kun käyn kaupassa ja ajan tänne mökille, niin siinä se valoisa aika sitten menikin. Totta kai tämä lumettomuus korostaa pimeyttä ja muutenkin on sellainen sumuinen tihkusateinen sää.

Viime viikko oli syyslomaviikko täällä. loppuviikon olin erämökillä ja raivailin raivaussahalla ja vähän metsästelinkin. Menimme metsään alun alkaen vain yhdeksi päiväksi ja tein sellaisen poikkeuksen, että jätin tietokoneen tänne järvimökille. Reissu venähti kolmen päivän mittaiseksi ja tietokoneettomuuteen ja internetittömyyteen tottui nopeasti. Blogin kirjoittaminenkin jäi eikä se ole meinannut vieläkään palata. Ei ole kirjoituttanut yhtään, vaikka kai aiheitakin maailmassa olisi. Ehkä siirryn taas askelen kohti syvempää erakkoutta. Pienen askelen.

Loman jälkeen koulussa aloimme opiskelemaan Photoshopin käyttöä. Näin kahden päivän jälkeen se tuntuu aika raskaalta, mutta ei mahdottomalta. Uuutta asiaa tulee koko ajan ja käytännössä kuvia piirtelemme ja säätelemme. Muistettavaa on aikalailla paljon. Ja ymmärrettävää. Koulupäivän jälkeen olen aivan puhki, eikä oikein mitään jaksa tehdäkään. Ehkä ei tarvitsekaan?

Tämä kaamoksen kaltainen pimeys on varmaan ensimmäinen koitinkivi täällä pohjoisessa olemisessa. Toivottavasti lumi tuo valon ja toivottavasti se valo paistaa myös pään sisällä. Tätähän olen haaveillut ja tästä olen uneksinut. Yksin pimeässä kuin hauki syvänteessä.

Kun olet matkalla, niin olet jo perillä.

Ajelimme siis viime perjantaina Mänttään ja takaisin. 1332 kilometriä tuli mittariin. Monet ovat kysyneet, että oliko se raskasta. Muistan kun aikoinaan opiskeluaikaan olin Valiolla Pitäjänmäellä pakkaamassa maitoa. Välillä 80-luvulla pääkaupunkiseudulla oli työvoimapulaa. Silloin tällöin saattoi pomo kysyä tekemään kaksi kahdeksan tunnin työvuoroa peräkkäin. Ensimmäisellä kerralla etukäteen tuntui, että se mahtaa olla raskasta. Mutta kun niitä alkoi tehdä niin huomasi jännän ilmiön. Puoliväli tuntuu puoliväliltä oli työpäivän pituus mikä hyvänsä. Kun on neljäsosa päivästä jäljellä, niin se tuntuu neljännekseltä eikä tietyltä määrältä tunteja. Oikeastaan näillä opeilla en ole koskaan töitä tehdessäni miettinyt hirveästi aikaa. Työtä on tehty sitä varten että saadaan työ tehtyä.

Joskus Oulun jälkeen tuntui hetken jännälle kun huomasin, että puoliväliin on vielä neljäsataa kilometriä. Ajo kuitenkin meni oikein mukavasti ja Mäntässä sitten hoideltiin pari juttua ja nopeasti lähdimme takaisin kohti kotia Kuusamossa. Tulomatkan tulimme savon kautta ja poikkesimme anoppia katsomassa syntymäkunnassani Lapinlahdella. Anopilta lähtiessä matkaa on jäljellä enää neljännes eli vaivaiset 340 kilometriä. Loppumatka meni radiota kuunnellen ja pimeästä illasta nauttien. Pohjoiseen tullessa poroja ilmestyi tielle, mutta niihin on jo totuttu. Tässä vinkki porojen kohtaamiseen: Jos porolla on pää alhaalla, niin ei mitään hätää. Jos taas pää on ylhäällä, niin se saattaa singota minne vain ja siksi pitää hiljentää voimakkaasti. Poroille on myös aivan turhaa toitottaa äänitorvea. Ei mitään vaikutusta. (minulla on nyt tunne, että olen nämä vinkit kirjoittanut tänne ennenkin. Anteeksi)

Matka siis tuli loppuun mukavasti ja jossain 80 kilometriä ennen maalia Marketta alkoi taas ajamaan. Me ajelemme yleensä reissut suunnilleen puoliksi fiiliksen mukaan. Loppumatkasta oli myös tunne, että aivan hyvin olisi voinut myös jatkaa vaikka Sallaan asti. Yksi jaksamiseen vaikuttava tekijä on myös se, että jos ajattelee koko ajan päämäärää, niin kilometrit tuntuvat loputtomilta. Mutta jos taas ajattelee, että kun on matkalla, niin on jo perillä, niin helposti menee kaikki tekeminen. Jos emme olisi perjantaina istuneet vaimon kanssa autossa, niin olisimme istuneet ehkä nojatuolissa katsomassa televisiota. Nyt istuimme ja katsoimme maisemaa ja kuuntelimme radioita. Laatuaikaa kahdestaan.

Tämän viikkoa olen koulusta vapaalla. Olemme siivoilleet varastoja kaikesta turhasta mitä mökille on kertynyt kahdessakymmenessä vuodessa. Vaihdoin myös talvirenkaat autoihin. Heti kun sain renkaat vaihdettua, niin pakkasetkin loppuivat. Kaikenlainen tekeminen on mukavaa ja rauhoittavaa, kun niitä tekee paineetta. Ei siis niin, että tänään vaihdan renkaat ja siivoan autotallin ja varaston ja puran vanhan leikkimökin ja poltan roskia. Vaan siten, että vaihdanpa yhden renkaan. Puranpa tuon itserakentamani lahon leikkimökin. Koko ajan mahdollisuus lopettaa. Koko ajan mahdollisuus pitää tauko. Koko ajan mahdollisuus ottaa päiväunet. Kaikki edellä mainitut jutut olen nyt tehnyt, mutta ilolla. Niin ja välillä olen käynyt rannassa katsomassa joutsenia, jotka valmistautuvat talvimuuttoon. Olen myös seurannut ja kuvannut piisamia. Olen hengittänyt syksyistä ilmaa nenän kautta nautiskellen. Silmät kiinni.

Ei voi kirjoittaa ja maalata yhtä aikaa.

Tämän viikkoa olemme koulussa opiskelleet värioppia ja sommittelua. Teoriaa vähän, mutta vesiväreillä maalaamista ja piirtämistä paljon. On todella mukavaa pitkästä pitkästä aikaa tehdä "taidetta" käsillä. En puhu tämän tekemisen laadusta mitään, mutta kun ensin piirtelee reunaviivoja ja sitten sekoittelee sopivaa värisävyä ja yksinkertaisesti antaa vain siveltimen siirtää väriä paperiin, niin hyvällehän se tuntuu. Keskustelu soljuu luokassa välillä vilkkaana, mutta maalaamiseen keskittyneenä voi olla erakkona ihmisten keskellä.

Joskus aikoinani aloin maalaamaan öljyväreillä oppiakseni, mitä se maalaaminen on. Siis en ollakseni taiteilija, vaan ymmärtääkseni paremmin taidetta. Olen eläessäni maalannut noin 30 pientä öljyvärimaalausta. Jossain vaiheessa aloin soittamaan saksofonia ja silloin jäi öljyvärimaalaus. Kun aloin soittaa kitaraa ja laulaa rokkibändissä, niin saksofonin soitto jäi.  Näköjään pystyn tekemään vain yhtä taidemuotoa kerrallaan.

Tällä viikolla minulla on ollut jonossa kolme kirjoitusta. Olen luvannut kirjoittaa kaksi juttua tällä viikolla, mutta en ole saanut niitä aikaiseksi. Olen koko ajan tiedostanut, että pitäisi kirjoittaa, mutta en ole saanut edes aloitettua. Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja taluttanut koneelle, mutta ei ole irronnut ollenkaan. Tämä koulussa maalaaminen on vienyt kirjoittamishalut. Tai luovan energian vai mitä se voi olla? Tänään alkoi syysloma ja kuvataideopinnot saatiin päätökseen ja nyt olen jo kirjoittanut ja lähettänyt yhden tekstin ja tämä on toinen. Kolmannen kirjoitan varmaan helpohkosti, kunhan huomenna käväisen Mäntässä viemässä vanhempamme kotiin ja palaan samantien takaisin. Näin ainakin uskon ja varmaan toivonkin.

Toden totta huomenna ajamme Marketan kanssa Mänttään ja takaisin. Se on reilut 1300 kilometriä. Otamme sen haasteena ja hulluutena.

Herkullista lähiruokaa edullisesti

Järvimökkiämme vastapäätä on pitkä saari. Veimme verkkomme saaren toiselle puolelle. Emme vieneet kahtakymmentä verkkoa, kuten uhosimme,  vaan kaksitoista. Neljä siikaverkkoa, pari isosilmäistä verkkoa pyytämään isoa kalaa ja sitten loput muikkuverkkoja. Saaren takana on syvänne, jonne laitoimme pienimmät ja isoimmat verkot. Siis silmäkoon mukaan lajiteltuna. Siikaverkot laskimme matalikolle, joka itseasiassa on jonkinlanen vedenalaisen harjanteen selkä.

Perämoottori on ollut veneen perässä ilmeisesti alkukesästä lähtien. Sillä ei ole ajettu ollenkaan koko kesänä. Bensatankissa oli pari litraa ainetta ja sitten kanisterin pohjista tein uuden sekoituksen. Vaikka kuinka muka muistaa, missä on kaksitahtibensaa ja mikä on raakabensaa, niin kuukausien päästä ei ole mitään hajua bensan laadusta. Ei siis auttanut kuin tehdä sellaista mutubensaa, jonka öljypitoisuus on haarukassa 3- 8 prosenttia. Bensaa tankkiin entisen sekaan ja ei muuta kuin ajelemaan. Kone ei ensin halunnut lähteä käyntiin ollenkaan, mutta ehkä parinkymmenen vetäisyn jälkeen se starttasi. Savusta päätellen sekoitussuhde osui tuurilla kohdalleen. Moottori ei siis savuttanut normaalia enempää.

Eilen perjantaina laskimme veljeni kanssa verkot veteen ja tänään tyhjäksi jääneen teeripassituksen jälkeen lähdimme kokemaan verkkoja. Kone lähti käyntiin melkein ensimmäisellä vetäisyllä ja kauniissa kuulaassa syyssäässä ajelimme pitkin Kuusamojärveä. Ensimmäisenä saaren takana tuli vastaan siikaverkot. Aloimme nostaa verkkoja matalikon matalasta päästä ja heti näkyviin tuli pari siikaa. Mutta ehkä seitsemän metrin päästä alkoi siintää iso kala. Haukihan siinä oli mennyt syömään verkosta helppoa siikaa ja jäänyt itse satimeen. Hauki oli iso. Arvioimme sen noin kahden, kolmen kilon painoiseksi. Siikoja oli puolenkymmentä ja verkoissa oli toinenkin suhteellisen iso hauki. Kalastus alkoi siis ravinnonsaannin kannalta todella hyvin.

Ajelimme taas nautiskellen kohti seuraavia verkkoja. Ensin nostimme isosilmäisen verkon ja siinä olikin taas useita kelpo haukia. Hauet ovat melkoisia verkkojensotkijoita siikoihin verrattuna. Toisaalta ymmärrän heitä täysin, sillä henkensä hädässähän ne ovat siinä kamppailemassa. Seuraavana aloimme kokea muikkuverkkoja. Muikku siellä, muikku täällä, mutta haukia oli tarttunut myös näihin verkkoihin. Hymy alkoi karehtia erakon huulilla, sillä ruokakaloja oli veneessä pitkäksi aikaa.

Kokonaissaalis oli kutakuinkin seuraava: Kahdeksan haukea, kolme säynävää, noin kahdeksan siikaa ja puolisen kiloa muikkuja. Suurin hauki punnittiin ja se painoi neljä kiloa. muutkin hauet olivat usean kilon painoisia. Kun tulimme rantaan, alkoi verkkojen selvittely. Lasse otti hauet jo matkalla pois verkoista ja muita irroteltiin sitten rannalla. Lasse opetti Marketalle hauen fileeraamista ja Marketta vetikin sitten kaikki hauet fileiksi. Äitini joka on melkein sokea perkasi säynävät suolakalaksi. Lassen kanssa plarasimme verkkoja pyyntikuntoon. Paljon työtä, paljon meditaatiota.

Äitini, joka on sodan ajan kasvatti, ei heitä mitään kaloja pois. Alkuviikon siianpyynnin sivutuotteena olemme saaneet aika paljon särkiä. Monet pitävät särkeä nykyään roskakalana. Mummi säästeli peratut särjet ja teki niistä tänään puu-uunissa patakukkoa. Patakukko on vähän niin kuin kalakukko, mutta rautapadassa tehty ruiskuoren alla. Sianlihaa ja kalaa muhitetaan viisi - kuusi tuntia. Söimme patakukkoa itsekasvatettujen luomuperunoiden kanssa. Täytyy sanoa, että todellista lähiruokagourmettia pisteltiin suuhumme. Roskakalaa ei olekaan, mutta roskaruokaa syödään maailmassa edelleen paljon.

Ennen oli sanonta: Syö särkeä, se kasvattaa järkeä.

Verkkokalastusta ja meditointia

Eilen veimme vaimoni kanssa jälleen verkot järveen. Neljä siikaverkkoa on mielestäni sopivan kokoinen jata. Tänään heti koulun jälkeen lähdimme hakemaan verkot pois. Saalis oli valtaisa. Kaksi siikaa ja neljä särkeä. Verkot toki voisi selata vedessäkin ja jättää ne sinne pyytämään edelleenkin. Jotenkin selkeämmältä kuitenkin tuntuu nostaa ne kokonaan ylös ja sitten selvitellä ja puhdistaa rauhassa ja sitten myöhemmin taas laskea takaisin järveen. Kalastuksessahan tärkeintä ei ole kalansaalis vaan itse kalastus.

En ole koskaan ollut erityisen innokas verkkokalastaja. Veljeni ovat sen sijaan kalastaneet verkoilla ja olen toki soutajana ollut mukana. Olen myös ollut tekemässä avantoja talviverkkokalastukseen ja vetänyt verkkoja jään alle ja jään alta pois. Joskus venhin veljeni keljuilikin, että kyllä kala kumminkin maistuu. Sanoin, että sen verran olen soutanut, kuin olen syönytkin.

Tänne pohjoiseen tulo ja erakoksi siirtyminen on kuitenkin saanut minut innostumaan kalastuksesta jonkin verran. Muistanette, että joskus suunnitteluvaiheessa mainostin alkavani kalastamaan. Aloitus on siirtynyt ja siirtynyt ja vasta nyt, kun vanhempamme tulivat tänne, niin aloimme kalastamisen. Ensin mukana oli isäni, joka eilen täytti 81- vuotta. Mutta nyt viime kerrat olemme vaimoni kanssa olleet kahdestaan. Vaimo soutaa ja minä lasken ja nostan verkot. Niin ja luonnollisesti haukun soutajan ja unohdan myös kiittää. Vanha sanontahan on, että verkonsoutaja ei kiitosta saa. Souva souva, huopaa huopaa!!. Oikeasti avioparikalastus on sujunut hyvin. Ensimmäisenä päivänä kun vaimo souti, vaari istui keulassa ja minä perässä, niin järvellä menimme ristikkäin toisen soutelevan pariskunnan kanssa. Huikkasimme tervehdykset ja vaimoni sanoi, että ... ja naiset soutaa.. Naapuriveneen mies siihen suoraan vastapallona, että: " Sellainenhan se on täällä tapana."

Siian kutu ei ole vielä alkanut, mutta olemme kuitenkin pysyneet hyvin kalassa. Aina suunnilleen siika/ henkilö on aterioilla ollut ja pienistä hauista keitettiin jo keittokin. Särjet on myös perattu ja niistä mummo tekee jotain ruokaa myöhemmin. Kyllä kalastamalla hengissä säilyy vaikka huonompikin kalastaja.

Edellisessä blogissa lyhyesti mainitsin verkkojen selvittelyn Zen-budhalaisena harjoituksena. Käsitykseni on vain vahvistunut koko ajan. Pohdin myös, että Pentti Linkola on kalastaja ja varmaan on pohtinut maailmanmenoa verkkoja plaratessaan. Jeesus myös valitsi opetuslapsikseen kalastajia. Onkohan se sattumaa?

Huomenna tarkoitus on aloittaa suurimittainen kalastus kun veljeni tulee tänne. Aikomuksena on heittää järveen kaksikymmentä verkkoa! Onkohan se enää edes hauskaa? Emme toki heitä kahtakymmentä siikaverkkoa, vaan myös muikkuverkkoja ja sitten isompisilmäisiä, jos vaikka haukea saataisiin. Niin ja on Kuusamojärvessä myös lohta. Mitähän sitä tälläinen pieni Zen-budhalainen kalaeemeli saa päähänsä, kun selvittelee kahtakymmentä verkkoa. Pahoin pelkään, että siitä on meditaatio kaukana.

Tänään kävimme kuvausretkellä pohjois-Kuusamossa. Siellä oli mukava pieni autiotupa kosken päällä. Otin siitä muutaman kuvan ja lähdin opettajan neuvomana kulkemaan joenvartta yläjuoksulle päin. Kävelin itsekseni harjannetta ylös ja eteenpäin. Kun harjanne loppui kallion päälle, niin sieltä avautui henkeäsalpaava näkymä. Otin ensin kuvia ja harmittelin, kun opiskelukaverit eivät tulleet. Sitten rauhoitin itseni ja huomasin, että saan olla yksin ja erakkona jylhällä paikalla. Istuin kallion päälle ja meditoin. Välillä silmät auki tuijottaen kaukaisuuteen. Välillä silmät kiinni. Rauhassa ja yksin. Myöhemmin pari kaveria tuli myös sinne. Ihailimme yhdessä paikan kauneutta ja näimme sieltä myös erittäin hyvällä paikalla sijaitsevan piilopirtin. Kuka lie sen pirtin omistaja?

Zen-verkkojen selvittelyä

Tulin juuri selvittelemästä verkkoja. Verkkojen selvittely on hyvä zen-budhalainen harjoitus. Voisin hyvin kuvitella zen-munkkien kulkevan pitkin verkkoa poimien sieltä yhden roskan kerrallaan ja selvittelemässä yhden sotkun kerrallaan. Samalla kun verkko selviää, selviää myös ajatukset ja samalla kun poimii roskia pois, niin roskia poistuu ajatuksista.

Käväisin entisessä elämässä pyörähtämässä. Venettä en ehtinyt käydä katsomassa, sillä niin paljon selvitettäviä asioita oli jäänyt ja niin paljon roudaamattomia tavaroita piti vielä roudata. Välillä toki pysähdyin katselemaan ympäristöjä, joissa olen kaksikymmentä vuotta pyörinyt ja monia muistoja kaikkiin paikkoihin liittyy. Lähdin entisestä kodistä kohti Kuusamoa, niin kuin olen tehnyt joka vuosi muutaman kerran. Poikkeuksena vain se että nyt tunsin ajavani kotia kohti. Ennen kotoa pois lomanviettoon.

Olen nyt ollut täällä Kuusamossa kutakuinkin kuusi viikkoa. Olen käynyt entisessä elämässä kaksi kertaa. Seuraavan kerran pistäydyn Mäntässä marraskuun lopulla noin kuuden viikon päästä. Tänä aikana tulee ensilumi. Kuusamojärvi jäätyy ja kaamos syvenee. Mieleni toivon mukaan entisestään rauhoittuu ja ajatukset kirkastuvat. Otan kuudessa viikossa todennäköisesti pari tuhatta valokuvaa. Esittelen niistä useita kymmeniä opiskelutovereille. Katson satoja opiskelutovereiden valokuvia.Uskon saavani kuuden viikon aikana runsaasti siikoja, joitakin teeriä, ehkä yhden metson ja olisi kivaa saada myös riekko. Mutta tämä on vain tulevan ennakointia eikä siis totta. Tässä hetkessä kirjoitan blogia likaisten verkkojen hajustamilla käsillä.

Olen kirjoitellut nyt myös blogia Kuusamo Projectin sivuille. Sivut ovat lähinnä harrastajavalokuvaajille  ja taideharrastajille tarkoitettu vapaaehtoistarjontaan perustuva sivu, jota ylläpitää opiskelukaverini Jaakko. Olen luvannut kirjoitella sinne viikon kahden välein. Varmasti samantyyppisiä jorinoita kuin tännekin, mutta ehkä yritän kirjoittaa hiukan skarpimmin.  Kuusamo project -sivustolla on paljon mukavia valokuvia Kuusamosta ja kuusamolaisista. Sivusto on suunnattu entisille ja nykyisille Kuusamolaisille ja kaikille Kuusamosta kiinnostuneille.  Blogini nimi siellä on Sosiaalinen erakko.

http://kuusamoproject.com/

Pitkä ajo entiseen elämään

Tänään lähden pariksi päiväksi Mänttään. Viimeisiä muutonrippeitä pitäisi vielä tehdä. Pari kokousta on tiedossa ja sitten venettäkin pitäisi käydä katsomassa telakalla. Talvirenkaat pitää tuoda ja sitä varten otan peräkärrynkin mukaan. Toisen soutuveneen tuon tänne myös, jos kävisi toiselle järvelle laskemassa verkot, kun siellä on kuulemma lohtakin paremmin. Jotenkin hirveän kiireiseltä vaikuttaa tuo käynti etelässä. Nyt jo tuntuu , että stressikäyrä on koholla. Launtaiaamuna lähdemme ajamaan tänne takaisin. Vanhempani tulevat mukana ja ovat täällä ainakin kaksi viikkoa. Ihan mukavaa on heidän kanssa kalastella siikaa ja lohta. Savusiika. Nam.

Nyt lähden kouluun ja opettelemme taas jotain uutta. Koulun jälkeen pitkä ajo entiseen elämään. Seuraava käynti onkin sitten vasta aivan marraskuun lopulla. Sen jälkeen ei yhtään suunniteltua matkaa etelään.

Metsästystä metsässä liikkumisen vastapainoksi.

Joskus ihmiset jotka eivät pelaa golfia keljuilevat sanomalla, että sitten vasta alan pelaamaan golfia, kun en enää osu liikkuvaan palloon. Minä voisin nyt muuntaa, että sitten alan ampumaan pyitä, kun en enää osu lentävään lintuun. Olen tällä kaudella ampunut kolme pyytä oksalta. Olen myös ampunut kaksi kertaa ohi lentävään lintuun. Kerran teertä ja kerran lentävää pyytä. Tarkennettuna tällä kaudella en ole lentävään lintuun osunut kertaakaan. Pitäisiköhän hommata suomen pystykorva?

Eilinen päivä oli koulusta vapaa, koska olimme koko alkuviikon tehneet ylitöitä samoillessamme Kuusamon metsissä. Koska olimme olleet koulussa koko viikon metsässä, niin tämän vastapainona olin vapaapäivänä koko päivän metsässä. Aamulla heräsin jo viideltä ja lähdin latvalintuja kytistämään. Se oli tällä kertaa aivan turhaa hommaa, sillä tuuli voimakkaasti ja muutenkaan keli ei suosinut. Mutta sain kuitenkin istua kaikessa rauhassa laavulla kahdestaan koirani Wilman kanssa. Tämän aamumeditaation jälkeen ajoin erämökille ja siellä veljeni teki aamupalaksi munia ja pekonia. Kylläpä ne maistuivatkin hyvälle. Veljeni ja Aatos olivatkin kokeneempina jääneet mökille nukkumaan, koska tuulisella ja sateisella säällä linnut eivät tule puihin.

Wilma on kymmenen vuotias bretoni ja kun sitten aamupäivällä metsästelimme kahdestaan, niin koiran arvo vain nousi entisestään. Sen kanssa on niin mukavan leppoisaa mennä. En enää edes tarvitse seisontatilanteissa käskeä sitä etenemään. Koira seisoo edessä lintua ja kun minä tulen takaa samalle tasalle, niin koira lähtee etenemään automaattisesti. Mutta ei ennen. Me kommunikoimme ajatuksen voimalla ja pitkällä yhteisellä kokemuksella. Eilen koira löysi minulle pyyparven, josta sitten ammuin kahdella eri tilanteella kaksi pyytä oksalta. Aamun huonohkon sään jälkeen olikin sitten mukavaa auringonpaistetta joskin tuulista. Ei varmaan linnunhajujen löytämisen puolesta parasta mahdollista, mutta luonnossa olemisen kannalta kyllä. Nautin olostani toden teolla.

 Aatos ja veljeni metsästivät hänen kaksi vuotiaalla bretonillaan. Se alkaa nyt toimia jo oikein hyvin ja jänisajoja oli vain yksi ja siitäkin koira luopui hyvin lyhyen ajan jälkeen. Kyllä siitä vielä koira tulee ja oikeasti se on vasta kaksi vuotias. Nyt tavoitteena on saada sille teeri eteen ja saada kunnon seisonta aikaiseksi. Tämä veljeni bretoni fluffy on ehkä kaunisliikkeisin bretoni jonka olen koskaan nähnyt. Menee maastossa tosi kauniisti ja nopeasti.

Tänä iltana tulee pari kaveria Mäntästä tänne metsälle. Laitetaan suomenajokoira hakemaan jäniksiä siitä ihan mökin vierestä ja koitetaan saada kaato aikaiseksi. Huominen aamu alkaa jänisajolla jänisajokoiralla.
Jäniksen metsästys on vaihteeksi tosi mukavaa. Siinähän seisotaan pääasiassa passissa paikallaan. Siinä ehtii hyvin meditoida koiran haukkua kuunnellessaan.