Tulin tänne järvimökille. Tästä edes kutsun tätä isompaa mökkiä järvimökiksi ja pienempää eräkämpäksi. Lähdin tulemaan tänne pienen väärinymmärryksen vuoksi yhden jälkeen. Tullessa tukkirekka meinasi teilata minut vaikka laitoin vilkun päälle varmaan kilometri ennen ja aloin varovasti jarruttelemaan 400 metriä ennen järvimökin risteystä. Silti tuntui kuin valtavan rekan kuljettaja ei saa pysähtymään ennen kun minä saan hillittyä nopeuden sopivaksi kapean mökkitien 90 asteen käännökseen. Sain heitettyä pakun risteykseen ja silloin rekka humahti ohi. Pysähdyin ja kiroilin. Näytin keskisormeakin, mutta eipä kuljettaja sitä noteerannut. Mihin helvettiin niillä on niin kova kiire. Minne kaikilla on niin hirveä kiire. ... kele.
Olin hiukan äreä jo tullessani ja sitten kun selvisi, että olin ymmärtänyt väärin ja olisin voinut olla vielä helposti kolme neljä tuntia metsässä ja auringonpaisteessa. Ärähtelin vaimolle ja tyttärelle ja painuin päiväunille. Olin juuri vaipumassa nirvanaan, kun puhelin soi. Tytär toi vaimon puhelimen huoneeseen ja minä heräsin kuin karhu joka herätetään kesken talviunien. Jos olin nukkumaan mennessä äreä, niin herätessä olin kun perseeseen ammuttu karhu. Koska kuitenkin olen ikäänkuin omaksunut zen-budhalaisen ajatusmallin, niin minun oli pakko lähteä ulos purkamaan paineita rauhanomaisesti. Otin pienen koiran mukaan ja lähdin lumikengillä kiertämään vastapäistä noin 1,5 kilometriä pitkää saarta.
Aurinko paistoi ja painoin menemään määrätietoisen agressiivisesti. Hymyilin kyllä koiralle joka säntäsi aina niin lujaa kuin pääsi sata metriä. Pysähtyi ja painoi takaisin yhtä lujaa. Saaren taakse päästyäni valitsin keskiselän reitin koska halusin vaeltaa auringonpaisteessa ja saaren puut varjostivat noin 80 metriä rannasta. Marssin hyvällä sykkeellä kohti itää ja yht äkkiä jää pikkuisen notkahti ja totesin, että jäällä on vettä. On muuten ihmeellistä kuinka lumi eristää niin, etttä yli sadan päivän yhtämittainen ja välillä todella kovakaan pakkanen ei saa lumen alla olevaa vettä jäätymään. En vielä varsinaisesti kastellut kengiä vaan vaihdoin suuntaa kohti saaren rantaan. Olin nähnyt siellä moottorikelkkauran ja päätin käyttää sitä hyväkseni.
Muutama sata metriä rantaviivaa seuraten kiinnitin huomiota koiraan, joka alkoi kulkea jaloissani. Se selvästi pelkäsi jotakin. Kohta näinkin uran varressa isohkot jäljet. Susi se ei ollut, mutta joku petoeläin kuitenkin. Ehkä ahma. Koira oli hiukan peloissaan ja jatkoimme matkaa. Ilmeisesti hajujälki haihtui ja koira alkoi reipastua.
Sitten aivan yllättäen noin kymmenen metriä edestämme lähti kiepistä teeri. Olen kulkenut metsässä aika paljon, mutta tämä kokemus oli minulle ensimmäinen. Mikä hienointa, kohta lähti toinen ja sitten kolmas.. Kaiken kaikkiaan teeriä lähti viisi. Siinä katselin moista tapahtumaa silmät pyöreinä. Jos muuten järven selällä lumen alla ei olisi ollut vettä, en olisi vaihtanut reittiä ja nämä luontokokemukset olisi jäänyt kokematta. Teeret olisivat saaneet jatkettua hyvin ansaittuja päiväuniaan. Olivatkohan he yhtä ärtyneitä kuin minä yllätysherätyksen johdosta. Jännittävää oli myös se että teeret olivat kiepissä jäänpäällä aivan saaren pohjoisrannalla paksussa lumessa. Olen aiemmin ajatellut, että ne ovat metsän reunassa suolla tai aukolla. Linnuista ei muuten näkynyt etukäteen mitään merkkiä lumihangella. Mökille tullessani oli aivan hiestä märkä. Olin kyllä iloinen tästä luonto- ja urheilulenkistä.
Illalla kävimme käyttämässä vanhempaa koiraa eläinlääkärissä. Silmäluomessa oleva patti on kasvanut, joten oli aika antaa lääkärin sitä vilkaista. Odotellessamme sisälle pääsyä odotushuoneeseen ryntäsi mies pieni valkoinen koira sylissään. Hän oli hädissään ja sanoi koiran jääneen lumikasan alle. Koiran suusta tuli verta ja se oli lähes tiedoton. Mies ja koira jatkoivat suoraan lääkärin vastaanottohuoneeseen. Kun käytin meidän koiraa, niin jouduin kulkemaan operaatiohuoneen kautta, jossa koiraa koitettiin harsia kasaan. Iso mies puri nyrkkiä ja oli hädissään. Myös me kaikki odotushuoneessa myötäelimme pienen koiran puolesta. Arvelimme että katolta on pudonnut lunta koiran päälle. Silmäpatin lääkäri puristi pienemmäksi ja koiramme sai sopivat lääkkeet virtsatietulehdukseen. Eiköhän se taas ole vireessä parin päivän päästä. Nyt se lepäilee tavoista poiketen meidän sängyssä.
Juuri äskettäin mokkula petti ja jouduin kirjoittamaan puolet jutusta uudestaan. Olen aina inhonnut uudestaankirjoittamista. Yleensä pamautan nämä ajatusvirtatekniikalla kertalaakista.
Tänään aamupäivällä tein kelkkareittejä. Tiedän että monet lukijat eivät yhtään pidä moottorikelkoista. Kuten ei vaimonikaan. Oikeasti kelkkailu vähenee erakkouden edetessä. Nyt ajellaan reittejä joita pitkin sitten pääsee kulkemaan sekä suksella, että lumikengillä. Täällä on tällä hetkellä puuterilunta noin metri. Se tarkoittaa että myös lumikengillä mennään melkein pohjia myöten. Kuntoilun kannaltahan se on hyvä asia, mutta noin muuten vähän liian raskasta. Tämä viimeinen pätkä tuntuu vähän selittelyltä. Se johtuu varmaan siitä että se on selittelyä. Tunnustan. Kyllä minä tykkään myös sillä kelkalla liikkumisesta. Ja myös sen kelkan kaivamisesta lumihangesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti