Lumen tulo on lakannut ja aurinko nousee idästä. Koirien oksentelu on loppunut, vaikka pieni vetelikin eilen vielä nukkumaan mennessä vähän laattaa lattialle. Katsoin googlesta, mitä voi oksentelevalle koiralle syöttää ja siellä oli, että alkuun ei mitään. Eli ruokakupit pois. Laitan kohta vähän kuivamuonaa kokeeksi, että maistuisiko.
Minulla ei koskaan ole ollut moottoripyörää. Eikä mopoakaan. Vanhempani ovat aina olleet sitä mieltä, että sellaiset ovat vaarallisia. Isäni isällä oli kyllä -20 ja -30 luvuilla Indian merkkinen moottoripyörä sivuvaunulla ja ehkäpä se moottoripyörävastaisuus periytyykin juuri sieltä. Suvussa on tarinoita kuinka vaari oli vetänyt vaimo kyydissä ja tätini pikkuvauvana vaunussa mutkasta pellolle. Olisiko isäni myös traumatisoitunut sivuvaunussa pienenä istuessaan? Vai olisiko kokemus nuorena , kun mopo ei käynnistynyt tansseista lähtiessä ja isäni talutti sitä 20 kilometriä kotiin aikaan saanut ajatuksen: " En ikinä koske mopoon, eivätkä tulevat lapsenikaan sitä tee." Eikä ole siis tehnyt.
Pienenä ehkä juuri tästä syystä halusin kiertää ajatusta ja haaveilin aina moottorikelkasta. Jo aivan varhain toivoin joulupukilta moottorikelkkaa. Epärealistinen toive sinänsä, mutta näin itseni vapaana kiitämässä pitkin lumisia hankia. Näin usein unta tällaisista tilanteista ja päiväunissani niitä aina myös katselin. Joulupukki on olemassa tai sitten isoveli, joka osti tänne mökille kelkan vuonna 1989, heti kun tämä mökki rakennettiin. Sen jälkeen aina täällä talvella ollessani olen ajellut kelkalla. Olen opetellut ajamaan niin, että jäisin mahdollisimman vähän kiinni. Lukemaan maastoa niin, että kulku on jouhevaa ja varmaa. Käsittelemään kelkkaa taidolla. Hangesta kaivaminen on kyllä osa tätä harrastusta, mutta siitäkin olen oppinut nauttimaan tai ainakin suhtautumaan siihen motivaation lähteenä. En ole koskaa pitänyt hirveästä kaahaamisesta kelkalla vaan sellaisesta hitaasta gruisailusta välillä aina pysehdellen maisemia tai eläinten jälkiä katselemaan.
Isäni varoituksista huolimatta opetin myös pienen poikani ajamaan kelkalla. Ensin jäällä mökin edustalla ja sitten pikkuhiljaa jo maastossakin tekemiäni reittejä pitkin. Poikani rakasti myös ajelemisesta. Hän oli myös varovainen ja vielä kun korostin sitä, että kaahaamisesta lähtee kortti pois ja ajo loppuu siihen. Ajo loppuikin pojalta, mutta muista syistä. Olen silti iloinen, että annoin hänen ajaa. Vieläkin näen silmissäni sen iki onnellisen pojan, joka tuli tuolta rannan mäkeä pihaan ja sammutti hymyillen kelkan.. Käynnistääkseen sen heti kohta uudelleen. Ehkäpä hän nyt ajelee jonkinlaisella kelkalla tuolla pumpulipilvien päällä ja katselee tänne alas metsässä gruisailevaa isäänsä.
Moottoripyöräilijoissä olen eniten kadehtinut niitä, jotka ajavat tyttöystävä kyydissä kesäisellä maantiellä. Tyttö pitää vyötäröltä kiinni ja vapaa tie on edessä. Tämän päivän suunnitelmassa on ottaa entinen tyttöystävä kyytiin uudempaan moottorikelkkaan ja ajella lumista uraa auringon paisteessa kohti horisonttia. Horisontin päällä on laavu, joka on päämäärämme. Laavulla nautimme keväisen auringon lämmöstä ja keittelemme nuotiolla porokahvit. Istumme aivan rauhassa. Kukaan ei näe kyllä tätä, mutta joku ehkä kadehtii samalla lailla tätä lukiessaan.
Kirjoittessani tätä, tämä entinen tyttöystävä nukkuu vielä. Taidanpa keittää kahvit ja alkaa aamupalan laittoon. Metsä kutsuu. Pidä huivista kiinni Tatjana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti